Lämpimät onnittelut, Elina Pekkarinen, sinut on valittu joulukuun valtsikan kuukauden vaikuttaja-alumniksi ja samalla tämän vuoden kestäneen sarjan loppuhuipennukseksi! Millainen valtsikaidentiteetti sinulla on?
Kiitos kunniasta, jonka otan ilolla vastaan. Henkilökohtaisesti valtsika merkitsee minulle vakautta ja viisautta – paikkaa, jossa olen oppinut ammattilaiseksi ja tutkijaksi. Valtsikalaisuus on minulle myös perheessä jaettu kokemus, sillä lapsuudenperheessäni oli viisi valtsikalaista. Ja valtsika on tietysti yhteisöidentiteetti, joka erityisesti jatko-opintojen aikana muodostui kiinnipitäväksi. Tuolloin solmitut ihmissuhteet ovat kestäneet aikaa ja etäisyyttä.
Sinulla on ollut monipuolinen ja aika omaperäinenkin ura: olet työskennellyt muun muassa sosiaalityöntekijänä, eri tehtävissä Nuorisotutkimusseura ry:ssä ja sosiaalityön professorina. Viimeiset neljä ovat olet toiminut lapsiasiavaltuutettuna. Millaisena hahmotat polkusi valtsikasta nykyiseen tehtävääsi, ja millaiset lähtökohdat valtiotieteellisessä tiedekunnassa suoritetut opinnot ovat tarjonneet urallesi?
Opiskelu-urani alkupää oli ehkä omaperäisempi kuin keskikohta tai loppupää, sillä hakeuduin kirjoitusten jälkeen maa- ja metsätaloustieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan riistaeläintiedettä. Viimeistään tullessani raskaaksi totesin, ettei minulla ollut tarvittavaa uskottavuutta metsästäjien keskuudessa. Niinpä hain siskoni suosituksesta opiskelemaan sosiaalityötä.
Esikoiseni syntyi pian fuksiaisten jälkeen, ja reilun vuoden jälkeen sain kaksoset, joten opiskeluaikani oli melko kurinalaista suorittamista. Opinnot tuntuivat helpolta ja oppikirjat kuin kaunokirjallisuudelta, niin paljon niistä pidin. Tein nuorisokodissa yövuoroja, joiden aikana saatoin lukea tentteihin ja pääsin mukaan Helsingin kaupungin Heikki Waris -instituutin kehittämisryhmään tekemään gradua lastensuojelun ryhmätoimintaan osallistuneista tytöistä. Gradu poiki palkintoja ja useamman tieteellisen artikkelin, joten sosiaalityöntekijäpiipahduksen jälkeen palasin yliopistolle professori Mirja Satkan tutkimushankkeeseen. Snellmaninkatu 10:n yläkerrassa meitä jatko-opiskelijoita oli eri oppiaineista useita. Viihdyin sosiaalityössä, joten tein jatko-opintojen ohessa keikkaa Helsingin sosiaalipäivystyksessä.
Väittelyn jälkeen päädyin erilaisten mutkien jälkeen Nuorisotutkimusseuraan, jossa sain jatkaa tutkijan uraa useiden entisten valtsikalaisten kanssa. Nuorisotutkimusseurassa oli tuolloin valtsikan viisautta maustettuna sopivalla annoksella anarkistista luovuutta, jota Leena Suurpää ja Tommi Hoikkala taidokkaasti luotsasivat. Nuorisotutkimusseurassa sain vapaat kädet hakea rahoituksia erilaisille politiikka- ja käytäntörelevanteille hankkeille. Sieltä käsin oli myös helppoa luoda verkostoja akatemian ulkopuolelle.
Valtsika on antanut minulle eväät tehdä töitä niin viranomaisena, tutkijana kuin erilaisissa luottamustehtävissä. Osaan ajatella itsenäisesti ja tarvittaessa tehdä vaikeitakin ratkaisuja.
