Lämpimät onnittelut, Pasi Saukkonen, sinut on valittu elokuun valtsikan kuukauden vaikuttaja-alumniksi! Millainen valtsikaidentiteetti sinulla on?
Melko aikaisessa vaiheessa tunsin tiettyä vierautta yliopistoinstituutiota ja akateemista meritoitumista kohtaan. Tältä osin identiteettini ei siis ole kovin vahva, vaikka olen opiskelujen jälkeen ollut valtiotieteellisen tiedekunnan yleisen valtio-opin laitoksella töissä ja opetan ja ohjaan yhä yliopistolla. Kun minulta kysytään henkilökohtaista identiteettiäni, niin sijoitan kuitenkin kärkeen sen, että olen politiikan tutkija, ja se on tietenkin vahvasti valtsikalainen asia.
Tietojen lisäksi olen saanut tiedekunnasta paljon erittäin tärkeitä, elämääni suuresti muovanneita ihmissuhteita ja kokemuksia. Ilman Helsingin yliopiston valtiotieteellistä tiedekuntaa en olisi tällainen kuin olen.
Tänä kesänä on keskusteltu laajasti rasismista, ja moni toteaa vasta nyt havahtuneensa siihen, miten rasistinen yhteiskunta Suomi oikein onkaan. Alan tutkijoiden ja järjestötoimijoiden näkökulmasta tällainen päivittely on hyvin turhauttavaa, koska tietoa rasismin ilmenemismuodoista on ollut aiemminkin runsaasti tarjolla. Miten itse näet nykytilanteen, sekä suomalaisen rasismin että sitä koskevan keskustelun?
Minä vähän vierastan tuota ajatusta, että Suomi olisi rasistinen maa tai yhteiskunta, tai että suomalaiset yleisesti ottaen olisivat rasistisia. Etelä-Afrikka oli kiistatta rasistinen maa, ja Yhdysvalloissa oli 1960-luvulle asti paljon institutionaalista rasismia. Suomen osalta tällaista ei voi sanoa, tai sitten me venytämme rasismin käsitettä mielestäni liian laajalle alueelle. Jos hyvin monenlainen syrjintä ja myös sen epäsuorat ilmenemismuodot katsotaan rasismiksi, me menetämme kyvyn kiinnittää riittävää huomiota ihonvärin, muiden fysiologisten seikkojen ja syntyperän perusteella tapahtuvaan syrjintään ja aggressioon. Minusta näin ei saa tapahtua, koska tuo ”alkuperäinen rasismi” on niin erityisen vakava asia, jota ei voi mitenkään puolustella, ja se on todellisuutta myös tämän päivän Euroopassa. Lisäksi myös yhdenvertaisuuden osalta varsin edistykselliset maat – kuten Suomi – tulevat erittelemättä niputetuksi samaan rasistiseen kategoriaan kuin esimerkiksi edellä mainittu Etelä-Afrikka.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Suomessa olisi rasistisesti ajattelevia ihmisiä, joista osa myös toimii rasistisesti. Lisäksi on olemassa monenlaista rakenteellista syrjintää, josta osa tehdään ihonvärin perusteella. Mutta jos todella haluamme tehdä työtä rasismin poistamiseksi ja syrjinnän vähentämiseksi, meidän pitäisi myös selkeyttää käsitteistöämme.
Petteri Orpon hallitus on ryhtynyt erilaisiin rasismin vastaisiin toimiin. Ensin hallituspuolueiden puheenjohtajat julkaisivat yhteisen "Nollatoleranssi rasismille" -julkilausuman. Pian tämän jälkeen perustettiin työryhmä, joka valmistelee eduskunnalle syksyksi tiedonantoa yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä. Olet yksi työryhmän kuultavaksi kutsumista asiantuntijatahoista. Millaisena näet tämän tyyppisen toimintamallin: onko se mielekäs ja tehokas tapa pureutua ongelmien ytimeen ja löytää ratkaisuja? Entä mitä aiot itse nostaa suullisessa kuulemisessasi esiin?
