Hanna Hantula: Linda Mannila, mitä jokaisen tulisi ymmärtää tekoälystä?
Linda Mannila: No ihan niin kuin kaikki muutkin teknologiat, niin se ei ole pelkkää hyvää vai huonoa, vaan tulokset riippuvat meidän kaikkien päätöksistä. Millaisia ohjelmia kehitetään, kuka niitä kehittää, miten, ja niin poispäin. Miten tulkitaan tuloksia ja mihin niitä käytetään. Ja siinä meillä kaikilla sitten on jonkinnäköinen vastuu oppia riittävästi tästä teknologista, jotta me pystymme tekemään myöskin tietoisia päätöksiä sen käytöstä.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Kuuntelet Helsingin yliopiston Utelias mieli -podcastia, joka puhuu tieteestä tunteella. Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua niistä asioista, jotka heidän mielestään ovat juuri nyt kiinnostavimpia ja tärkeimpiä. Tänään mun vieraana on tietojenkäsittelytieteen apulaisprofessori Linda Mannila Helsingin yliopistosta. Minä olen Hanna Hantula, tämän podcastin juontaja.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Linda sä tutkit työksesi tekoälyä. Tarkoittaako tämä sitä, että sä olet myös vapaalla sellainen teknologiaintoilija, jolta löytyy kotoa kaikki uusimmat vimpaimet?
Linda: No sanotaanko näin, että aikaisemmin ehkä kyllä, kun silloin tein paljon just lasten työpajoja sun muuta, just teknologiaan liittyen. Niin sitten meillä pyöri kaikennäköiset robotit sun muut. Nyt ehkä on vähän, no se on tasaantunut jotenkin. Että kyllä mä kutsun itseäni edelleen teknologianörtiksi. Ja tietty mä olen opiskellut tietojenkäsittelytiedettä. Mutta jotenkin mulle se – siis teknologia sinänsä on todella mielenkiintoista – mutta se iso mielenkiinto mulla ainakin syntyy siitä, että kun otetaan se ihminenkin mukaan siihen ja ruvetaan miettimään, että mitä se teknologia tarkoittaa meille. Mitä se meille antaa, mutta myöskin se, että meidän pitää ymmärtää ne mahdolliset riskit, mitä se teknologia sitten myöskin tuo tullessaan.
Hanna: No nythän me eletään sillein mielenkiintoista aikaa, että tässä ihan viime vuosina jotenkin kanssa valtavirtaan on tullut just kaikkia tällaisia tekoäly-, miksi niitä nyt pitäisi sanoa, Chat GPT sun muuta tällaista. Kuinka usein tietojenkäsittelytieteen tutkija oikein leikkii tekoälyllä? Että teet vaikka hassuja kuvia tai pyydät Chat GPT:ltä vitsejä piristämään perjantai-iltapäivänä työpäivää? [pieni naurahduksia]
Linda: No ehkä nyt tietojenkäsittelytieteen tutkija on ihan niin kuin kaikki muutkin ihmiset, että se alkuinnostus laantuu jossain vaiheessa. Ja myöskin tietty se, että ymmärrys siitä, että jokainen pyyntö jossakin vie sitä energiaa. Että kun nyt, no sähkön hinta on aika korkealla, niin kyllä mä itse mietin, että koska mä laitan sen pyykinpesukoneen päälle ja niin poispäin. Niin veikkaisin, tai jos samalla tavalla miettisi myöskin sitä, että jos se raha sen tekoälyn käyttöön menisi myöskin omasta lompakosta, niin ehkä mietittäisiin vähän enemmän, että kuinka paljon niitä vitsejä sitten oikeasti tarvitaan.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Tässä podcastissa tutkijat saavat puhua siitä, mikä heistä on juuri nyt tärkeää. Tänään mun vieraana on Linda Mannila, Helsingin yliopiston apulaisprofessori, joka tutkii tekoälyn yhteiskunnallista puolta. Me puhutaan tänään tekoälyn lukutaidosta ja koulusta. Sä olet tehnyt pitkään töitä myös koulujen parissa ja parhaillaan olet mukana hankkeessa, jossa teette opetusmateriaaleja tekoälyn ymmärtämisestä peruskouluikäisille. Mutta alleviivataan vielä kuulijoille, että studiossa on nyt tutkija, ei peruskoulun opettaja. Kun tämä nykyinen digitalisaation aalto pyyhkäisi ylitsemme ja yhtäkkiä kaikilla oli älylaite taskussa, niin tuli ajatus, että nykylapsista tulee jotenkin automaattisesti diginatiiveja, että he osaa vaan kaiken teknologian tosta noin vaan sitten siinä vaiheessa, kun on jokseenkin toimintakykyisiä olentoja. Mutta näinhän ilmeisesti ei ole käynyt?
