Äänitteen kesto: 31 min
Haastattelija: Reetta Rönkä
Haastateltava: Heini Lehtonen
[alkumusiikkia]
RR: Heini Lehtonen, mitä sun mielestä kaikkien meidän jotain kieltä osaavien pitäisi just nyt pysähtyä vähän pohtimaan?
HL: Semmosta, et aina kun puhuu kielitaidosta tai kielitaidottomuudesta, tai sanoo, että joku on kielitaitoinen tai joku toinen on kielitaidoton, niin alkais pohtia sitä, että mitä se oikeastaan tarkoittaa? Eikö kuitenkin meillä kaikilla ole jotain kieltä tai kieliä, ja siten me ollaan oikeastaan kaikki kielitaitoisia, ainakin suurin osa maailman ihmisistä. Ehkä on vaan niin, että joidenkin kielitaito jää enemmän näkymättömiin, tai sille ei oo jotenkin sijaa yhteiskunnassa.
[tunnusmusiikkia]
Alkujuonto: Kuuntelet Helsingin yliopiston Utelias mieli -podcastiä, joka puhuu tieteestä tunteella. Tässä podcastissa tutkija saa puhua juuri siitä, mikä nyt on kiinnostavaa ja tärkeää. Vieraana on tänään sosiolingvisti Heini Lehtonen Helsingin yliopistosta. Moi!
HL: Moi!
RR: Mä oon Reetta Rönkä, tämän podcastin juontaja.
[tunnusmusiikkia]
RR: Tässä jaksossa me keskustellaan kielitaidosta ja siitä, miten me itse asiassa ajatellaan ja käsitetään kielitaito, ja onko ne meidän ajatukset ja käsitykset ihan oikeita. Mun ihan ensimmäinen kielipähkinä on tosin sun tutkimusala, koska Heini, sä oot siis sosiolingvisti. Jopa minä ymmärrän, että siinä siis yhdistyy jotenkin sosiologia, sosiaalisuus ja kieli, mutta miten?
HL: Ehkä sillain hyvin yleisenä määrittelynä voi sanoa, että sosiolingvistiikassa tutkitaan kielen ja yhteiskunnan vuorovaikutusta. Esimerkiksi hyvin usein jotain kieleen ja valtaan liittyviä kysymyksiä tai ihmisten väliseen... välisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä. Sosiolingvistiikassa on tutkittu paljon kielen variaatiota ja selitetty sitä sitten jollain tämmösillä kielenulkoisilla muuttujilla, elikkä esimerkiks iällä tai sosiaaliluokalla tai koulutuksella tai sukupuolella tai jollain tämmösellä.
RR: Miks kieltä on tärkeää tutkia myös sosiologisesta kontekstista?
HL: Siksi, että kieli on kaikkialla. Eli oikeastaan kaikki meidän semmoset yhteiskunnalliset järjestelmät ja instituutiot perustuu kuitenkin kieleen. Me opitaan kielellä, me käsitellään asioita kielellä, prosessoidaan niitä kielellä, me... kieli liittyy meidän tunteisiin ja ihmissuhteisiin. Ja vielä kaikenlaisiin ihmissuhteisiin, sekä sellaisiin, joissa on jotenkin selvästi semmonen joku vaikkapa valtasuhde ja vaikkapa johonkin institutionaalisiin suhteisiin, vaikka nyt opettaja ja oppilas tai joku virkailija ja asiakas. mMt sitten myös ihan meidän yksityisiin suhteisiin perheen sisällä, ja rakkaussuhteissa, ni kielellähän niitä ehdään.
RR: Mä jotenkin journalistina ja viestijänä oon tottunu ehkä ajatteleen tätä kielen mahtia ja valtaa ja yhteiskunnallista ulottuvuutta just median kautta, ja sitä kautta, et kielellä aina rakennetaan maailmaa. Mut et sehän ei... tosiaan, eihän se rajoitu vain journalismiin tai sanomalehtiin tai teeveeohjelmiin, että se maailmanrakentaminen tapahtuis siellä, vaan se tapahtuu kaikkialla koko ajan, kun me kieltä käytämme.