Tuo julkilausuma oli pitkälti symbolinen teko vailla juuri mitään uutta konkreettista sisältöä. Siinä oikeastaan todetaan se, että hallitus noudattaa toiminnassaan lakia, siis mukaan lukien yhdenvertaisuuslainsäädäntö, ja toteuttaa omaa ohjelmaansa. Nuo linjaukset nollatoleranssista, rasismista irtisanoutumisesta ja aktiivisesta sitoutumisesta rasisminvastaiseen työhön voidaan täsmentämättöminä tulkita hyvin monenlaisin tavoin, myös väljästi.
Työryhmän asettaminen on ihan hyvä juttu, vaikka tietynlainen paniikkiratkaisu hallituksen koossa pitämiseksi se tietenkin oli. Saa nähdä, tekeekö työryhmä työtä tosissaan, vai täyttääkö se vain muodolliset minimivaatimukset. On hyvä, että asiantuntijoita kuullaan, mutta aiemman kokemukseni perusteella en oleta pystyväni kauhean paljon vaikuttamaan asioihin, ainakaan suoraan. Haluan varmaan kuulemisessa korostaa sitä, että yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden asioissa on kyse myös suomalaisen kansakunnan yhä jatkuvasta rakentamisesta: on tärkeää, että kaikki täällä asuvat voivat kokea itsensä suomalaisiksi ja että mahdollisimman moni myös tekisi niin. Rasismi ja syrjintä ovat tästä näkökulmasta katsottuna erittäin vahingollisia.
Olet tutkinut melko lailla koko urasi monikulttuurisuutta eri näkökulmista. Viime vuoden lopulla Helsingin Sanomille antamasi haastattelun pohjalta vaikutti siltä, että itselläsi tuli mitta täyteen Suomen maahanmuuttopolitiikasta. Huomiosi epärealistisista oletuksista vetovoimatekijöidemme suhteen muutti olennaisesti maahanmuuttopoliittisen keskustelun suuntaa, mikä näkyi erityisesti eduskuntavaalien alla puolueiden puheissa. Millaisena näet Orpon hallituksen maahanmuuttopolitiikan, ollaanko nyt vihdoin menossa aiempaa kestävämpään suuntaan?
Vuoden 2022 aikana tuntui käynnistyneen jonkinlainen kilpailu siitä, kuka esittää suurimman luvun Suomen tarvitsemasta ulkomaisesta työvoimasta. Tämä keskustelu irtautui täysin kaikesta kansainvälistä muuttoliikettä koskevasta tiedosta ja tutkimuksesta. Pidin todella erittäin epärealistisina ajatuksia, että yhteiskuntamme väestön ikääntymisestä johtuvaa työvoimapulaa ja huoltosuhdeongelmia voitaisiin merkittävästi ja koko maan laajuudessa ratkaista työikäisillä ulkomaalaisilla. Annoin mainitsemasi haastattelun melko ärtyneessä mielentilassa, ja kun Helsingin Sanomat vielä otsikoi sen aika raflaavasti, niin artikkeli tuli osittain aika pahasti väärin ymmärretyksi.
Minusta on tärkeää, että Suomi harjoittaa kansainvälistä rekrytointia, enkä muutenkaan suhtaudu maahanmuuttoon kielteisesti, joskaan en myöskään naiivin myönteisesti. Hallitusohjelman julkistamisen jälkeen elämme ihan toisessa todellisuudessa kuin vuonna 2022, koska Perussuomalaiset sai nähtävästi tahtonsa miltei täysin läpi ohjelman maahanmuuttopoliittisissa linjauksissa ja toimenpiteissä. Ihmettelen suuresti sitä, miten hallituskoalition muut puolueet saattoivat tuon kaiken hyväksyä. Jos hallitusohjelmaa toteutetaan, sillä aiheutetaan Suomelle suurta vahinkoa juuri sillä hetkellä, kun maassamme on vihdoin alettu tehdä oikeasti jotain tuloksekasta työtä kansainvälisen rekrytoinnin eteen.
