Akateemiseen maailmaan laakeriseppele ei ole kuulunut aivan alusta alkaen. Ensimmäisten yliopistojen varhaisissa promootioissa, joissa kandidaatti todettiin, mestarien eli maisterien yhteisön tätä koeteltua, kelvolliseksi saamaan mestarin eli opettajan arvon ja liittymään muiden maisterien joukkoon. Tuolloin uudelle maisterille annettiin punainen hattu, josta käytettiin latinankielisiä nimityksiä biretta tai pileus. Laakeriseppele saapui akateemiseen maailman vasta myöhemmin.
Ensimmäinen laakeriseppele annettiin maisterille säilyneiden lähteiden mukaan vasta vuonna 1315 Padovan yliopistossa. 3. päivä joulukuuta yliopisto seppelöi laakeriseppeleellä historioitsija ja runoilija Albertino Mussaton kiitokseksi hänen työstään yliopiston ja Padovan kaupunkivaltion lähettiläänä Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarin Henrik VII:n hovissa. Tuolloin Italian renessanssi oli kehittymässä laajemmaksi kulttuurivirtaukseksi, johon kuuluvan antiikin ihailun hengessä Italiassa kaupungit, ruhtinaat ja yliopistot alkoivat seppelöimään runoilijoita ja latinankielisestä runoudesta tuli yksi humanismin suurista ihanteista. Tältä ajalta ovat tunnetut kuvat laakeriseppeleellä kruunatuista Dante Alighierista ja Petrarcasta, samoin Englannin hovin hovirunoilijan nimitys Poet Laureate, laakeroitu runoilija, viittaa tähän tapaan kruunata suuret runoilijat laakeriseppeleellä. Danten ja Petrarcan muotokuvissa voi nähdä heidän päässään molemmat maisterin tunnukset, vanhan punaisen myssyn sekä laakeriseppeleen. Petrarca seppelöitiin vasta vuonna 1341 Roomassa senaatin ja kaupunkivaltion toimesta.
Keskiajalla laakeriseppeleestä oli tullut myöhäisantiikissa kristittyjen marttyyrien kruunu, joita voi nähdä pyhimysten kulkuetta esittävässä bysanttilaisten mestarien tekemässä mosaiikissa Ravennan Sant Apollinare Nuovon basilikassa. Pyhimysten kultaiset ja jalokivin koristetut laakeriseppeleet ovat antiikin Rooman areenoilta urheilusankarien ja gladiaattorien voitonseppeleistä siirtyneet hengellisten kilvoittelijoiden ja kristittyjen vainoissa kuolleiden marttyyrien toisenlaisen voiton tunnuksiksi.
Toisinaan vanhassa suomenkielisessä kirjallisuudessa saatetaan maisterien promootiosta käyttää nimitystä maisterien kruunajaiset. Tässä on taustalla ruotsinkielen ilmaisu lagerkröning, laakerilla kruunaaminen, joka puolestaan juontaa juurensa latinan kielen sanaan corona, joka tarkoitti alkujaan seppelettä, kehää, mutta kehittyi myöhemmin tarkoittamaan myös kruunua. Rooman keisarikunnan aikana keisarit kantoivat kultaista laakeriseppelettä triumfaattorien tapaan voiton merkkinä. Näistä kultaisista laakeriseppeleistä tuli yksi varhainen esikuva keskiaikaisille kuninkaiden kruunuille.