HL: Joo. Ja ehkä sitten vielä se, että miksi siihen tarvitaan nimenomaan kielentutkijan eli lingvistin osaaminen, niin liittyy siihen, että niitä rakenteita tehdään hyvin pienilläkin kielen palasilla. Eli hyvin semmosesta... hienovaraisellakin vaihtelulla voidaan ilmasta aika paljon sosiaalista merkitystä, eli kun ihmiset puhuu, vaikkapa puhuu, niin me tehdään koko ajan tulkintoja toisistamme sen puheen perusteella. Ja ne tulkinnat voi perustua hyvinkin pieniin kielen osasiin. Ja joku saattais ajatella sillä lailla, vaikka ehkä ei niin perehtynyt kielentutkija, kieleen tai kielen tutkimukseen, saattas ajatella, että ”no, voiko semmosella yhdellä pienellä äänteellä olla merkitystä?” Esimerkiks sillä, et sanooko ’sanoi’ vai ’sano’. Mutta sellasilla asioilla eri konteksteissa voi ollakin hirveän paljon merkitystä nimenomaan siinä, että millaisena me nähdään se toinen puhuja.
[välimusiikkia]
RR: Miten sä oot tutkijana alun perin siis kiinnostunut kielestä?
HL: Mä oon ollut kiinnostunut kielistä niin kauan kun muistan. Mulla on ollu kaksi suurta rakkautta ja intohimoa, ne on laulu ja kieli. Ja mä olin jo lapsena hirvittävän kiinnostunut kaikesta, mikä liittyy kieleen. Se jotenkin ilmeni esimerkiks silleen, että mä hirveen innostuneesti katsoin Zecchino d'Oro -italialaista lastenlaulukilpailua, jossa lapset... Lapset laulavat lapsille tais olla sen suomenkielinen nimi. Ja siinä aina laulettiin italiaksi, ja sitten nää lapset laulo myös omilla kielillään, kun sinne tuli laulajia ympäri maailmaa. Ja sitten siinä oli tekstitys suomeksi. Ja mä vaan sain kiksejä siitä, et mä niinku sain selvää siitä italiasta, sit mä aloin vähitellen ymmärtää, mitä siinä laulettiin, kun siinä oli se suomenkielinen tekstitys, ja sit siinä oli vielä niitä muitakin kieliä mukana. Niin mä jo lapsena innostui sellaisesta ihan hirvittävästi. Et se on... se on jotenkin hyvin semmonen sisäsyntyinen asia ollu mulle, tää kielestä kiinnostuminen.
HL: Ja sitten jo lukiossa oikeastaan mä päätin, että mä haluan opiskelemaan suomen kieltä, ja sillä tiellähän mä oon. Mä olin ehkä toisen vuoden opiskelija, ja siinä vaiheessa sitten vähitellen piti alkaa miettiä, että mihin suuntautuisi, niin satuin lukemaan Helsinginkin kielentutkimuksen grand old manin Heikki Paunosen tämmösen... se oli semmonen vihkonen, jossa selitettiin William Labovin, jota voi pitää tämmösen tietynlaisen sosiolingvistiikan variaation tutkimuksen, (-) [6.10] [puhuu nopeasti] analyysin, sosialistisen variaation analyysin isänä. Perusajatus oli se, että kaupunkienkaan kielen variaatio ei oo kaoottista, vaan sitä pystytään selittämään. Kun tutkitaan esimerkiksi Suomessa sitten erilaisten kielenpiirteiden variaatio, niin sit se järjestyy sen mukaan esimerkiksi... no, Suomessa ikä on aika tärkeä selittävä tekijä.
HL: Heikki Paunonen sitten ikään kuin oli suomentanut tätä lähestymistapaa, ja mä luin sitä, ja mä niinku sytyin siitä, että hyvänen aika, että tällaisia asioita, joista mä oon ollu aina kiinnostunu ja joita mä oon havainnoinnut... Että miksi ihmiset puhuu eri tavalla, ja mitä sillä tehdään, että ihmiset puhuu eri tavalla, miten me... miksi ihmiset puhuu eri tavalla? Ja sit tietenkin siitä pienestä liuskasta siellä yliopiston päärakennuksen kolmannen kerroksen silloisessa kirjastossa, niin jotenkin tuli sellanen olo, että... mä sain kiksejä, että hei, että tällaisia asioita on tutkittu oikeasti ja näitä pystyy tutkimaan.
