"Se yksi sormus löytää heidät,
yksi heidät tietoon vihkii
ja viisauteen kahlitsee.
Salissa Yliopiston,
joka laakerein saartama on."
- Mukaelma J.R.R. Tolkienin Tarun Sormusten Herrasta Sormusrunosta (alk. suom. Kersti Juva), kuultu vuoden 2019 Filosofisen tiedekunnan promootion yökulkueessa.
Maisterin oppiarvon tunnus keskiajalta lähtien
Promootioaktissa maisterit saavat oikeuden käyttää maisterinsormusta oppiarvonsa merkkinä. Sormus on maisterin eli mestarin tunnuksena vanhempi kuin laakeriseppele. Sormus on kultainen tai kullanvärinen sormus, jota kannetaan vasemman käden etusormessa hansikkaan päällä aktissa. Eri kultasepänliikkeet myyvät laakeriseppeleellä ja Helsingin yliopiston tunnuksena toimivalla Apollonin lyyralla koristeltuja sormuksia, mutta tämä malli on vakiintunut vasta 1800-luvulla. 1800-luvulle asti sormuksia oli myös tohtoripromootioissa Ruotsin esikuvien mukaan, mm. vuoden 1818 teologian tohtorien promootiosta on säilynyt tohtorinsormus Yliopistomuseon kokoelmissa. Nykyisin eri yliopistoilla ja tiedekunnilla on omat sormusmallinsa kultasepänliikkeiden mallistossa, vastaavasti kuten tohtorinhattujen kokardit vaihtelevat yliopistojen ja tiedekuntien mukaan. Alkujaan maisterinsormukset olivat yksinkertaisia leveitä kultaisia renkaita, kuten 1700-luvulta museokokoelmissa säilyneet sormukset. Sormuksista ei kuitenkaan aikoinaan oltu säädetty erityisesti, joten säilyneissä lähteissä vilahtelee myös jalokivillä varustettuja sormuksia, joita vastaan kanslerit ja paavit ottivat kantaa liiallisen pröystäilyn ja ylellisyyden merkkeinä. Kulta oli sormusten metallina sen ikuisuuden takia, kulta ei hapetu tai tummu kuten hopea tai kupari. Samalla kulta värinsä puolesta yhdistyi aurinkoon ja valoon symbolisesti, kuten auringonjumala Apollonin laakeriseppelekin myöhemmin (kts. artikkeli laakeriseppeleestä).
Maisterinsormuksen sisäpuolelle kaiverretaan maisterin nimi ja promovoinnin päivämäärä. Maisterinsormusta kannetaan vasemman käden etusormessa, koska vasen käsi sydämen käsi ja etusormi puolestaan symboloi osoittamista, opettamista ja auktoriteettia. Keskiajalla ja pitkään sen jälkeenkin etusormea käytettiin apuna tekstin lukemisessa ja tästä kehittyi sittemmin mm. Ranskan kuninkaiden arvonmerkkeihin kuulunut lukuvaltikka, jonka päässä oli veistetty käsi etusormi ojennettuna. Nykymaailmassa vastaava esine kuuluu juutalaisten synagogien varustukseen Tooran lukemisen seremoniassa käytettävänä yad-lukutikkuna. Lukutikkua käyttämällä vältetään tekstiin koskeminen, ja sen tuhriintuminen sormen vaikutuksesta.
Promootioaktissa sormusta pidetään hansikkaan päällä, ja promoottori koskettaa sormusta omalla sormuskädellään promovointihetkellä. Tässä promoottori siunaa sormuksen ja liittää sormuksen ja sen kantajan osaksi maisterien ketjua, joka aatteellisesti ulottuu aina yliopistojen alkuun asti 1100 luvun Bolognassa. Bolognassa maisteriksi vihittävä kandidaatti sai Inceptiossa tunnuksikseen kirjan, hatun (pileus, kts. artikkeli Tohtorinhatusta), sormuksen ja hansikkaat. Hansikkaat toimivat merkkinä papillisesta asemasta ja sormusta pidettiin seremonioissa hansikkaan päällä. Hansikkailla kerrottiin niiden kantajan erottautumista arkisesta maailmasta ja käsillä ahertamisesta toisenlaisten töiden piiriin. Promoottorina voi toimia vain henkilö, joka on itse promovoitu promovoidun maisterin tai tohtorin toimesta, ja jos promoottoriksi on valittu henkilö jota ei ole promovoitu, järjestetään yleensä ennen promootioaktia pieni promoottorin promovointi yliopiston jossakin sivuhuoneessa, jossa maisteriksi ja tohtoriksi promovoitu tiedekunnan professori promovoi promoottorin oppiarvoihin, jotta promoottori voi sen jälkeen promovoida promovendit promootioaktissa.
