Aikaa opiskella ja nauttia elämästä

Tampereen yliopiston säde- ja kasvainhoidon emeritaprofessori Pirkko-Liisa Kellokumpu-Lehtinen kasvoi Lapin Ivalossa. Siellä kilpahiihdon ja kirjastokäyntien lisäksi piirtäminen ja maalaaminen olivat mieluista tekemistä.

– Hiihtäessäni Lapin kauniissa maisemissa ajattelin, että olisipa hienoa saada ne joskus ikuistettua omiin maalauksiin, Kellokumpu-Lehtinen muistelee.

Taide osoittautui isoksi ja pysyväksi intohimoksi, mutta ammattitaiteilijan urahaaveet Kellokumpu-Lehtinen jätti jo varhain.

– Perheeni oli suhteellisen köyhä. Halusin siksi hankkia ammatin, joka antaisi taiteilijuutta turvatumman toimeentulon. 

Turvattu ja loistava työura löytyi lääketieteistä, kun Kellokumpu-Lehtinen pääsi ensi yrittämällään Turun yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan 1970-luvun alussa.

Taide – pysyvä ja sinnikäs seuralainen

Taide ei kuitenkaan jättänyt nuorta naista rauhaan, päinvastoin. Taideharrastus jatkui Turun sunnuntaimaalareissa muun muassa croquis-piirtämisellä. Valmistuttuaan lääkäriksi Kellokumpu-Lehtinen kirjautui saman tien Åbo Akademiin taidehistorian opiskelijaksi.

– Kävin Åbo Akademissa ensimmäisiä opintokursseja, mutta pian oli kuitenkin myönnettävä, ettei aikani yksinkertaisesti riitä kaikkeen kiinnostavaan. Olin tuolloin alle kolmekymppinen ja jo väitellyt, aloittanut erikoistumiseni ja saanut kolme lasta! Taidehistoria sai jäädä.

Vuonna 1990, alle nelikymppisenä, Kellokumpu-Lehtinen valittiin Tampereen yliopiston säde- ja kasvainhoidon professoriksi sekä Tampereen yliopistollisen keskussairaalan ylilääkäriksi. Tiede alkoi viedä yhä enemmän aikaa. Yksi vuosi kului tutkijana USA:ssa saakka.

Vihdoin aikaa kirjoittaa vaikka ihana essee!

Nyt jo eläkkeellä oleva Kellokumpu-Lehtinen ohjaa yhä väitöskirjoja ja tekee kansainvälistä tutkimustyötä. Omaa potilasvastaanottoa ei kuitenkaan enää ole, eikä myöskään hallinnollisia tai perusopetukseen liittyviä velvoitteita. Aikaa on vihdoin myös taiteille.

– Oma maalaaminen saa vielä odottaa tutkimuksen teon lopettamista, mutta taidehistoriaa olen jo opiskellut ja suorittanut Helsingin yliopiston avoimessa yliopistossa noin neljän vuoden ajan. Uusin kurssi alkoi viime elokuussa. 

Kursseilla Kellokumpu-Lehtinen on päässyt sukeltamaan sanojensa mukaan "erittäin mielekkäisiin velvoitteisiin" kuten taidenäyttelyissä käynteihin ja esseiden kirjoittamiseen.

– Esseiden kirjoittaminen taiteesta ja estetiikasta on ihanan haastavaa! Pääsen käyttämään aivojani aivan eri tavalla kuin tutkiessani molekyylibiologisia mekanismeja.

– Lääketieteen tutkijana sinulla on hypoteesi ja kysymykset, joihin etsit ”teknisesti” vastauksia koejärjestelyillä. Kun sitten ryhdyt kirjoittamaan artikkelia, katsot tulostesi ja taustakirjallisuuden pohjalta, mitä uutta tulokset asiaan antavat ja anlysoit tulokset suhteessa jo julkaistuun dataan, ja kirjoituskieli on englanti. Taiteesta, arkkitehtuurista ja estetiikasta kirjoittaminen on paljon moniulotteisempaa ja oman äidinkielen rikkaus avautuu, Kellokumpu-Lehtinen miettii.

– Taiteet tuovat näkyviin niin paljon enemmän ulottuvuuksia ihmisen luovuudesta, traditioista ja siitä, miten mielemme ja aistimme toimivat.

Ympäristötaiteen kurssilla Kellokumpu-Lehtinen heräsi myös näkemään omaa kaupunkielinympäristöään uudella tarkkuudella. Ympärillä alkoi hahmottua aiempaa enemmän ympäristötaidetta, tilataidetta ja puistojen suunnittelun ja rakennusten sijoittamisen tarkoitusperiä.

– Näkeminen, kokeminen ja elämä yleensä on syventynyt taiteen ansiosta, Kellokumpu-Lehtinen kiittää.

Toteuta itseäsi tässä ja nyt!

Tutustuminen varhaisimpaan taiteeseen on herättänyt myös miettimään, mitä meistä jää jäljelle vuosituhansien jälkeen. Samat keskeiset, eksistentiaaliset kysymykset ovat näyttäneet askarruttavan ihmisiä läpi aikojen, Kellokumpu-Lehtinen pohtii.

– Olen työskennellyt urallani vaikeasti sairaitten syöpäpotilaitten ja heidän perheittensä kanssa, Olen joutunut aika syvälle mukaan ihmiselämän luopumisiin ja liian aikaisiin kuolemiin.

– Sen myötä olen hyväksynyt sen, että elämä on kiertokulkua. Kannattaa elää ja nauttia elämästä tässä ja nyt ja tehdä niitä asioita, jotka kiinnostavat. Asioita ei kannata siirtää tehtäväksi tulevaisuuteen.