Roomassa laakeriseppele oli antiikin Kreikan tavoin pyhä puu, jonka muodostamia lehtoja pidettiin jumalien, nymfien ja vastaavien pyhinä asuinpaikkoina. Roomassa laakeristä tehty seppele oli voiton tunnus, jolla kruunattiin voittoisaa sotajoukkoa kotiin triumfissa johtava kenraali. Tämän laakeriseppeleellä seppelöidyn triumfaattorin vieressä kulki upseeri tai orja kuiskimassa voittoisan sotasankarin korvaan "Memento mori", "muista, että olet kuoleva", jottei kaiken juhlinnan keskipisteenä oleva heeros saisi päähänsä oman asemansa yli meneviä ajatuksia omasta arvostaan ja oikeuksistaan. Keisari Augustuksen aikana laakerista ja triumfeista tuli keisariperheen jäsenille varattu etuoikeus. Legendan mukaan Augustuksen puoliso ja siten tuleva keisarinna Livia näki kotkan nappaavan valkoisen kanan kynsiinsä ja pudottavan kanan sitten hänen syliinsä. Nokassaan kanalla oli laakeripuun oksa, jonka Livia istutti auguurien neuvosta omistamansa huvilan eli villan puutarhaan Rooman ulkopuolella paikassa nimeltä Ad Gallinas (suom. Kanatarha). Sekä kotka että kana olivat antiikissa etruskien auguurien eli ennustajapappien enteissään käyttämiä lintuja. Tästä enteiden merkitsemästä ja jumalten lähettämästä laakerinoksasta kasvoi tarun mukaan laaja laakerilehto, josta Julius-Claudiusten dynastian keisarien triumfien laakeriseppeleet tehtiin. Samoin tarinan mukaan koko laakerilehto kuoli vain vähän ennen dynastian viimeisen keisarin Neron syöksemistä vallasta neljän keisarin vuonna 69 jKr.
Laakeriseppele ja ennustaminen eivät liittyneet toisiinsa vain Roomassa, vaan tämä kytkös oli rantautunut Roomaan Kreikasta. Klassisessa Kreikassa laakeripuu oli nimenomaan auringonjumala Apollonin, tauteja lähettävän perisokean jousimiehen, pyhä puu. Apollonin pyhäkkö Delfoissa toimi paikkana Pythisille kisoille, jotka olivat yhdessä Olympian nykyisin tunnetuimpien ja Korintin kisojen kanssa kreikkalaisen maailman suurimpia urheilukisoja. Kuten moderneissakin olympialaisissa alkujaan, tällöin runous ja muut taide- ja taitolajit olivat osa kilpalajeja, ja voittoisat runoilijat seppelöitiin Apollonin laakerilla, olihan Apollon muusien johtaja ja musiikin ja runouden jumala. Pythisten kisojen nimi tulee myyttisestä Python-käärmeestä, jonka mukaan nykyinen pythonien käärmeheimo on saanut nimensä. Myytin mukaan hirmuinen Python asui luolassa Delfoissa ja terrorisoi lähiseutua, kunnes Apollon surmasi käärmeen nuolillaan. Kyseinen käärme oli kuitenkin jumalallista alkuperää ja sovittaakseen tekonsa Apollon perusti käärmeen muistoksi kisat. Antiikissa monet erilaiset kisat olivat alkujaan osa hautajaismenoja, ja roomalaistenkin gladiaattoriottelut olivat alkujaan osa mahtimiesten ja ylhäisön hautajaisriittejä, joissa hävinnyt osapuoli joutui veriuhriksi vainajan hengelle.