Maisterinsormuksen ei ole pakko olla kultaa tai varta vasten hankittu maisterinsormus, vaan mikä tahansa kullanvärinen sormus käy aktissa käytettäväksi. Kun aktissa on myönnetty oikeus maisterin arvonmerkkeihin, voi varsinaisen maisterinsormuksen hankkia myöhemmin elämänsä varrella, tosin kultasepänliike saattaa tällöin tarkistaa yliopistolta että kyseinen henkilö on oikeasti kyseisessä promootiossa promovoitu ja on oikeutettu sormukseen, mutta tämä vaihtelee liikkeiden välillä. Maisterinsormuksen voi aktin jälkeen siirtää hansikkaan alle, jos on pelkona sormuksen putoaminen muuten sormesta, kuten voi olla tilanne etenkin jos käytössä on lainasormus, joka ei ole mittojen mukaan tehty.
Maisterinsormus on samaa sukujuurta kuin eri ammattikuntien käyttämät ammatti- ja tutkintosormukset, kuten insinöörisormukset. Keskiajan killoissa sormus oli mestarin tunnus ja toimi merkkinä että sen kantaja oli itsenäinen ja täysivaltainen ammattinsa osaaja ja harjoittaja, vapaana mestarinsa vallasta ja vastuusta. Samalla sormus oli merkki asemasta ammattikunnassa ja yhteiskunnassa. Sormus oli myös tunnus vannotusta maisterinvalasta, joka sitoi sormuksen kantajaa mestarien muodostaman yhteisön sääntöihin ja päätöksiin. Valan rikkomisesta seurasi mestarinarvon menettäminen, ja rituaalinen sormuksen särkeminen merkkinä rikotusta valasta ja sormuksen kantajan muuttumisesta yhteisönsä silmissä hylkiöksi. Nykymaailmassa keskiajan kiltojen sormusperinne jatkuu yhä myös vapaamuurarien piirissä erityisinä vapaamuurarisormuksina, jotka osoittavat kuulumista looshiin ja osallisuutta rituaaleissa ja salaisuuksissa.
Taikasormuksia ja valtasormuksia
Jo muinaisesta Sumerista lähtien sormukset toimivat tunnuksina ja niitä käytettiin kantajansa nimen osoituksina, sillä sinettisormuksilla sinetöitiin niin kauppatavaroiden kuin kirjeidenkin savisinetit. Kirjoitustaidon myötä sormuksessa saattoi lukea kuninkaan, papin tai kauppiaan nimi, tai sormuksessa oli kaiverrettuna sen omistajan tai herran tunnus. Sormus tuli nimen ja tunnuksen kantamisen ja ilmoittamisen kautta merkitsemään yhteiskunnallista asemaa ja toimijuutta. Sormukset olivat jo varhain maagisen ja uskonnollisen huomion kohteena ja erilaisten voimien välineenä yhteiskunnallisten ja sosiaalisten funktioidensa ohella. Sormukset olivat esimerkiksi esteitä sielun karkaamiselle ruumiista taikka maagisia solmuja estämään pahoja henkiä pääsemästä ruumiiseen yön aikana. Antiikin Roomassa kultainen sormus oli senaattorien ja ritarien (equites) säädyn tunnus. Kreikkalaisessa maailmassa sormuksilla samoin oli merkittävä statussymbolin funktio, mutta samalla sormukset olivat osa daktylomantian maagista perinnettä. Daktylomantiassa sormusta käytettiin tekstistä tai kirjainmerkeistä ennustamiseen. Sormuksiin kaiverrettiin loitsuja ja pyhien tekstien otteita suojelemaan sormuksen kantajaa pahoilta voimilta tai toteuttamaan muunlaista maagista tarkoitusta. Sormus magian välineenä henkien hallitsemiseksi periytyi Egyptin ja Mesopotamian korkeakulttuureilta juutalaiseen ja islamilaiseen perinteeseen kuningas Salomonin sormuksena, jolla legendan mukaan Israelin kuningas alisti valtaansa ja hallitsi erilaisia demoneita ja muita henkiä, mm. Tuhannen ja yhden yön saduista tuttuja dzinnejä. Sormuksen näkyvä sijainti kädessä toimi tehokkaana tunnuksena kaikille ihmisille siinä missä erityiset vaatteet tai päähineet. Sormuksen ympyräinen muoto muodosti kehän, jolla ei ole alkua tai loppua ja siten ikuisuuden symbolin. Tämän loppumattomuuden ajateltiin toistavan sormukseen kaiverrettua loitsua tai rukousta loputtomasti. Akateemisessa maailmassa sormuksen kehä on promootioiden juhlapuheissa yhdistetty nykyisen tohtorinhatun pyöreän kuvun kanssa tiedon kehään, ensyklopediaan, tiedon ja tieteen kaikkien elämänalojen kattavuuteen. Sormukset maagisina esineinä ovat sittemmin siirtyneet osaksi nykyajankin populaaria kuvastoa esimerkiksi Herodotoksen Historian Polykrateen sormuksen, Platonin Valtion Gygeen sormuksen, Richard Wagnerin Nibelungein laulu -oopperatetralogian ja tunnetuimpana J.R.R. Tolkienin Tarun Sormusten Herrasta myötä.