RR: Oot sanonu, että kukaan ei puhu kokonaista kieltä, vaan et kielitaito on repertuaari. Mitä se oikein tarkoittaa?
HL: Nää ei ihan ole mun sanoja, vaan lainaan siinä tunnettua sosiolingvistia Jan Blommaertia, joka on sanonut, että ”we speak bits of language”. Ja se tarkoittaa sitä, että oikeastaan... no, se liittyy laajempaan ehkä keskusteluun sosiolingvistiikassa siitä, että miten vaikkapa monikielisyyttä tutkitaan. Että kun länsimaisessa yhteiskunnassa, ja ehkä myös kielitieteessä, on ollu... puhutaan semmosesta yksikielisyyden vääristymästä. Et jotenkin sitä, että jokin yksi kieli hallitsee keskustelua jossain tilanteessa, tai että ihminen on ensisijaisesti jonkun yhden kielen puhuja. Se on alettu nähdä vähän sellasena vääristymänä, kun on huomattu, että tosiasiassahan siis maailmassa ihmiset paljon todennäköisemmin ja paljon tavallisemmin käyttää elämässään eri kieliä eri tarkoituksiin.
HL: Eli suurin osa maailman ihmisistä on oikeastaan monikielisiä. Ja se monikielisyys ei tarkota sitä, et ne osais ikään kuin just tismalleen saman määrän jotain yhtä kieltä kuin sitä toistakin kieltä tai kolmatta, vaan niitä eri kieliä käytetään vähän eri tarkoituksiin. Eli tavallaan silloin se kaikki kielitaito, jota se ihminen elämässään käyttää, koostuukin niistä eri palasesta. Et mulla on vaikka yksi palanen, jolla mä käyn torilla, ja yksi palanen, jolla mä puhun äidille, ja yksi palanen, jolla mä opiskelen, ja yksi palanen, jota käytetään kirkossa ja niin edelleen.
RR: Tää on hirveen mielenkiintosta, koska näähän ei oo, tietkö, sellasii kielitaitoja, mitä laitettaisiin CV:hen siihen kielitaito-osioon, välttämättä. Ja se taas must tuntuu, et on se ajatus, mikä kielitaidosta helposti on. Et se eka ajatus tulee silleen, et ”no, minä osaan... olen opiskellut englantia ja ruotsia ja sitten vähän tuota kieltä ja tätä kieltä”. On niinku nää tasot kiitettävä ja auttava ja heikko ja suullinen ja kirjallinen ja näin edelleen. Et meidän ajatukset menee aika vahvasti tohon... vähän niinku yhdenlaiseen tiettyyn kriteeristöön, mikä kielitaidolle on. Eikä sitä todellakaan, mä en ainakaan oo hahmottanu ihan noin laajasti, niin et silläkin... on erilaisia kielitaitoja myös vähän erilaisissa ihmissuhteissa, vaikka puhuttais esimerkiksi suomea.
HL: Just näin. Ja oikeastaan toi ehkä onkin just se repertuaari-ajattelun ydin, että ei oo niin että me puhutaan kokonaista suomea ja kokonaista englantia, vaan tosiaan se meidän... se meidän kielitaito koostuu kaikista niistä palasista, joita me on ikään kuin vuorovaikutuksessa kerätty siihen asti elämässämme ja mitä me käytetään erilaisissa tilanteissa. Ja just tolla tavalla ehkä myös käsitys kielitaidosta on muuttunu. Ja ehkä on hyväkin että muuttuu. Että nimenomaan opittaisiin ajattelemaan niin ,että jo pienikin taito on kielitaitoa. Ja sen just nimenomaan voi laittaa sinne CV:hen. Eli että se on kielen kielen oppijallekin, kelle tahansa kielenoppijalle, ehkä vähän semmonen vapautuksen sanoma jopa, että ei se oo mikään... sun ei tarvitse... jotta sä voisit sanoa osaavas vähän venäjää, niin sun ei tarvitse olla Dostojevski.