Delfoissa toimi kreikkalaisen maailman tunnetuin oraakkeli eli ennustuspaikka. Apollonin erityinen Pythia nimeä kantava papitar profetoi jumalan neuvoa kysyville kreikkalaisille Apollonin lähettämiä runomuotoisia ennustuksia tulevaisuudesta. Pythian transsin alkuperästä on käyty jo monta vuosisataa kiivasta keskustelua, sillä oletettua vulkaanisten kaasujen täyttämää kammiota, adytonia, ei ole Delfoin kaivauksissa löydetty ja tiedemaailman mielipiteet paikallisen kallioperän kyvystä synnyttää moisia kaasuja menevät ristiin. Pausaniaan ja Strabonin kuvauksissa Pythia kantaa laakerinoksaa ja pureskelee laakerinlehtiä, ja sekä profeetta että tiedonanoja kantavat laakeriseppeleitä. Tämä innosti 1800-luvulla tutkijoita etsimään jumalallisen transsin lähdettä laakerinlehdistä. Vaikka laakeri sisältääkin sinihappoa pienissä määrin, ei mitään hallusinoivia aineita laakerinlehdistä löydy. Välillä on myös pohdittu, että mistä laakerin mahdollisesti myrkyllisemmästä sukulaislajista, kuten esimerkiksi Suomessakin tavattava näsiä (Daphne mezereum), voisi olla kyse, mutta antiikin kirjailijat puhuvat jo Pliniuksesta alkaen selkeästi erikseen Delfoin laakerista erillään muista laakeripuista. Laakerinlehdet eivät siis olleetkaan Pythian transsin lähde, vaan laakerinlehdillä papitar puhdisti suunsa puhumaan jumalallisia ja pyhiä sanoja tulevaisuudesta. Tietoa kysymään saapuneet pyhiinvaeltajat kantoivat Delfoin laakerista tehtyjä seppeleitä palatessaan pyhäköstä takaisin kotikaupunkiinsa ilmoittamaan jumalan pyhät sanat ja totuuden. Laakeriseppele oli siis merkki arkisen maailman ulkopuolelta saadusta jumalallisesta tiedosta. Samalla laakeriseppele toi jonkinasteisen suojan maantierosvoilta ja vihollisilta paluumatkalla, koska jumalallisen suojeluksen alla olevien matkaajien vahingoittamisen katsottiin tuovan jumalten tuomion mukanaan. Etenkin tauteja nuolillaan lähettävän Apollonin vihaa pelättiin.
Apollonin ja laakeripuun suhdetta kreikkalaisessa mytologiassa selitettiin Apollonin ja Daphnen myytillä, missä Daphne oli kaunis joenjumalan tytär ja nymfi, johon Apollon rakastui Eroksen ammuttua intohimon nuolen häneen ja inhon nuolen Daphneen. Taustalla oli Eroksen ja Apollonin aiempi riita vallan toisesta asiasta, kuten kreikkalaisen mytologian kiemuraisessa saippuaoopperassa useinkin. Auringonjumala ajoi nymfiä takaa, ja paetakseen jumalalta nymfi pyysi isäänsä (tai toisissa myytin versioissa ylijumala Zeusta) muuttamaan hänet joksikin muuksi. Joenjumala Peneios muuttikin tyttärensä laakeripuuksi, jonka oksista Apollonin sitten teki murheellisena seppeleensä. Myytti on kuitenkin jälkikäteen syntynyt selitysmyytti, jolla pyritään selittämään olemassa olevaa tapaa, riittiä tai ilmiötä. Sillä kreikankielessä daphne tarkoittaa laakeria. Tämän muodonmuutoksen kerrottiin tapahtuneen laakerilehdoistaan tunnetussa Tempen laaksossa Thessaliassa. Ovidiuksen Muodonmuutosten versio on tunnetuin variantti tästä myytistä ja on innoittanut monia taiteilijoita Euroopan historiassa, tunnetuimpana Berninin veistos tästä aiheesta Rooman Galleria Borghesessa.