Linda: Ei todellakaan. Että mikään taito ei varmastikaan tule siinä äidinmaidossa tai syntyessä. Että ihan niin kuin muissakin taidoissa ja asioissa, niin sitä mitä treenataan, niin ne opitaan. Että ne nuoret, jotka esimerkiksi käyttää paljon TikTokia, niin voihan siinä sitten vaan laittaa sen recin päälle ja heittää heti sen valmiin videon siihen TikTokiin. Harva näin tekee. Aika moni sitten oikeasti suunnittelee, miettii, oppii sen designin, oppii sen layoutin. Oppii käyttämään sitä käyttöliittymää ja markkinoimaan sitä videota hyvässä ja huonossa ja niin poispäin. Että siinähän oppii paljon erinäköisiä asioita. Mutta se ei tarkoita sitä, että samalla sitten oppisi käyttämään vaikkapa Linux-tietokonetta tai sitten ymmärtämään kaikkia niitä eettisiä puolia, mitä teknologiaan liittyy. Tai ohjelmoimaan.
Hanna: Sä rupesit nyt heti puhumaan TikTokista ja nimenomaan sosiaalisesta...
Linda: Niin.
Hanna: ...mediasta. Onko se just se, mitä voi ajatella, että lapset ja nuoret tavallaan oppii oma-aloitteisesti?
Linda: No sehän on hyvinkin lapsesta itse kiinni. Että jotkuthan ei kiinnostu ollenkaan sosiaalisesta mediasta, kun sitten taas jotkut pyörii siinä koko ajan. Joillekin se voi olla sitä peliä, joillekin se voi olla musiikin tekeminen. Ja totta kai tässä perheellä ja kavereilla on todella iso rooli. Ja puhutaankin science capitalista elikkä tiedepääomasta, mitä voidaan sitten miettiä periaatteessa reppuna, mihin tulee kaikki ne asiat ja kaikki se tuki, mikä sulla on jonkun tietyn tieteen oppimiselle tai sen tekemiselle. Ja jos sitten puhutaan teknologiapääomasta, niin sittenhän se tarkoittaa sitä, että kummoinen reppu on sitten teknologian suhteen. Ja siinähän joillakin lapsilla on sitten tosi iso ja täynnä oleva reppu. Kaveripiiri ja perhe ja kaikki, joista saa sitten sitä tukea. Kun sitten taas toisilla se voi olla aika tyhjä se reppu.
Hanna: Entä sitten koulu, mitä tekoälystä opetetaan kouluissa? Tai teknologiasta ylipäätään?
Linda: No jos mietitään tätä teknologiapääomaa, niin totta kai sitten joillakin lapsilla koululla voi olla todella iso merkitys sen repun täyttämiselle, kun sitten joillakin toisilla sillä ei ole merkitystä ollenkaan. Mutta totta kai se on tärkeä osa sitä. Ja jos mietitään sitä, että millä tavalla koulu on nyt sitten historiallisestikin yrittänyt tuoda tätä pääomaa lapsille tai antaa heille tätä teknologiaosaamista, niin 80-luvulla meillä oli valinnaisaine tietotekniikka, missä sitten opittiin jotain pientä ohjelmointia ja no sitä, mitä nyt 80-luvulla pystyikään tekemään.