RR: Tai läpäistä tiettyjä testejä. Se on niinku yks kriteeristö. Ja tää on must jotenkin kauheen kiehtovaa, koska yhtä aikaa kun miettii kieltä, ja sitä kautta myös kielitaitoa, niin sehän on hirveen henkilökohtainen asia. Se menee jotenkin myös aika syvälle. Siis esimerkiks ajatus siitä, että ei osaa jotain kieltä tai osaa jotain kieltä huonosti, se voi olla arka paikka. Musta oli kiinnostavaa, mä just luin tossa taannoin näyttelijä Anna Paavilaisen haastattelun, jossa hän puhui siitä, että kun hän oli näytellyt... joutunut näyttelemään ruotsiksi, niin miten hänestä tuntui, että kaikki hänen näyttelijäntaitonsa aluksi katosi, kun hän vaihtoi suomesta ruotsiin. Et se voi mennä tosi syvälle se ajatus siitä, et jos ei itse osaa jotain kieltä, niin kaikki taidot tai ammattitaito tai asiantuntemus, ikään kuin voisi hävitä.
HL: Ja se on ehkä yksi ydinasia, mistä puhutaan silloin, kun puhutaan vaikka kielitietoisesta koulusta tai kielitietoisesta opetuksesta. Niin on ehkä just sen ymmärtäminen, että kaikki oppiminen – ihan sama, mitä alaa se on – tapahtuu kielellä. Sitä tietoa hankitaan kielellä, sitä käsitellään kielellä, sitä prosessoidaan kielellä, niitä käsitteitä muodostetaan kielellä. Sen takia aina kun oppii jotain alaa, ja oppii vaikka jonkun alan erityistuntijaksi, niin ei opi vaan tekemään jotain asioita, vaan oppii myös puhumaan siitä asiasta, käsitteellistämään niitä asioita niin kuin sen alan asiantuntija. Ja siitä tuleekin tämmönen slogan, jota viime vuosina on viljelty, että kaikki opettajat ovat oman alansa kielenopettajia, eli kaikki opettajat on kielenopettajia.
[välimusiikkia]
Välijuonto: Tämä podcast on kaikille, joilla on utelias mieli.
RR: Tässä podcastissa tutkijat saavat valita keskustelun aiheen ja teeman. Ja Heini Lehtonen, sä haluat puhua kielitaidosta ja siitä, miten me se kielitaito oikein käsitetään, ja millasia eriarvoistavia vaikutuksia meidän käsityksillä myös voi olla. Sä oot tutkinu kieltä kouluissa, erityisesti Itä-Helsingissä, ja oot nyt sit siirtynyt tutkimuksessa enemmän yliopiston suuntaan. Mut pysytään eka siellä peruskoulussa. Mikä sun mielestä on suomalaisen koulun suurin kielitaitoon liittyvä ongelma?
HL: Ei ole tarpeeksi kehitetty sellaisia käytänteitä, joissa osattaisiin ottaa huomioon se, että siellä on nykyään kouluissa yhä suurempi osa sellaisia, joiden ensikieli tai vahvin kieli, tai varsinkaan ainoa kieli, ei ole se koulun valtakieli. Eli tarvitaan sellasia käytäntöjä, jotka tukee sitä, et se osataan ottaa huomioon opetuksessa. ja sit tarvitaan sitä, että ne käytännöt vakiintuu.
RR: Miks tää ois sun mielest tärkeetä huomioida? Et se koulun ykköskieli, joka monessa koulussa on suomi, niin ei ookkaan se kaikkien esimerkiks kotikieli tai vahvin kieli. Tai et ihmisillä voi olla hyvin erilaisia kielitaitoja.
HL: Ensinnäkin olis tärkeää ottaa ne kielet huomioon siksi, että kaikki kielet on oppimisen kieliä, niin kuin Nancy Commins kerran sanoi. Oppimisessa voi ja kannattaa hyödyntää kaikkea kielitaitoaan. Mä joskus käytän sellasta vertausta, että jos pitää kiivetä puuhun, ni onko parempi, että käyttää vaan käsiään, vai onko helpompaa kiivetä niin, et käyttää sekä käsiä että jalkoja? Ja siinä on vähän sama, että jos mä osaan vaikka suomee ja venäjää, molempia melko hyvin, niin jos mä haluan opiskella historiaa, niin onko mulle parempi, että mä etsin sitä tietoa ja puhun siitä sekä suomeksi että venäjäks... Varsinkin jos sattuu olemaan niin, että se venäjä on mun ensimmäinen ja vahvempi kieli, ja sitten kuitenkin osallistun siihen yhteiseen keskusteluun suomeksi. Niin väittäisin että sekä käsiä että jalkoja käyttäen, eli toisin sanoen koko kielitaitoa käyttäen, on helpompi kiivetä puuhun.