Ennen Apollon kultin saapumista Kreikkaan Vähän-Aasian puolelta Delfoin on oletettu olleen mykeneläisellä ja jopa minolaisella ajalla maan jumalattaren Gen (klassisen antiikin Gaian) ja myöhemmin Athenena tunnetun jumalattaren pyhättö. Apollonin surmaama Python-käärme oli maan pyhä eläin, joka kulki maanalaisen maailman ja maanpäällisen ihmisten sfäärin välillä. Lisäksi käärmeillä uskottiin olevan monia mystisiä voimia, kuten kuolemattomuuden salaisuus koska käärmeen ajateltiin pystyvän syntymään ikään kuin uudestaan luomalla nahkansa. Kreetan minolaisista palatseista onkin löytynyt kahta käärmettä käsissään pitelevän jumalattaren patsaita, ja sama symboli on löydetty myös kaukaa Pohjolasta pronssikauden Gotlannin piirtokivistä. Myöhemmässä mytologiassa kaksi käärmettä esiintyvät Herakleen myytissä, missä taivaan kuningatar Hera lähettää kaksi käärmettä surmaamaan Herakleen pikkulapsena kehdossa, mutta Zeuksen puolijumalallinen poika kuristaakin pyhät käärmeet hengiltä. Pyhät käärmeet liittyivätkin maan antimia hallitsevan jumaluuden kulttiin, jonka mahdollisena jäänteenä Suomessakin tiedetään vielä 1800-luvulla pidetyn syrjäseuduilla navetoissa erityisiä pyhiä lyylikäärmeitä, joille lehmien maitoa juotettiin ja joiden kuoleman uskottiin tietävän talon karjan kuolemaa. Kun Suomessa uskottiin Ukko Ylijumalan puolison Raunin pyhän pihlajan suojelevan salamalta, ajateltiin Välimeren rannoilla palaessaan poksahtelevan laakeripuun vastaavasti suojelevan salamalta. Pyhä lehto, uhrikivi ja käärmeet liittyivät vahvasti kuolleiden esi-isien kulttiin, ja agraarisessa uskonnossa viljelysmaan ajateltiin olevan sen raivanneiden ja manan majoille menneiden esi-isien hallinnassa edelleen. Kreikkalaisessa mytologiassa veriuhrit olivat tärkeässä roolissa nekyiassa, jossa verellä juotetut vainajien henget saivat kyvyn puhua ja näiden ollessa kuolleita ja sitä myöten ajan ulkopuolella, pystyivät nämä kertomaan myös tulevaisuudesta eeposten sankareille kuten Odysseus tai Aeneas. Tiedon hakemisesta manalasta kehittyikin oma topoksensa eeppiseen kirjallisuuteen, minkä kotimaisena edustajana on Väinämöisen matka Tuonelaan hakemaan sanoja veneen veistämiseen.
Delfoin vanhempaa pyhän paikan kerrostumaa ja rituaaleja edustaa hajanaisesti kreikkalaisten kirjailijoiden mainitsema majan ja pojan rituaali. Rituaalia varten laakeripuiden lehtoon pystytettiin oksista tehty maja ja arvalla valittiin poika, jonka tehtävä oli johtaa pyhäkön pappeja kaatamaan maja ja sen jälkeen "pakenemaan" Thessaliassa olevaan Tempen laaksoon. Tempessä poika ja papit taittoivat laakeripuun oksia ja palasivat niitä kantaen takaisin Delfoihin riemusaatossa. Rituaalin taustalla on ajateltu olleen muinaisen uhrikuninkaan kuolemaa ja uuden kuninkaan jälleen syntymistä symbolisoivan näytelmän. Sillä pyhä laakeripuu oli pyhittämisen ja puhdistamisen ja verisynnistä puhdistautumisen tunnus.
Delfoissa sijaitsi myös kreikkalaisen maailman keskipiste, pyhä Omfalos-kivi, jonka kerrottiin merkitsevän paikkaa jossa kaksi ylijumala Zeuksen Olympokselta itään ja länteen lähettämää kotkaa olivat kohdanneet. Omfalos oli mahdollisesti aiemman maan jumalattaren kultin uhrikivi, joka oli jäänyt pyhään laakerilehtoon Apollonin papiston vallatessa pyhäkön. Kuitenkin jumaluuden profeettana ja suuna toimi edelleen nainen, Pythia, sillä vain naisen kautta jumaluuden ajateltiin puhuvan, vaikkakin pyhän lehdon herruuden kerrottiin Python-myytillä siirtyneen auringonjumala Apollonille. Transsin ohella yhtenä varhaisena oraakkelin toimintamuotona on esitetty olleen Epeiroksen Dodonan Zeuksen pyhän tammilehdon tapaan pyhän lehdon puiden lehtien suhinan tai niiden maahan heittämien varjojen tulkinta.