Nykyinen kautesi lapsiasiavaltuutettuna päättyy ensi vuoden toukokuussa. Olet hakenut jatkoa seuraavalle viisivuotiskaudelle, mistä voi päätellä sinun nauttineen tehtävästäsi. Ulospäin vaikuttaa siltä, että olet kyennyt löytämään itsellesi ja profiilillesi juuri sopivan tavan toimia. Miten arvioit onnistuneesi suhteessa itsellesi asettamiisi tavoitteisiin? Mitä asioita olet nähdäksesi kyennyt edistämään, ja missä työ on vielä kesken?
Tiedän, että ihmisillä on taipumus kokea jokainen elämänvaihe jonkinlaisena murroksena. Väitän, että kauteeni on kuitenkin mahtunut useita poikkeuksellisia yhteiskunnallisia tapahtumia. Kausi alkoi melkoisella sisäänheitolla, kun suomalaislapsia jäi al-Holin vankileirille tilanteessa, jossa hallitus oli eronnut ja eduskuntavaaleihin valmistauduttiin toimitusministeristön turvin. Ensimmäiset mediaotsikkoni sain aikaan vain muutama päivä aloittamiseni jälkeen toteamalla, että suomalaislapset on tuotava Suomeen, vaikka väkisin.
Olin monille poliittisille päättäjille uusi kasvo ja käytin lomattoman kesän kolkuttelemalla ministereiden ja heidän avustajiensa ovia. Olen kiinnittänyt työhuoneeni seinälle viestin, jossa yksi pitkän linjan poliitikko kehottaa minua ”vähän lepäämäänkin nyt kun muu Suomi hiljenee”. Kuten usein, roolini tilanteen ratkaisussa oli lopulta vähäinen. Valtuutetun kuuluu olla henkilö, joka proaktiivisesti nostaa esiin erilaisia epäkohtia ja yrittää saada vipinää niiden korjaamiseksi. Kun yhteiskunnan rattaat lähtevät pyörimään, hänen on tavallisesti astuttava sivuun.
Kaudelleni ovat al-Holin lisäksi osuneet muun muassa koronapandemia, lasten ja nuorten mielenterveyden kriisi, sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus, alaikäisten väkivaltarikollisuuden kasvu ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Olemme toiminnassamme onnistuneet valitsemaan painopisteet, jotka ovat paitsi helpottaneet työn rajaamista myös olleet hyvin ajankohtaisia. Maapallon tulevaisuus, yhdenvertaisuus, turvallisuus ja terveys ovat peilanneet viime vuosien tapahtumia ja ohjanneet virastoni työtä.
Seitsemällä henkilötyövuodella virastoni on yksi valtion pienimmistä, mutta olemme näkyviä ja vaikuttavia. Olemme onnistuneet saamaan aikaan lapsen oikeuksien kannalta olennaisia muutoksia lainsäädäntöhankkeisiin, ehkäisemään joitain ei-toivottuja muutoksia, tuomaan lasten ja nuorten ääntä päätöksentekoon sekä nostamaan keskusteluun lapsia koskevia aiheita. Tämä työ ei kuitenkaan koskaan tule valmiiksi. Lapset joutuvat yleensä väistämään viimeistään silloin, kun yhteiskunta ajautuu kriisiin.
Marraskuun alussa julkaistun kasvatussosiologian neljännen vuosikirjan päätelmissä todetaan, että "koulut ja koulutusjärjestelmä ovat rakentuneet sellaisen kulttuurisen koodiston ja ideaalikansalaisen mallin mukaiseksi, että mitä korkeammasta yhteiskuntaluokasta yksilöt järjestelmään tulevat, sitä paremmat edellytykset (pääomat ja habitus) heillä on sopeutua järjestelmän logiikkaan ja menestyä koulutuksellisessa kilpailussa". Hyvinvointivaltion periaatteet muodollisesti allekirjoittava keskiluokka pyrkii käytännössä omilla valinnoillaan turvaamaan jälkikasvulleen hyvät olosuhteet niukkenevista koulutusresursseista kamppailtaessa. Ylen alkuvuodesta avaama koulukone pyrki tekemään koulutuksen eriytymistä näkyväksi, mutta samalla sitä voidaan myös niin kutsutun koulushoppailun apukeinona. Millaisia mietteitä koulutuksesta käytävä kilpailu sinussa herättää?