Valasormus ja vihkimyksen merkki
Sormusten liittyminen valaan, kuten avioliittoon kihlaamisen tai soturien hirdille tai kisällin mestarien muodostamalla killalle vannomaan valaan, on peräisin Länsi-Rooman hajoamisen jälkeiseltä germaanisten kansojen ajalta. Germaanisessa kulttuurissa jumalten temppeleissä oli erityisiä valasormuksia, joita käytettiin pyhän sormusvalan (baugeith) vannomiseen jumalten edessä ja valan rikkomisesta seurasi valan vahvistaneiden jumalten tuomio valarikkurin ylle. Valansa rikkonut ja sanansa syönyt menetti kaikkien yhteisönsä jäsenten luottamuksen eikä kukaan enää luottanut tämän sanaan. Tästä germaanisesta tavasta säilynyt mainintoja mm. Runo-Eddan Havamalissa, missä ylijumala Odin vannoo sormusvalan. Pohjolan kristillistyessä valasormukset siirtyivät kirkkoihin ja niitä on säilynyt muutamia Ruotsissa ja Norjassa.
Katolisessa kirkossa sormuksesta tuli piispojen tunnus ainakin 600-luvulta jKr. alkaen, jolloin paavi Bonifatius IV määräsi että piispaksi korotetun papin arvonmerkkeinä olivat stoola, sormus ja sauva. Sormus symbolisoi paavilta saatua apostolista valtaa ja myös pyhiin salaisuuksiin vihkiytymistä ja salaisuuksien sinetöimistä. Samalla sormus merkitsi piispan vihkiytymistä kirkon kanssa kirkon palvelukseen. Piispojen sormuksista tunnetuin on paavien kantama kalastajan sormus, joka viittaa Pyhän Pietarin nimitykseen ihmisten kalastajaksi Uudessa Testamentissa. Paavi saa kalastajansormuksensa tullessaan vihityksi paaviksi ja paavin kuollessa tämä sormus seremoniallisesti rikotaan. Piispoilta sormus levittäytyi sittemmin luostariyhteisöihin ja sääntökuntiin, missä munkiksi tai nunnaksi vihkimiseen kuului sormuksen saaminen merkiksi kihlautumisesta Kristuksen eli kirkon kanssa symbolisessa avioliitossa. Paavien sormusten yhtenä esikuvana on voinut olla varhaiskristillinen tapa pitää Apostoli Pietarin kahleiden osiksi väitettyjä renkaita sormessa pyhäinjäännöksinä. Tämä muodosti yhteyden ensimmäiseen apostoliin, jolle Uudessa Testamentissa Jeesus oli antanut Taivasten valtakunnan avaimet. Yliopistoihin sormukset liittyvät myös siten, että yliopistojen suojeluspyhimyksenä toimivan Pyhän Katariina Aleksandrialaisen kädessä Siinain Pyhän Katariinan luostarissa pidettyjä sormuksia yhä pidetään voimallisina pyhinä esineinä, joihin oppineisuudestaan tunnettu pyhimys on yhdistetty. Pyhimysten ja marttyyrien hiuksia tai muita jäänteitä myös suljettiin sormuksiin mukana kannettaviksi pyhäinjäännöksiksi.