Millaisia menoja Delfoissa mahdollisesti varhaisempina aikoina oli vietetty, antaa osviittaa vanhakantaisempi ja doorilaisten heimojen vaelluksesta säilynyt Argos. Argoksessa Hera-jumalattaren pyhässä lehdossa papittaret uhrasivat uhrieläimiä pyhällä kivellä ja joivat uhrihärkien verta tullakseen transsiin ja profetoidakseen kaupungin kuninkaille, taikka verta tarvittiin nekyiassa eli nekromantiassa. Argoksessakin laakeripuut rajasivat ja pyhittivät erityisen pyhän alueen uhripaikan ympärille. Mahdollisesti jopa neoliittisen härkäkultin yhtenä uskomuksena oli härän veren myrkyllisyys muille kuin jumaluuden pyhittämille henkilöille, koska voimakkaan eläimen veressä ajateltiin asustavan osa tuon eläimen voimasta.
Laakeripuun kullanvalkeista kukista kehittyy pieniä marjoja, jotka kypsyessään vaihtavat väriä vihreästä punaisen kautta mustaan. Punaisten laakerinmarjojen väri on mahdollisesti liitetty laakeripuiden lehdoissa tehtyihin uhrauksiin verellä, mikä on laakeripuun tuoksun kanssa tehnyt puusta pyhän. Latinan laakerinmarjaa tarkoittavasta baccalaureus-sanasta tulee ranskan kautta englanninkielinen kandidaattia tarkoitta bachelor-sana, sillä laakerinmarjasta versoo laakeripuu, jonka oksista maisterien seppeleet tehdään.
Muinaisessa Egyptissä laakeripuun oksat olivat yksi materiaali, josta tehtiin Kuolleiden kirjan loitsuissa ikuisesti elävän Osiriksen, kuoleman voittaneen Manalan jumaluuden, seppelekruunu. Tämä seppele laskettiin sarkofagin kasvoille Uuden valtakunnan aikaisissa hautajaisriiteissä ja tämä "oikeamielisten kruunu" säilyi aina Rooman valtakunnan ajalle asti Egyptissä. Tämän elämän kruunu rinnastettiin auringonjumala Ran kruunuun. Auringonjumaluuden ja laakeripuun yhteys käy järkeen, kun ajattelee laakeripuiden lehtoa Välimeren rannalla auringon noustessa yön jälkeen ja aamun ensisäteiden lämmittäessä kasteisia laakeripuiden lehtiä ilmaan erittyy suuret määrät eteerisiä kaasuja laakerinlehdistä, mikä saa laakerilehdot tuoksumaan voimakkaimmin aamun koittaessa, ennen kuin nouseva tuuli sekoittaa ilmavirrat ja saa tuoksun sekoittumaan ilmamassoihin. Ran lailla myös Delfoin Apollon oli auringonjumala, ja yhteys valon ja tiedon välillä oli ilmeinen.
Laakeripuu on aromaattinen puulaji, jonka lehdistä erittyy mausteinen tuoksu. Monien muiden ihmisnenään miellyttäviä tuoksuja erittävien kasvilajien tavoin myös laakeripuu on jo ajan hämäristä lähtien toiminut niin lääkkeenä, mausteena kuin rituaalien kasvina. Hyvän tuoksuissa laakerilla on pyritty puhdistamaan likaiseksi koettua ja pyhittämään pyhälle kuuluvaa asiaa tai aluetta. Laakeripuu ja pyhäksi koettu arkisen kokemus piirin ulkopuolinen tieto liittyvätkin siis toisiinsa aina historian alusta lähtien.
FM Pasi Pykälistö.
Kirjallisuutta:
Arnould, Dominique - "Boire le sang de taureau: La mort de Thémistocle". Revue de philologie, de littérature et d'histoire anciennes. LXVII (2). 1993.
Beard, Mary - The Roman Triumph. Harvard University Press, 2007.
Braden, Gordon - "Beyond Frustration: Petrarchan Laurels in the Seventeenth Century" Studies in English Literature, 1500-1900, vol. 26. No 1. The English Renaissance (Winter, 1986), pp. 5-23. JSTOR.
Broneer, Oscar - "The Isthmian Victory Crown", American Journal of Archaeology, vol. 66, No. 3., (July, 1962), pp. 259-263. JSTOR.