RR: Mä oon ihan samaa mieltä ja se kuulostaa... se on hyvä vertaus, se on hyvin ymmärrettävissä. Mut sit mä alan heti miettiä sitä koulujen todellisuutta ja resursseja, mahdollisuuksia, että onko opettajan, jos opettaja on lähtökohtaisesti suomenkielinen ja opetus tapahtuu lähtökohtaisesti suomen kielellä, niin onko silloin mahdollisuutt... onks mahdollisuutta huomioida se kielten moninaisuus?
HL: Siis ensinnäkin on sanottava tähän heti, että meillähän on sellaset opetussuunnitelman perusteet, jotka suorastaan ohjaa siihen suuntaan, ellei nyt sitten jopa velvoita siihen suuntaan. Et siellä nää asiat on otettu aika hyvin huomioon. Mut se sitten, että miten se käytännössä tehdään, niin se on ehkä vielä... sitä vielä opitaan. Ja aluksi se saattaa nimenomaan... multakin opettajat kysyy, ”eikö se vie kauheasti mun aikaa ja mitä, jos mä en osaa niitä kaikkia kieliä?” Siinä sitten vähitellen... siitä tulee jotenkin semmoinen luonteva osa sitä työtä. Ja ne opettajat, jotka tällaista on lähteny kokeilee, hyvin usein sanoo, että ”se ei oikeastaan vie multa yhtään enempää aikaa, päinvastoin se helpottaa mun työtä”. Kun ottaa tämän lähtökohdaksi sen sijaan, että se olis erityisjärjestelyitä vaativa poikkeus, niin opettaja saattaakin huomata, että se sujuukin helpommin se työ.
RR: Tää on must tosi kiinnostavaa, koska tässä samalla... näillä pienillä teoilla tulee jotenkin näkyväksi selvästi se iso ongelma, mikä kielitaito on... tähän kielen näkemiseen kouluissa liittyy. Ja just se esiin tuomasi pointti siitä, että tärkeetä ois myös tehdä erilaisia kieliä näkyväksi yhteiskunnassa ja erilaisia kieliä arvostetuiksi yhteiskunnassa. Et just vaikka tämä, että aamulla voitas tehdä tervehdykset, niin ne on pieni ele, jolla... Jotakin semmoista kieltä, jota ei muuten hirveesti yhteiskunnassa noteerata, voidaankin tuoda esille, ja sitä kautta myös ne oppilaat saisivat sen fiiliksen, et ”totta, näinkin voi toimia”.
HL: Se oli yks semmonen ensimmäinen asia, mitä jotkut opettajat siellä rupesi tekemään. Aina yks oppilas sai kirjoittaa luokan seinälle ”hyvää huomenta” omalla kielellään, ja sitten, kun sitä alettiin... aina kerran viikossa tuli uus kieli, ja lopulta sen vuoden päättyessä kyllä kaikki tervehti 15 eri kielellä. Mehän tehtiin nimenomaan... tässä Itä-Helsingin uudet suomenkielet -hankkeessa tehtiin yhteistyötä yhteisötaiteilijoiden kanssa, ja me tehtiin muun muassa seinämaalauksia, tai ylipäätään koulun seinille erikielisiä taideteoksia. Kyllä sillä saattoi olla sekä oppilaille että vanhemmille todella iso merkitys, et he ehkä ensimmäistä kertaa näki siinä koulutilassa omaa kieltään. Mä oon erityisen ylpeä, ja haluan sen kertoa. Yhden tämmösen seinämaalaus-projektin jälkeen, niin ala-asteen luokka... kun me aloteltiin sitä projektia, ni lapset oli vähän ujoja tuottaan sitä omaa kieltään. Me tehtiin semmonen monikielinen runo sinne seinälle. Mut sitten sen projektin jälkeen he sanovat, et ”jos te nyt kysyisitte, niin me oltais paljon rohkeampia”. Ja kävi jopa niin, että kolme oppilasta, jotka ei sitä ennen olleet halunneet käydä oman äidinkielen opetuksessa, sen projektin jälkeen halusi osallistua, koska he sai kokemuksen siitä, et tää voikin olla jotain, jota arvostetaan.