Kirkon piiristä symbolinen avioliitto sormuksella levisi laajempaankin käyttöön Euroopassa, yhtenä esimerkkinä rituaaliset avioliitot meren kanssa. Tunnetuin näistä on Venetsian tasavallan La Sensa, jossa vuosittain tasavaltaa johtanut doge soudettiin tasavallan juhla-aluksessa ulos laguunista Adrianmerelle, missä doge seremoniallisesti heitti kultasormuksen aaltoihin merkiksi Venetsian avioliitosta meren kanssa. Venetsian tasavallan varjelluimpia pyhäinjäännöksiä myös oli legendan mukaan Pyhän Evankelista Markuksen kalastajalle merkiksi tämän dogelle ja senaattoreille kertoman tarinan todenperäisyydestä antama sormus. Legendassa kalastaja oli todistamassa miten evankelista, Pyhä Yrjänä ja muita pyhimyksiä ajoivat paholaisen nostattaman tulvavuoksen pois Laguunin suulta. Meren kihlaamisen perinne katkesi Venetsian tasavallan kaatuessa vuonna 1797 Napoleonin valloittaessa Italian, mutta nykyisin tapa on elvytetty ja sormuksen heittäjänä toimii Venetsian pormestari. 1920-luvulla vastaava rituaali järjestettiin Gdanskissa (aiempi saks. Danzig), kaupungin tultua liitetyksi Puolaan ja Puolan saatua näin jälleen yhteyden Itämerelle. Vanhan hansakaupungin satamassa Puolan presidentti heitti sormuksen Itämeren aaltoihin merkiksi Puolan liitosta meren kanssa.
Promootioaktissa maisterit kihlataan tieteelle, viisaudelle ja totuudelle, eli he pyhittävät itsensä näiden asioiden palvelukseen ja liittyvät maisterien muodostaman akateemisen yhteisön jäseniksi. Suomessakin 1850-luvulle asti promootioaktiin kuului maisterinvalan vannominen sormet pedellien valtikoilla, mutta promovoitavien määrän kasvaessa ja promootioiden jouduttamiseksi tavasta luovuttiin yhdessä monen muun vanhan latinankielisen rituaalin osan kanssa. Mutta sormus on säilynyt Suomessa maisterien tunnuksena, kun esimerkiksi Ruotsissa maisteripromootiot lopetettiin 1870-luvulla ja sormukset siirtyivät tohtoreille. 1900-luvulla maisterien sormukset ovat tehneet paluuta joissakin yliopistoissa myös Ruotsissa ja anglosaksisen maailman yliopistoissa.
FM Pasi Pykälistö.
Kirjallisuutta:
Frazer, Sir James G. - The Golden Bough: A Study of Magic and Religion. Lyhennetty laitos 1922, Wordsworth Reference Series, Wordsworth Editions Ltd, Lontoo, 1993.
bearb. Walter Friedensburg, Historische Commission der Provinz Sachsen - Geschichtsquellen der Provinz Sachsen und des Freistaates Anhalt. Urkundenbuch universtät Wittenberg teil 1 & 2. Selbstverlag der Historischen Commission, Magdeburg, 1926-1927.
Hawley, Richard - "Lords of the Rings: Ring-wearing, Status and Identity in the Age of Pliny the Elder", Bulletin of the Institute of Classical Studies, Supplement No. 100. Vita vigilia est: Essays in Honour of Barbara Levick. Oxford University Press, 2007. s. 103-111. JSTOR.
Hem Eriksen, Marianne - "The powerful ring: Door rings, oath rings and the sacral place." teoksessa Viking Worlds: Things, Spaces and Movement. Oxbow Books, 2014.
Herodotos - Historiateos. kr. Historiai, suom. Edvard Rein, WSOY, Porvoo, 1907.
Jarman, Cat - River kings: a New History of Vikings from Scandinavia to the Silk Roads. HarperCollins Publishers, 2021.
Jones, William - Finger-Ring Lore: Historical, Legendary, Anecdotal. Chatto & Windus, Lontoo, 1877.
McCarthy, James R. - Rings through the Ages: An Informal History. Harper & Brothers, 1945.
Neveus, Torgny - En akademisk festsed och dess utveckling: Om promotioner vid Uppsala universitet. Uppsala Universitet, Uppsala, 1986.
Neveus, Torgny - Lagerkransar & logotyper: Symboler och ceremonier vid svenska universitet. Natur och kultur, Stockholm, 1999.
Olsson, Bror - Doktorspromotioner i Lund. Föreningen Det Gamla Lund, Årsskrift XXIX/1947. Lund, 1947.
Platon - Valtio. kr. Politeia, suom. Marja Itkonen-Kaila, uusintapainos Platonin teokset sarjan 4. osana julkaistusta v. 1981, Otava, Keuruu, 2012.
Riisoy, Anne Irene - "Performing Oaths in Eddic Poetry: Viking Age Fact or Medieval Fiction?". Journal of the North Atlantic. 8 sp8. 141-156.
toim. Elina Kuusisto & Markku Heikkilä - Tohtoripromootio 2011: Teologinen tiedekunta. Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta, Helsinki, 2012.