Pyhä [Johannes] Cassianus Roomalainen - "Kahdeksasta pahasta ajatuksesta", teoksessa Filokalia 1. osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Koonneet pyhät Makarios Notaras ja Nikodeemos Athosvuorelainen. Suom. nunna Kristoduli, Irinja Nikkanen. Valamon ystävät ry., Pieksämäki, 1988.
Corcoran, Lorelei H. & Svoboda, Marie - Herakleides: A Portrait Mummy from Roman Egypt. J. Paul Getty Museum, 2011.
Transl. & ed. Sir Peter le Page Renouf & E. Naville - The Egyptian Book of the Dead. The Society of Biblical Archeology, London, 1904.
Ersöz, Susanne Berndt - "To Drink Bull's Blood: An analysis of the Story of Midas". Teoksessa: Phrygia in Antiquity: From the Bronze Age to the Byzantine period. Proceedings of an International Conference ‘The Phrygian Lands over Time: From Prehistory to the Middle of the 1st Millennium AD’, held at Anadolu University, Eskişehir, Turkey, 2nd-8th November, 2015. Peeters Publishers, Leuven, 2019.
Eusebios Kesarealainen - Kirkkohistoria. kr. Ekklesiastike historia. Suom. Ivar A. Heikel. Otava, Helsinki, 1937.
Finco, Aldo - "Dante and the Laurel Crown", The South Central Bulletin, vol. 36, No 4., Studies by Members of SCMLA (Winter, 1976), pp. 141-143.
Flood, John L. - "Poets Laureate of the Holy Roman Empire", Hungarian Journal of English and American Studies (HJEAS), vol. 3., No. 2.,British studies issue (1997), pp. 5-23.
Graves, Robert - The Greek Myths: The Complete and Definitive Edition. Penguin Books Ltd, 2017.
Harva, Uno - Suomalaisten muinaisusko. alk. julk. 1948, uusintapainos Kirjokansi 158, SKS, Helsinki, 2018.
Herrin, Judith - Ravenna: Capital of Empire, Crucible of Europe. Princeton University Press, 2020.
Lepsius, Richard (Hrsg.) - Das Todtenbuch der Ägypter. Nach dem hieroglyphischen Papyrus in Turin. Georg Wigand, Leipzig, 1842.
Litaker, Noria K. - 'Semper eadem: Catacomb Saints and Catholic Sacred History'. teoksessa: Bedazzled Saints: Catacomb Relics in Early Modern Bavaria. University of Virginia Press, 2023, pp. 100-126.
Mitchell, John Hanson - The Wildest Place on Earth: Italian Gardens and the Invention of Wilderness. University Press of New England, 2015.
red. Rino Modonutti & Enrico Zucchi - "Moribus Antiquis sibi me fecere poetam": Albertino Mussato nel VII centenario dell'incoronazione poetica (Padova, 1315-2015). SISMEL, Edizioni del Galluzzo, 2017.
Ogle, M. B. - "Laurel in Ancient Religion and Folk-Lore", The American Journal of Philology, vol. 31., No 3, 1910. pp. 287-311. JSTOR.
Ovidius - Muodonmuutoksia. Lat. Metamorphoseon libri XV. Suom. Alpo Rönty. WSOY, Helsinki, 1997.
Pausanias - Description of Greece. Loeb Classical Library.
Plinius vanhempi [Gaius Plinius Secundus Maior] - Naturalis Historia. Loeb Classical Library.
Riggs, Christina - The Beautiful Burial in Roman Egypt: Art, Identity, and Funerary Religion. Oxford University Press, 2005.
Ryberg, Inez Scott - "Rites of the State Religion in Roman Art", Memoirs of the American Academy in Rome, vol. 22. Rites of the State Religion in Roman Art, (1955), pp. 1-227.
Scott, Michael - Delphi: A History of the Center of the Ancient World. Princeton University Press, 2014.
Strabon - Geography. Loeb Classical Library.
Wilkins, Ernest H. - "The Coronation of Petrarch". Speculum: A Journal of Mediaeval Studies. Vol. XVIII, Nro 2. University of Chicago Press, 1943. JSTOR.