RR: Mut mua kiinnostaa miksi sitä, että joku puhuu vaikka somaliaa ja arabiaa, miks sitä arvostetaan vähemmän kuin sitä, että joku puhuisi ruotsia tai englantia tai saksaa? Tai miks sitä ei samalla tavalla mielletä kansainvälisyydeksi tai monikielisyydeksi?
HL: Ainakin siihen liittyy semmoset vallan kysymykset, että kenellä on valta vaikka länsimaissa, ja mitä pidetään jotenkin kolmantena maailmana, ja kenen ääni kuuluu ylipäätään tämmösissä todella isoissa asioissa, kun päätetään siitä, että miten maailmassa toimitaan. Ja sitten toinen asia, mikä tulee mieleen, on semmonen isolla rahalla tehty viihde. Englanti nyt tietenkin ainakin, niin siellähän on takana hirvittävät viihdekoneistot, jotka jatkuvasti tuuttaa meidän silmiin ja korviin sitä englantia. Ja se alkaa tuntua semmoselta, että tää on coolia, näin pitää maailmassa olla. Ja se on... se alkaa tuntua ehkä neutraalilta tai normaalilta.
[välimusiikkia]
RR: Kouluissa on aineena äidinkieli ja sitten on esimerkiks suomi toisena kielenä. Tätä jälkimmäistä saattavat hyvin myös opiskella sellaset ihmiset, jotka on siis Suomessa syntyneitä ja täällä koko ikänsä eläneitä kasvaneita. Mitä sä aattelet, saako nämä tyypit ja oppilaat yhtä hyvää opetusta ja yhtä hyvät valmiudet kuin sit taas ne tyypit, jotka äidinkielenään suomea opiskelee?
HL: Niin, ne on oikeastaan saman oppiaineen kaksi eri oppimäärää. Ja siitä on säädökset, että kenelle suomi toisena -oppimäärä kuuluu ja kenelle taas suomi äidinkielenä. Olen aivan varma siitä, että suomi toisena kielenä -oppimäärässä saa hyvää opetusta. Mutta se kysymys on sitten oikeastaan se, että miten yhteiskunnassa sen jälkeen, kun suomea toisena kielenä opiskelleet menee työelämään tai jatko-opintoihin, niin onko siellä jotenkin se näkökulma, ymmärrys, systeemi, rakenne muuttunut niin paljon, että siellä osataan ottaa vastaan erilaisia suomen kieliä. Et se on se yks semmonen sanotaan kysymysmerkki tai avoin kohta tai ongelma, jos niin haluaa sanoo.
HL: Toinen on se, että silloin kun tämmöinen isompi maahanmuutto Suomeen oli vasta jotenkin alkanu, oli jotenkin niin paljon selvempää se, että semmonen, joka on tullut Suomeen eilen tai puoli vuotta sitten, niin hän vielä todennäköisesti opiskelee suomea. Mutta nyt meillä alkaakin olla kouluissa yhä enemmän sellaisia, jotka on vaikka syntynyt Suomessa, mut suomi ei... ei oo ehkä oppinut suomea ensimmäisenä kielenä. Sellaisia oppilaita alkaa kouluissa olla yhä enemmän, joille suomi ei oo itsestäänselvästi ainoa äidinkieli, mutta ei myöskään itsestäänselvästi toinen kieli. Eli se saattaa olla vaikka heidän vahvin kielensä. Ja silti joskus tällaset oppilaat onkin suomi toisena kielenä -opetuksessa.
HL: Ensinnäkin senhän saa siis vanhemmat päättää. Mut et sitten siinä kysytään tietysti opettajan ammattitaitoa, et osaa niinku arvioida sitä. Ja kyllä sekin... varmasti, mitä enemmän tän tyyppinen monikielisyys lisääntyy kouluissa, ni siihenkin löytyy semmosia ratkaisuja, joissa sitten joustavasti... Aika paljon on esimerkiks semmosta yhteisopettajuutta, et luokassa on samaan aikaan se suomi äidinkielenä -opettaja ja suomi toisena kielenä -opettajia, ja he luotsaa sitten tilannetta, ja siinä sitten otetaan vähän erilaisia taitoja huomioon.