Hanna: Siis mä olen ainakin 90-luvulla opetellut kymmensormijärjestelmää ATK-tunnilla.
Linda: Niin, aivan. Joo. Että silloin oli jotain tällaista ATK:ta, tietotekniikkaa, missä sitten ehkä ohjelmoitiin jotain. Mä muistan, että mä opin jotain matopeliä QBasicilla, mikä ei ole, jos näytettäisiin tämän päivän nuorille, niin ne... No ei ehkä ne olisi sitä mieltä, että tämä on ihan high techiä, koska se näyttää niin [naurahduksia] kiviaikaiselta. Mutta sitä oli sitten 80- ja 90-luvun alussa. Sitten tuli uusi OPS 2004. Ja silloin ruvettiin yhä enemmän puhumaan siitä, että esimerkiksi kun iPhone tuli ja AppStore-sovelluskauppa lanseerattiin, niin puhuttiin siitä, että there’s an app for that. Periaatteessa kaikki löytyy jo, ei ole mitään järkeä lähteä kehittämään mitään, vaan kaikki löytyy. Että meidän ihmisten päätavoitteena ja tarkoitus on oppia käyttämään sitä, mitä jo löytyy.
Hanna: Niin, että toi on vähän tuommoinen passivoiva toi kehitys.
Linda: Niinpä, joo. Tai voidaan kutsua sitä passivoivaksi. Ja silloin OPS taas muuttui. Ja sitten ruvettiin miettimään sitä tietokonetta ja niitä ohjelmistoja enemmänkin työkaluina. Sitten mentiin taas 10 vuotta eteenpäin. 2014 saatiin taas uusi OPS ja silloin, no siitä on 10 vuotta, paljon on ehtinyt siinäkin ajassa tapahtua. Mutta silloin puhuttiin paljon digitalisaatiosta ja tämä everything that can be digitalized will be digitalized. Että ajateltiin, että nyt oikeasti tämä teknologia muokkaa meidän maailmaa sen verran paljon, että pitää olla myöskin sitä ymmärrystä siitä, että mitä konepellin alla oikeasti tapahtuu. Niin sitten tuli tämä TVT-osaaminen taas. Vähän samalla tavalla kuin silloin 80-90-luvulla, niin tuotiin se taas sitten opetukseen ja opetussuunnitelmaan. Mutta ei omana aineena, vaan sellaisena laaja-alaisena alueena.
Hanna: Peruskoulun idea on se, että kaikilla olisi yhtäläiset valmiudet pärjätä yhteiskunnasta sitten, kun sieltä valmistuu. Ja se yhteiskunta tosiaan on täynnä teknologiaa 2020-luvulla. Mitä sä ajattelet, miten toi peruskoulun idea toteutuu sen teknologiaymmärryksen osalta? Ymmärtääkö kaikki yhtä hyvin tai tarpeeksi hyvin peruskoulusta ulos tullessaan sitä, että miten teknologia meidän elämään vaikuttaa?
Linda: Sanoisin, että siinä on aika paljon eroja. Ja ihan luonnollisesti on paljon eroja, koska tietotekniikalla tai tietojenkäsittelytieteellä tai teknologiaosaamisella ei ole omaa ainetta. Että totta kai sitten, kun se ripotellaan vähän sinne tänne, ja ohjelmointi esimerkiksi tuotiin silloin aikoinaan 10 vuotta sitten matematiikkaan ja tekniseen työhön, niin se on hyvinkin paljon siitä, että kuinka kiinnostunut se opettaja on. Koska eihän me voida vaatia, että joku joka on lähtenyt teknisen työn opettajaksi tai käsityönopettajaksi yhtäkkiä pitäisi olla todella todella kiinnostunut myöskin digiteknologiasta ja tekoälystä. Että totta kai se vaihtelee. Jotkut opettajat on todella kiinnostuneita, opiskelee omalla ajallaan, haluaa tehdä enemmänkin kuin mitä ne minimivaatimukset on. Kun sitten taas joitakin tämä ei kiinnosta ollenkaan ja tekee vain sen minimitason mukaisesti. Että totta kai ne erot sitten luokkahuoneissa on aika iso. Mutta tämähän ei päde nyt pelkästään tähän, vaan sehän pätee myöskin muihin aineisiin. Mutta siinä on ainakin se aine puolustamassa tai jotenkin, että siinä on se aine pohjalla ja aineenopettaja. Tai opettajan koulutuksessa on ollut sitä oikeaa ainetta, että silloin ehkä ne mahdollisuudet on vähän paremmat sitten kuitenkin, että se olisi tasavertaista jollakin tavalla.