Lapsiasiavaltuutetun ensi vuoden toiminnassa keskitytään koulutuksen kysymyksiin, sillä oikeus koulutukseen sitoo kaikkia YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen ratifioineita valtioita ja on keskeinen myös TSS-sopimuksen nojalla. Suomen kansakoululaki säädettiin jo vuonna 1866 ja oppivelvollisuuslaki vuonna 1921, ja koulutusrakenteet uudistettiin peruskoulu-uudistuksessa 1960-luvulta alkaen. Varhaiskasvatuksen arvostus ja ymmärrys sen merkityksestä on lisääntynyt 2000-luvulla.
Suomalainen peruskoulu on ollut monella mittarilla mitaten menestystarina, joka on onnistunut tasoittamaan vanhempien koulutus- ja tulotasosta aiheutuvaa eriarvoisuutta. Peruskoulusta ovat osaamisella mitattuna hyötyneet etenkin matalasti koulutettujen vanhempien lapset, ja peruskoulu on vähentänyt voimakkaasti poikien tulojen riippuvuutta isien tuloista.
Viime vuosina huoli suomalaisoppilaiden osaamisen tasosta ja peruskoulun tilasta on toki kasvanut, kun perhetaustan vaikutus lapsen menestymiselle on vahvistunut ja heikosti pärjäävien oppilaiden osuus noussut. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen Karvin viimeisin osaamisen pitkittäisarviointi kiinnittää huomiota siihen, että peruskoulujen väliset osaamiserot kasvavat jo peruskoulun alussa. Samalla Suomi on yksi harvoista maista, joissa koulutuspanostuksien määrä on laskenut 2010-luvulla, sillä Suomen lisäksi näin tapahtui vain Venäjällä, Kreikassa ja Sloveniassa.
Koulutuksen määrärahoja on kuitenkin 2020-luvulla lisätty, ja on toteutettu laaja koulutusreformi, jossa oppivelvollisuusikä ulotettiin jatkumaan 18 ikävuoteen saakka. Samalla kaksivuotisen esiopetuksen kokeilu on käynnissä. Koulutus on myös uuden hallitusohjelman harvojen investointien kohteena.
Jos lapsi ei saa oppimiselle tukea kotoa, sitä on jämäkästi löydyttävä koulusta. Toivon kovasti, että opettajilla riittää voimia paimentaa kaikkia lapsia oppimaan. Tämä vaatii myös lempeää pakottamista, kun niin monet ärsykkeet kilpailevat lasten huomiosta ja lasten keskittyminen heikkenee. Lasten koulukuntoisuuden puute onkin kasvava ongelma. Esimerkiksi Pohjois-Karjalan pojista yli 16 prosenttia käyttää ADHD-lääkettä. Opettajilla on niin suuri työsarka, etteivät he voi selviytyä tehtävästä yksin.
Tiedostan kyllä koulutusjärjestelmää kohtaan esitetyn kritiikin, mutta uskon vahvasti, että tällä kaikella on pyritty mahdollisuuksien tasa-arvoon – ei pönkittämään keskiluokan menestystä. Koulutusjärjestelmää kritisoitaessa kysynkin aina, mitä pitäisi olla sen tilalla. Kovin alentuvaa on sellainenkin ajattelu, etteivät huonompiosaisten perheiden lapset pärjäisi keskiluokkaisten kasvatusinstituutioissa. Väitän, että niissä pärjäävät kaikki, kunhan toiminta järjestetään lasten ehdoilla.
Nykyisessä monikriisisessä ajassa korostuva tarve pitkäjänteiseen politiikkaan. Vihreä siirtymä, turvallisuuden vahvistaminen sekä taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden hillitseminen vaativat päätöksiä, joiden seuraukset vaikuttavat pitkälti tulevaisuuteen. Tämä nostaa esiin kysymyksen tulevien sukupolvien tarpeiden huomioimisen päätöksenteossa. Keskusteluissa on ollut esillä muun muassa tulevien sukupolvien edustajille varatut kiintiöt parlamentissa tai erillinen tulevien sukupolvien etuja ajava valiokunta. Lapsiasiavaltuutetun tehtävä on edistää lapsen edun ja oikeuksien toteutumista. Miten turvataan se, että lapset eivät joudu aikuisina kohtuuttomasti kärsimään nyt tehtävistä poliittista päätöksistä tai tarpeellisten päätösten lykkäämisestä?