RR: Kuten itsekin sanoit, et miten tavallaan laaja itse asiassa kielitaito voi olla, ja miten samaan aikaan hirveän erilaisia kielitaitoja meillä voi olla. Ja miten erilaisista palasista eri oppilailla se voi esimerkiks koostua. Ja sitten kun mä ite oon yhtä aikaa tämmönen järjestelmien ja rakenteiden rakastaja, niin sit mä yritän mietteitä, että onks sellanen superjärjestelmä ja -kehikko edes mahdollista luoda?
HL: Ehkä se vaikein pala on se, että tosiaankin pitää alkaa tunnistaa niitä kieli-ideologioita siellä päätösten taustalla. Eli että aina kun me tehdään joku kieleen liittyvä valinta, niin jos me opittaisiin vähän tunnistamaan niitä ideologioita, jotka siellä taustalla on, niin se saattaisi helpottaa sitä.
RR: Englanninkielestä on tullu tosi monessa yhteydessä semmonen tietynlainen yleiskieli, jota käytetään työpaikoilla ja kouluissa, silloin kun läsnä on eri kieliä puhuvia ihmisiä. Mut tää on susta vähän ongelmallista. Miksi?
HL: Mun mielestä ongelmallista on se, että jos hyvin kritiikittömästi ajatellaan, että englanti on täysin neutraali valinta, tai jotenkin erityisen kansainvälinen, siinä mielessä, et kyllähän kaikki kielet voi olla kansainvälisiä. Mut sitten laajemmin ehkä se, mikä siinä todella on ongelmallista, on jotenkin se, että siinä annetaankin sitten sille englannin kielellä, englanninkielisyydelle, johtava rooli. Mun mielestä olis hyvä pysähtyä miettimään, että mitä kaikkea olennaista maailmassa sanotaan jollain muilla kielillä kuin englanniksi. Ja tehdään. Ja sitten toisaalta siihen liittyy ihan sellaisia kysymyksiä, että monet varmaan ajattelee, että englanti on neutraali ja tasa-arvonen valinta, mutta eihän se sekään tietenkään ole. Että aina jokin englanninaksentti on arvostetumpi, tai jonkun englannin taitoa arvostetaan enemmän kuin jonkun toisen, ja silloin he saa myös vallan siinä tilanteessa. Näin on esimerkiks ilman muuta tiedeyhteisöissä. Ei se sielläkään ole neutraali valinta, vaikka tutkijat usein saattaa niin ajatella.
RR: Mut samaan aikaan se on usein aika käytännöllinen valinta. Et sen sijaan, että sä voisit mennä konferenssiin puhumaan suomea, niin tullaksesi kuulluksi sun pitää varmaan käyttää semmost kieltä, mitä muutkin ymmärtää. Miks me ollaan valuttu siihen, et se yleensä on sit englanti?
HL: Se liittyy kyllä varmaan just näihin tämmösiin valtarakenteisiin. Se, jolla on valtaa ja rahaa, sanelee myös, että mun kieltä käytetään. Mutta sitten... joo, voi ajatella, et se on käytännöllinen. Mut siinä myös vähän unohdetaan se, ettei se kaikille aina välttämättä ole. Ei kaikki osaa englantia, maailmassa on vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka ei osaa englantia. Eikä se välttämättä todellakaan aina kaikille suomalaisillekaan oo mitenkään itsestäänselvästi tosi helppoa. Voi kysyä, että kuinka käytännöllinen se sitten lopulta on. Ja mitä, jos oliskin muitakin käytäntöjä, mitä jos vaikka käännös-tulkkipalvelut kehittyiskin paljon paremmiksi, ja niitä todella käytettäis. Jos sitä puolta osattais vaikka arvostaa ja käyttää. Että ehkä se on vaan niin, että ehkä ei ole myöskään osattu ajatella, että mitä vaihtoehtoja sille vois olla.
[välimusiikkia]
RR: Heini Lehtonen, miks just nyt on ihana ihana aika olla sosiolingvisti?