Hanna: No mitä sä ajattelet, että pitäisikö sen teknologian olla ihan oma aineensa, että pitäisikö mennä takaisin sinne ysärille ja ottaa automaattinen tietojenkäsittely eli ATK osaksi sitä lukujärjestystä? [naurahduksia]
Linda: Se olisi kyllä aika mahtava OPS, jos siinä lukisi tänä päivänä vielä ATK. Ja tästähän ollaan ja voidaan olla erimieltä, että mikä on sitten se paras ratkaisu. Että jotkut maat Keski-Euroopassa ja esimerkiksi Englanti samaan aikaan, kun me otettiin tämä digiosaaminen tai TVT-osaaminen omaan OPS:iin, niin ne siirtyivät edellisestä ICT-aineista computing-aineeseen, missä on sitten enemmän sitä ymmärrystä mukana myöskin eikä pelkästään sitä käyttöpuolta. Ja tässähän voidaan sitten miettiä, että no mikä on sitten parempi. Ja Englannin kokemukset ovat näyttäneet, että ei sekään mikään sellainen silver bullet -ratkaisu ole, että se ratkaisi kaiken. Koska kyllähän siinä on sitten, että mistä ne aineenopettajat löytyy. Kuinka kauan kestää, että me saadaan koulutettua riittävä määrä. Koska tiedetään myöskin, että eihän nyt kaikki halua opettajiksi Suomessakaan. Että voi olla, että ne jotka opiskelee sitten tietojenkäsittelytiedettä, ei valitsisikaan sitä opettajalinjaa. Että ei se ratkaise niitä kaikkia ongelmia. Mutta se, mikä se tietty antaisi, on se, että se antaisi sen ainestatuksen. Että mellä on matikkaa, meillä on historiaa, fysiikkaa, kemiaa sun muuta. Ja niillä on kaikilla sitten ne omat opettajat ja niillä on aineperinteet. Että tiedetään, että nämä asiat menee nyt tähän aineeseen. Kun vähän kun mietitään sitä digikeskustelua tänään, niin siitä tulee aika helpostikin mustavalkoinen. Että puhutaan siitä, että no ei, että siirrytään takaisin siihen perinteiseen koulunkäyntiin esimerkiksi, koska meistä tuli ihan hyviä ihmisiä ja meillä oli hyviä PISA-tuloksia sun muuta. Ja totta kai onhan se ihan totta, että meillä on ollut tosi hyviä PISA-tuloksia. Mutta se ei tarkoita myöskään sitä, että maailma ei olisi muuttunut sen jälkeen. Että meillä on sitä teknologiaa siellä koulun ulkopuolella ja vaikka me poistettaisiin kaikki teknologia koulun sisältä, niin ei se muuttaisi mitään. Niin jotenkin tuntuu siltä, että se, että meillä ei ole omaa ainetta, niin se tietojenkäsittely- tai tietotekniikka- tai teknologiaosaaminen, mitä nyt sitten haluttaisikaan, millainen nimi me, tai ATK [pieni naurahdus], millainen nimi me tälle sitten keksittäisikään, niin se sekoittuu niin helposti siihen mustavalkoiseen keskusteluun siitä, että halutaanko vai eikö haluta. Että ei, että ei meidän pitäisi, ei meidän tarvitse opettaa esimerkiksi ohjelmointia, koska se on ihan turhaa. Kun sitten taas mun näkökulmasta, niin se antaa sellaisen perusymmärryksen siitä, että mitä siinä digimaailmassa, mistä on kyse. Kaikki rakentuu niihin ohjelmistoihin. Ei niin, että kaikista pitäisi tulla ohjelmoijia, mutta kuiteskin niin, että se antaisi sen perusymmärryksen.
