Saako sanoa vammaiseksi?

Vammaisuus yhdistetään usein avuttomuuteen, mutta se voi myös olla myönteinen osa ihmisen omaa identiteettiä, sanoo vammaistutkimuksen professori Simo Vehmas.

Vammaistutkimuksen professori Simo Vehmas kertoo, että yleisin virhekäsitys vammaisuudesta on se, että vammaisuus tekee ihmisen elämästä rajoittunutta. – Jos ihmisellä on jokin vamma, hän on universaalisti vammainen: hän on tyhmä ja avuton. Näin ihmiset usein huomaamattaan olettavat.

Avuttomuus liitetään vammaisuuteen eikä huomioida yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, ettei vammainen pääse liikkumaan itsenäisesti tai ettei hän pääse töihin. Jos ympäristö olisi esteetön ja jos vammaisten työllistämiseen panostettaisiin, he eivät olisi niin riippuvaisia muista ihmisistä.

Vammaisuus viittaa ihmisen ruumiillisiin tai psyykkisiin ominaisuuksiin, jotka on luokiteltu tai jotka mielletään vammoiksi. Vehmaksen edustamassa tutkimusperinteessä vammaisuus kuitenkin käsitetään tietynlaiseksi vähemmistöidentiteetiksi. – Vammaisuus on yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ilmiö, joka syntyy näiden ihmisten ja valtakulttuurin yhteentörmäyksestä.

Eron tekeminen sairauksien ja vammojen välillä voi olla hankalaa, sillä moniin vammoihin liittyy myös sairauksia. Monet krooniset sairaudet luetaankin vammaisuuden piiriin, koska niillä on samanlainen leimaava vaikutus. Vammainen voi kuitenkin olla myös terve, Vehmas muistuttaa.

Onko vammainen ruma sana?

Voiko ihmisestä käyttää sanaa “vammainen” ilman että se koetaan loukkaavaksi? Usein nimikkeiden pelätään heijastavan vammaisiin kielteisiä yleistyksiä ja ennakkoluuloja, mutta se on vain toinen puoli asiasta, Vehmas sanoo.

– Nimikkeillä voi olla leimaava vaikutus, mutta useimmiten niillä on myös myönteinen vaikutus: me ollaan hevareita ja meillä on AC/DC-merkki takissa. Samalla tavalla vammaisuus koetaan usein myönteisenä identiteettinä.

Myös vammaistutkimuksen sisällä väitellään siitä, onko oikein lokeroida ihmisiä fyysisten tai muiden ominaisuuksien perusteella. Vehmas kertoo, että joidenkin tutkijoiden mielestä ketään ei pitäisi määritellä vaan pitäisi puhua ihmisyyden monimuotoisuudesta.

– Määrittelyyn liittyy aina valtarakenteita, ja erilaisuus määräytyy aina suhteessa normaaliuteen. Vastakkainasettelussa ”vammainen–vammaton” toinen vaihtoehto on aina toivottavampi.

Vehmas huomauttaa, että pelkästään käytännön kannalta vammaisuuden nimeäminen ja määrittely on kuitenkin väistämätöntä. Jos ei tiedetä, kuinka monella ihmisellä on erityistarpeita tai minkälaisia ne ovat, yhteiskunnallinen varainjako olisi hankalaa. – Yhteiskuntamalli, joka ei määrittele eroja ihmisten välille, ei voisi toimia käytännössä.

Teksti: Nella Kelkka

Lisää aiheesta Tiedekulmassa 10.2. klo 16 - 18