Pitkäjänteisen tulevaisuustyön pahin vihollinen on lyhytjänteinen ja tempoileva päätöksenteko, mutta moniarvoisessa yhteiskunnassa on nimensä mukaisesti monenlaisia arvoja, joiden yhteensovittaminen vaatii jatkuvaa neuvottelua. Pitkäaikaisiksi tarkoitetut strategiat voivat lentää romukoppaan yhdessä vaaliyössä. Siksi pitkän tähtäimen toimenpiteet edellyttävät parlamentaarista yhteistyötä ja sitoutumista.
Nopeasti voisi ajatella, että lasten suojeleminen on universaalisti jaettu arvo. Jos jotain olen yli kaksikymmenvuotisen urani aikana lapsista ja lapsuudesta oppinut, niin sen, että harvaan aiheeseen liittyy niin paljon ristiriitaisia näkemyksiä kuin hyvän lapsuuden ja lapsen aseman määrittelyyn. Lapset ovat myös tehokkaita aseita silloin, kun jotakuta halutaan vahingoittaa tai johonkuhun halutaan vaikuttaa – on kyse sitten yksittäisistä ihmisistä tai kokonaisista valtakunnista.
Juuri tämän vuoksi YK:n lapsen oikeuksien sopimus on solmittu, ja ajattelen, että siitä jos mistä voi rakentaa tikapuut kestävälle lapsuudelle ja tulevaisuudelle, joka pystyy kannattelemaan myös tulevia sukupolvia. Lapsen oikeuksien sopimus on saanut taakseen yhtä lukuun ottamatta kaikki YK:n tunnustamat valtiot, Suomen ensimmäisten joukossa. Lapsen oikeudet näkyvät suomalaisessa lainsäädännössä verrattain hyvin, ja niihin kiinnitetään huomiota myös lainsäädäntöuudistuksissa. Ajattelen, että lapsiasiavaltuutetulla on ollut tässä tärkeä rooli.
Lain soveltamisen käytännöissä lapsen oikeudet helposti unohtuvat, joten lapsen etu tulisi kirjata ensisijaisena harkintaperusteena perustuslakiin, kuten Norjassa on toimittu. Tämä pakottaisi huomioimaan lapset ihan kaikessa päätöksenteossa myös silloin, kun vaikutukset lapsiin ovat välillisiä tai tapahtuvat vasta tulevaisuudessa.
Ihmisen kymmenen ensimmäistä vuotta ovat sinänsä lyhyt jakso, joka kuitenkin vaikuttaa voimakkaasti koko loppuelämään. Maarit Hurmerinta toteaa osuvasti laulussaan "Lainaa vain", että lapsuuttaan ei voi elää uudestaan. Olet tehnyt väitöskirjasi nuorisorikollisuudesta, ja sinulla on paljon ammatillista kokemusta lastensuojelusta. Olet myös kolmen aikuisen pojan äiti. Miten näet lapsuuden ja millaisia korjaavia kokemuksia niin lasten kuin vanhempien on mahdollista saada silloin kun eteen on tullut suuriakin ongelmia ja vaikeita asioita?
Lapsen kehityksen kannalta kriittisimpiä ajanjaksoja ovat sikiökausi ja ensimmäiset 1 000 päivää eli kolme varhaislapsuuden elinvuotta. Sikiökaudella rakentuvat koko elämän kestävät rakennuspalikat. Syntymän jälkeisen kolmen vuoden kuluessa luodaan kiintymyssuhde eli käsitys itsestä suhteessa muihin ihmisiin. Pieni lapsi ottaa fyysisessä ja kognitiivisessa kehityksessään niin valtavia harppauksia, ettei vastaavia tapahdu enää koskaan elämässä. Sen vuoksi pienten lasten perheet tarvitsevat vahvaa apua ja tukea. Hyvin paljon ongelmia ehkäistään, jos varhaislapsuudessa voi muodostaa turvallisen ja vakaan suhteen läheisiin ihmisiin.
