Helsingin yliopiston historian professoriksi vuonna 1854 nimitetty Sakari Topelius luennoi Suomen maantiedettä ja korosti maantieteen itsenäisyyttä itsenäisenä tieteenalana ja koulujen oppiaineena.
Topelius sanoi: ”Tämä vuosisata on korottava maantieteen arvoonsa, koska se yhdistää ihmistä ja luontoa”.
Kului kuitenkin lähes neljä vuosikymmentä, kunnes maantieteestä tuli itsenäinen tutkintoaine. Kasvimaantieteen dosentti Ragnar Hult opetti maantiedettä 1890-luvulla, ja pääosin hänen sinnikkäiden ponnistustensa ansiosta maantieteen opetus yliopiston fyysis-matemaattisessa osastossa vakiintui. Maantiede hyväksyttiin tutkintoaineeksi syksyllä 1892. Hyväksyntään vaikutti erityisesti käytännön hyöty opettajien koulutuksessa. Ehtona kuitenkin oli, että fyysisen maantieteen lisäksi tuli opettaa myös poliittista maantiedettä.
Maantieteen laitoksen katsotaan syntyneen syksyllä 1893. Tällöin maantieteen tarpeisiin myönnettiin ensimmäistä kertaa vuosittainen määräraha, jonka käytöstä vastasi laitoksen esimies, maantieteen dosentti Hult. Ensimmäisen professorinsa maantiede sai 1901, kun keisarillinen majesteetti antoi ”armollisen julistuksen, koskeva ylimääräisen professorinviran asettamista Suomen Alexanderin Yliopistoon”. Ensimmäiseen professorin virkaan nimitettiin Johan Evert Rosberg, joka oli opettanut maantiedettä jo useita vuosia ja toiminut laitoksen esimiehenä vuodesta 1898 lähtien. Hult siirtyi tuolloin saamansa apurahan turvin tutkijaksi, mutta menehtyi varsin nuorena vuonna 1900.
Nämä historiatiedot koonnut koulutussuunnittelija Katariina Kosonen kertoo maantieteen opetuksen alkuvaiheista lisää juhlaseminaarissa perjantaina 17.11.2023.
Maantieteilijät koppalakissa, tuulipuvussa tai reppu selässä
Maantiedettä ei ole koskaan opetettu pelkästään pulpetissa eikä nykyäänkään tietokoneen ääressä. Opiskelijat hitsautuvat yhteen jo kandivaiheessa kenttäkursseilla ja pienryhmäopetuksessa. Jo 130 vuotta sitten professori sulautui tohtorinhatussaan tummapukuisista opiskelijoiden joukkoon. Tänä päivänä maastoon lähdetään veden- ja tuulenpitävissä kuoripuvuissa.
Huippujen joukossa
– Ihmisen ja luonnon yhdistäminen on säilynyt maantieteen vahvuutena vielä tänäkin päivänä, sanoo Olli Ruth, yliopistonlehtori, Maantieteen kandi- ja maisteriohjelmien johtaja ja opettajien akatemian jäsen ja muistuttaa, että huippujen joukossa ollaan. Maantiede on ollut viime vuosina viiden parhaiten Shanghain rankingissa menestyneiden oppiaineiden joukossa Helsingin yliopistossa. Maailmanlaajuisessa vertailussa se on ollut 50 parhaan tai 50–100 parhaan joukossa.
Maantiede on Ruthin mukaan myös kestävyystiede, vaikka sitä ei aina muisteta korostaa. Esimerkiksi kaupunkitutkimuksessa etsitään ratkaisuja ihmisen ja ympäristön tarpeiden yhteensovittamiseen. Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara ottaa kantaa asuntorakentamiseen sekä kaavoitukseen ja professori Pia Bäcklund kestävään kaupunkirakenteeseen sekä alueiden demokraattiseen kehittämiseen. Aluemaantieteen professori Sami Moisio taas on Suomen johtavia asiantuntijoita aluekehitykseen ja poliittiseen maantieteeseen liittyvissä kysymyksissä.
Luonnonmaantieteessä tutkitaan mm. arktisella alueella tapahtuvia muutoksia alueellisen mallinnusten keinoin. Kun mittakaavaa pystytään tarkentamaan, niin havaitaan, että kasvilaji, joka voisi olla hävinnyt saattaakin selvitä tunturin kupeessa pienessä taskussa, jossa sille on sopivat pienilmastolliset olosuhteet ja riittävästi kosteutta. Professori Miska Luoto johtaa BioGeoClimate Modelling Lab -tutkimusryhmää ja on alan siteeratuimpia tutkijoita maailmassa. Luonnonmaantieteellistä eliömaantieteen ja vesistöjen Aquatic community ecology group -tutkimusryhmää johtaa professori Janne Soininen.
Entisajan tutkimusmatkailijat olivat usein maantietelijöitä, geologeja tai kasvitietelijöitä. Tutkimusmatkailijaperinne jatkuu. Tammikuussa 2024 järjestettävä maantieteen kenttäkurssi vie maisterivaiheen opiskelijat kauas Taitavuorille Keniaan. Professori Petri Pellikan johtamalla Helsingin yliopiston tutkimusasemalla Taitavuorilla tutkitaan niin alueen vesivaroja, kasveja, eläimiä kuin ekosysteemiä. Erityisesti tutkimuksessa keskitytään ilmastonmuutoksen vaikutuksiin koko ekosysteemiin ja etsitään keinoja, joilla vesivaroja voidaan käyttää kestävästi ja säilyttää paikallinen ruuantuotanto itäisessä Afrikassa.
Suomen kansalliskartastolle kultamitali vuonna 1899
Suomen kansalliskartasto sai kultamitalin Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1899. Se oli maailman ensimmäinen kansalliskartasto, ja siinä kuvataan Suomen aluetta parikymmentä vuotta ennen itsenäistymistä, aikana, jolloin Suomi oli osa Venäjää.
Pinnanmuotojen kartoitus oli maantieteilijöiden varhainen tehtävä, ja vielä 1800-luvun puolivälissä kartoissa esitettiin, että keskellä Suomea vedenjakajana oli korkea vuoristo. Kun joet, järvet, vuoret ja kaupungit saatiin asetettua kartalle, niin maantieteen tutkimus laajeni toisaalta kohti ihmistieteitä ja toisaalta paikkatiedon laajempaa soveltamista. Paikkatietoon pohjautuvaa dataa voidaan kerätä nykyisin esimerkiksi kaukokartoituksella tai vaikkapa sosiaalisen median kautta ja näin kuvata yhteiskunnan ilmiöitä monipuolisesti kuten professori Tuuli Toivosen johtamassa Digigeolab -tutkimusryhmässä ja sen ERC-tutkimushankkeessa vihreästä kaupunkiliikkumisesta.
Maantieteen tulevaisuus näyttää valoisalta Olli Ruthin mukaan. Tutkimusyhteisö ja yhteiskunta tarvitsevat poikkitieteellistä tutkimusta, joka vastaa maailman polttaviin kysymyksiin. Topeliusta siteeraten, vuosisata on todellakin korottanut maantieteen arvoonsa.