HL: Mä en pysty kuvittelemaan maailmaa, missä kaikki ei haluais olla sosiolingvistejä. [naurahtaa] Koska maailma... sosiolingvistiikkahan on niin kiinnostava just siks, että kieli on kaikkialla, ja sillä pääsee kiinni ihan mihin tahansa kysymyksiin ja ihmisten välisiin suhteisiin ja -tyyleihin ja huumoriin ja melankoliaan ja suruun ja kaikenlaisiin tunteisiin. Miks kukaan ei haluaisi, tai miksi joku ei haluais olla sosiolingvisti, sitä mä lähinnä ihmettelen. [nauraa]
RR: Unelmoidaan vähäsen. Suomen akatemia jakoi vuonna 2020 tutkimusrahaa reippaasti yli 400 miljoonaa euroa. Jos sä saisit käyttöösi ton kaiken, siis koko potin, tutkimusrahoitukseksi, ni millaisen tutkimuksen pykäisit pystyy?
HL: Kaikkiin kouluihin enemmän tämmösiä monikielisiä ohjaajia, jotka olis... osais näiden oppilaiden äidinkieliä. Ja siitä sitten vois nimenomaan yhdessä opettajien ja oppilaiden kanssa kehittää sellaisia... nimenomaan sen monikielisyyden, joka siellä jo on, huomioon ottavia opetuskäytänteitä. Se on ainakin yksi.
RR: Jos mä haluisin olla todella muodikas ja trendin aallonharjalla sosiolingvistiikan piireissä, niin mikä ois tällä hetkellä semmonen joku hype-sana tai tosi kuumaa kamaa oleva termi, jota mä voisin käyttää briljeeratakseni omilla tiedoillani?
HL: No, vakava vastaus on semmonen, että kyllä mä suosittelen, että aina jos tekee mieli käyttää jotain hypetys-termiä, niin miettis, että ”no, miks mä oikeasti nyt haluan tätä käyttää ja onks tää oikeasti se tapa, jolla mä haluan ilmasta nyt just tän asian”. Mutta varmaan kaikenlaiset semmoset termit, niin kuin vaikka ” languaging”, kieleily, tai ”translanguaging”, limittäiskieleily, tai ” metrolingualism”... en tiedä, miten se edes suomennettais: metrokielisyys. Jotka liittyy siihen, että monikielisyyttä on alettu käsitteellistää vähän toisella tavalla.
HL: Eli kun on huomattu ihan aineistoja katsomalla ja kielellistä etnografiaa tekemällä, että ihmiset eri tilanteissa ylittääkin eri kielten rajat ja ottaakin paloja sieltä täältä ilmastakseen just sitä, mitä he siinä tilanteessa haluaa ilmaista. Niin onkin alettu miettiä, että varmaan tästä monikielisyydestä pitäis puhua vähän eri tavalla. Ja kielten rajoista. Eli kuvata sellasta jotenkin joustavuutta ja fluidiutta. Ehkä siinäkin on yksi muotisana. [naurahtaa]
RR: Mhtavaa, mä lähen noilla. Berkeleyn yliopistossa on semmonen perinne, että nobelistit saa yliopistolta oman parkkipaikan. Jos sä voittaisit joskus Nobelin, niin mitä toivoisit, Helsingin yliopistolta?
HL: Oikeastihan varmaan kaikki tutkijat vaan toivois, että niillä olis mahdollisuuksia tehdä sitä tutkimusta ja opetustakin miettimättä sitä, että milloin pitää tehdä seuraava apurahahaku ja milloin ei. Se on varmaan semmonen realistinen toive. Mut sitten, jos mä oikeasti saisin toivoa mitä vaan, niin mä haluaisin vaikkapa yliopiston yhteyteen semmosen vähän Heurekan tapasen tiedekeskuksen tai museon, mutta sen aiheena olisikin pelkästään kielet tai kielitiede. Eli sinne sais tulla kuulemaan erilaisia kieliä, kokeileen erilaisia kieleen liittyviä pelejä tai leikkejä, vaikka. [naurahtaa] Ja lapset vois siellä sitten vaikka kasvattaa kielitietouttaan ja kielitaitojaan.
[tunnusmusiikki alkaa soida taustalla]
RR: Aivan huippua! Heini Lehtonen, kiitos kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
HL: Kiitos!
[tunnusmusiikkia]
Loppujuonto: Kuuntelit utelias mieli podcastiä. Löydät sen Helsingin yliopiston verkkosivuilta, Spotifysta ja yleisimmistä podcast-palveluista.
[loppumusiikkia]