Suomessa lapsilta edellytetään jo melko pienenä itsenäistä päätöksentekoa ja toimijuutta. Monissa maissa alle 12-vuotiasta lasta ei saa jättää kotiin ilman hoitajaa, kun taas Suomessa jo 6-vuotiaat saattavat joutua viettämään yönsä yksin vanhempien työssäkäynnin vuoksi. Suomalaisperheet elävät melko eristyksissä laajemmasta suvustaan, mikä heikentää lasten saamaa tukea. Viime vuosina liian moni perhe on joutunut turvautumaan viimesijaiseksi tarkoitetun lastensuojelun tukeen, vaikka apua tulisi saada perustasolta – neuvoloista, varhaiskasvatuksesta, koulusta ja vapaa-ajan palveluista.
Toivoisin, että Suomessa ihmisiä tuettaisiin nykyistä paremmin myös epävirallisissa yhteisöissä. Kaupungistuminen tapahtui meillä nopeasti, mikä on aiheuttanut juurettomuutta monissa ihmisissä. Katson, että tarvitsisimme kansallista liikettä yhteisöjen resilienssin vahvistamiseksi. Ihminen on siitä ainutlaatuinen olento, että hän pystyy muodostamaan merkityksellisiä suhteita myös muihin kuin kumppaneihinsa tai sukulaisiinsa. Uskon, että voisimme kaikki paremmin, jos pitäisimme toisistamme huolta kaikissa arkisissa yhteisöissä – kouluissa, työpaikoilla, naapurustoissa ja julkisissa tiloissa. Erityisesti tällaisesta huolenpidosta hyötyisivät lapset ja nuoret.
Julkisista esiintymisistäsi käy aina ilmi se, miten taitava olet argumentoimaan ja katsomaan asioita tuoreista näkökulmista käsin. Miten valmistaudut esiintymisiin ja ylipäänsä huolehdit tiedollisista resursseistasi? Mitä luet ja seuraat ja millaisia sparrausverkostoja on sinulla käytössäsi? Ja miten käytät aikaasi siten, että saat edistettyä tärkeiksi kokemiasi asioita ja samalla myös nautittua elämästäsi?
Keskustelun merkityksen opin jo kotona, vanhempieni tiivis ja yhteisöllinen tuttavapiiri kun koostui pääasiassa tutkijoista ja virkamiehistä. Varsinaisia argumentointitaitoja olen kuitenkin opetellut vasta työelämässä. Oma tieteenalani, sosiaalityö, on vahvistanut akateemisuuttaan omaksumalla käsitteitä ja puhetapoja, jotka eivät välttämättä aukea profession ulkopuolelle. Hätä- ja kriisitilanteissa, joita sosiaalipäivystyksessä jouduin hoitamaan, selkeä argumentointi oli elintärkeää. Lisäksi toimin yhdeksän vuoden ajan lastensuojelun asiantuntijana hallinto-oikeudessa, jossa käsiteltiin tahdonvastaisia huostaanottoja ja lastensuojelun valitusasioita. Usein ihmisten oli vaikeaa, ellei mahdotonta, ymmärtää, mikä oikeastaan oli se ongelma, johon viranomaiset puuttuivat, ja mitä heidän oli tehtävä, jotta ongelma poistuisi. Mielestäni jaetun kielen ja selkeän kommunikaation puute aiheuttaa vakavia oikeusturvaongelmia. Siksi yritän itse puhua selvästi, vaikka asia olisi äärettömän monimutkainen.
Pidän noin kuusikymmentä esitelmää vuosittain, ja mediahaastatteluja on viikoittain, joskus useita. Valmistelen jokaiseen esiintymistilaisuuteen uuden, tilaisuutta varten räätälöidyn esityksen tai puheen, ja myös median haastatteluihin valmistaudun etukäteen. Samalla oma tieto karttuu ja monipuolistuu. Virastossamme työskentelee kaksi juristia, ylitarkastaja ja erikoistutkija, joilta voin pyytää lisätietoja. Kullan arvoinen on heidän lisäkseen viestintäasiantuntija, joka auttaa ehkäisemään viestintämokia. Ilman sihteeriäni en selviäisi tästä työstä.