Sinulla on ollut monipolvinen työura, jonka aikana olet työskennellyt yliopiston lisäksi muun muassa Kulttuuripolitikan tutkimuskeskuksessa Cuporessa ja nykyisin Helsingin kaupunginkanslian kaupunkitietopalveluissa erikoistutkijana. Tällä hetkellä asiantuntijoihin kohdistuu miltei ennennäkemättömän kova politisointipaine, johon sisältyy myös puhe "aktivistitutkijoista". Asiantuntijoilla on kuitenkin samat poliittiset oikeudet kuin kaikilla muillakin, ja on kummallinen lähtökohta, että ihmisellä tulisi olla steriilin neutraali suhde vuosikausia tarkastelemiinsa kysymyksiin. Millaisena näet oman yhteiskunnallisen vaikuttajaroolisi ja miten taustasi valtsikassa heijastuu siinä?
Olen yhä varsin tiukkapipoinen omissa neutraalisuuspyrkimyksissäni. Varjelen poliittista puolueettomuuttani enkä osallistu edes hyvien asioidenkaan puolesta pidettäviin mielenosoituksiin, koska haluan säilyttää vapauteni ja riippumattomuuteni. Kuten edellä käy ilmi, otan kyllä yhteiskunnallisiin kysymyksiin kantaa, mutta pidätän itselläni oikeuden kritisoida minkä tahansa puolueen tai kenen tahansa poliitikon tekemisiä tai sanomisia, jos siihen on mielestäni tieto- ja tutkimusperusteisesti aihetta. En muutenkaan halua tutkijana eristäytyä yhteiskunnasta, vaan nimenomaan kommunikoida sen kanssa – vaikka se joskus onkin aika turhauttavaa.
Cuporen aikoina tapahtui myös tietty muutos tutkijanroolissani. Ajattelin pitkään, että kulttuuripolitiikan tutkijana minun ei tule kertoa, mitä politiikassa pitäisi tehdä, koska se on päätöksentekijöiden asia, minä taas tuotan tietoa. Ajan mittaan hyväksyin, että jos oikeiden asioiden haluaa menevän eteenpäin, niin on tehtävä myös niin kutsuttuja politiikkasuosituksia. Vähän vastenmielistä se minulle silti yhä on.
Loppuun sama kysymys kuin aina, mutta kohdallasi vielä bonuksella. Kerro jokin erityisen hauska muisto opiskeluajoilta ja vuosilta yleisen valtio-opin laitoksella. Jälkimmäisessä saa mielihyvin mainita kollegoja nimiltä.
Ehkä jätän kertomatta tarkemmin prosessista, joka johti avioitumiseen kollegani kanssa, niin hauskaa kuin se rakastuminen olikin. Tuolloin syksyllä 1989 neljä meitä vasta valmistunutta assistenttia, Julle Auvinen, Hanna Ojanen, Hilkka Vihinen ja minä tapasimme mennä tiedekuntatenttivastausten tarkastamisen jälkeen ravintola Kolmeen Kruunuun istumaan iltaa ja puhumaan mukavia, älyllisiä ja syvällisiä. Niistä illoista on jäänyt paljon kivoja muistoja, ja olemme hyviä ystäviä yhä vielä.
Opiskeluajalta päällimmäisenä mielessäni on se hetki, kun opiskelut kertaalleen hylänneenä ja maailmalle lähteneenä palasin Itävallasta häntä koipien välissä ja miltei saman tien törmäsin jokin aika sitten edesmenneeseen professori Ilkka Heiskaseen, joka sanoi suurin piirtein tähän tapaan: ”Siinähän sinä olet. Kiinnostaisiko sinua tulla mukaan työryhmään, joka valmistelee tutkimushanketta aiheesta Deviant and Unconventional Political Behavior?” Sillä tiellä sitä yhä ollaan.
Lue juttusarjan aiemmat jutut
Jesse Maula: Valtsika on ponnahduslauta yritys- ja yrittäjyyskentälle
Markus Sovala: Johtajan tehtävä on vahvistaa organisaation itseymmärrystä
Maria Ruuska: Työelämässä tarvitaan yhteiskunnallista mielikuvitusta
Esa Hyvärinen: Energiakysymysten ratkomisessa tarvitaan valtiotieteilijöitä
Pauliina Seppälä: Yrittäjyys on keino rakentaa yhteisöllisyyttä
Mikael Thuneberg: Tiedettä arvostavassa yrityskulttuurissa syntyy innovaatioita
Katri Makkonen: Valtsikalainen valtiosihteeri arvostaa kriittistä keskustelua demokratian työnjaosta