Olen pohjattoman utelias. Selaan joka päivä Helsingin Sanomat ja Keskisuomalaisen ja katson uutisia niin verkosta kuin televisiosta ja radiosta, josta kuuntelen erityisesti ruotsinkielisiä ajankohtaisohjelmia. Luen aikakauslehtiä ja erikoistutkijamme seuloo lapsia koskevia tutkimuksia. Minulla on myös viisaita ystäviä, joista osalle soitan viikoittain. Lapseni ovat aikuisia, joten minulla on aikaa paneutua työhön vapaa-ajallakin. Harvat vapaa-ajan hetket vietän metsässä, punttisalilla tai perheeni ja koirieni kanssa.
Loppuun lempikysymykseni, nyt sitten haikeasti viimeistä kertaa ainakin tällä erää: kerro jokin erityisen hauska muisto opiskeluajoilta, mieluiten vielä erikseen opinnoista ja opiskelijaelämästä. Saa mielihyvin ottaa myös bonuksen jatko-opiskeluvuosilta.
Koska olin aloittanut opintoni luonnontieteissä, tilastotieteen opinnot olivat minulle yllättävän helpot. Hyvä opiskelukaverini Mikko Seppänen ei sen sijaan hallinnut tilastotiedettä lainkaan ja lyöttäytyi parikseni kurssin lopputehtävän teossa ”opportunistisin motiivein”, kuten hän asian kursailematta ilmaisi. Hasardeista lähtökohdista huolimatta saimme aikaiseksi yhteistyön, jossa Mikko säteili luovana tähtenä ja minä leivoin World Values Survey -aineistosta timanttisen faktorianalyysin, jonka tuloksia selitimme innovatiivisesti Erik Allardtin hyvinvointiteorian pohjalta. Saimme tehtävästä täydet pisteet.
Hauska muisto liittyy myös emeritusprofessori J.P. Roosiin, joka myönsi minulle laitoksen gradupalkinnon lastensuojeluaiheisesta työstä. Juhlapuheessaan hän moitti tutkimustani niin, että pelkäsin laitoksen jälkikäteisellä harkinnalla hylkäävän koko hoidon.
Jatko-opiskeluvuosiin mahtui enemmän yhteisöllisyyttä ja vapaa-aikaa. Minulla ja työkaverillani Susanna Hoikkalalla oli tapana karata Porthanian aerobictunneille aina, kun siihen oli pienkin mahdollisuus. Noihin vuosiin mahtui myös juhlia, joiden yksityiskohdista vaikenen iäksi, mutta jotka edelleen naurattavat. Kunpa olisin silloin ymmärtänyt, että elämässä on paljon aikakausia ja hetkiä, jotka eivät koskaan palaa.
Lue juttusarjan aiemmat jutut
Pilvi Torsti: Toivon horisontti on toimintakyvyn edellytys
Janne Tukiainen: Arvovalintoja sisältävät asiantuntijasuositukset tulisi jättää demokraattisille prosesseille
Heli Suominen: Tutkijoilla on oikeus käyttää ääntään turvallisesti
Pasi Saukkonen: Hallitusohjelman linjaukset aiheuttavat suurta vahinkoa kansainväliselle rekrytoinnille
Jesse Maula: Valtsika on ponnahduslauta yritys- ja yrittäjyyskentälle
Markus Sovala: Johtajan tehtävä on vahvistaa organisaation itseymmärrystä
Maria Ruuska: Työelämässä tarvitaan yhteiskunnallista mielikuvitusta
Esa Hyvärinen: Energiakysymysten ratkomisessa tarvitaan valtiotieteilijöitä
Pauliina Seppälä: Yrittäjyys on keino rakentaa yhteisöllisyyttä
Mikael Thuneberg: Tiedettä arvostavassa yrityskulttuurissa syntyy innovaatioita
Katri Makkonen: Valtsikalainen valtiosihteeri arvostaa kriittistä keskustelua demokratian työnjaosta