Hanna: Niin siis kyllähän peruskoulussa opetetaan tosi paljon semmoisia asioita, mistä ei välttämättä ikinä ole mitään käytännön hyötyä.
Linda: Niin.
Hanna: Eikä se olekaan se pointti, vaan...
Linda: Niin, aivan.
Hanna: ...että se antaa jonkinnäköistä yleissivistystä.
Linda: Juurikin näin. Ja jotenkin sekin, että kaikilla voi olla, totta kai kaikilla voi olla mielipiteitä kaikesta, niin on varmaan mullakin [naurahduksia]. Mutta sillein, että siinä keskustelussa, niin helposti just tulee tällaista, että ei, että ei meilläkään tuollaista ole ollut tai ihan turha, että tämä on nyt teknologiaihmisten sellaista, mitä ne haluaa väkisin tunkea siihen kouluun. Mutta jos mä olisin, mä en ole mikään historian asiantuntija missään tapauksessa, ja jos mä saisin nyt idean, että hei, että Ranskan vallankumous, niin siitä ei tarvitse enää opettaa, koska se on ihan turhaa.
Hanna: Niin, siitä on yli 200 vuotta [naurahduksia].
Linda: Niin, että kuka nyt siitä haluaisi tietää mitään. Ja sitten mä menisin ehdottamaan tätä tai julkiseen keskusteluun, että hei, että nyt mä olen tätä mieltä. Eihän kukaan kuuntelisi. Tai ainakin toivon, ettei kukaan kuuntelisi [naurahduksia]. Koska siellä on se aine, ne perinteet, siellä on ne aineenopettajat, siellä on koko se. Niin siellä on paljon sellaista reppua, mitä ei noin vaan lähdetä muokkaamaan uusiksi. Mutta tietojenkäsittelytieteen tai ATK:n puolella ei sitten sellaista ole koulumaailmassa.
Hanna: Me ollaan puhuttu nyt paljon siitä, että mitä oppilaiden pitäisi saada teknologiasta ja tekoälystä kouluissa. Mutta puhutaan kanssa vähän opettajista. Mitä sä ajattelet, miten tekoäly voisi hyödyntää opettajien työtä?
Linda: Kun puhutaan tekoälystä koulussa tänään, niin varmaan suurin osa miettii just näitä isoja kielimalleja ja generatiivista tekoälyä. Pitää myöskin muistaa, että tekoäly on enemmän kuin niitä kielimalleja. Että esimerkiksi pitkään ollaan puhuttu siitä oppimisanalytiikasta esimerkiksi, että miten sitten dataperusteisesti voitaisiin parantaa sitä opetusta ja sitä oppimista tai tukea sitä oppimista antamalla esimerkiksi sitten oppijalle just sellaista materiaalia seuraavaksi, mistä sille oppijalle olisi hyötyä. Ja ehkä nyt sitten sitä ei ole niin laajasti mietitty yhteiskunnassa sitä oppimisanalytiikkaa. Mutta sitten taas, kun nämä kielimallit tuli, niin jotenkin koulumaailma tai opetusala yleensäkin oli varmaan se ensimmäinen ala, joka oikeasti joutui reagoimaan. Koska siinä oli se, no ihan itsestään selväkin sellainen riski, että hei, että se tapa, millä me ollaan tätä nyt tehty aika pitkään ei toimi enää, koska yhtäkkiä nämä opiskelijat ja oppilaat pystyvät tuottamaan sitä tekstiä jonkun avulla. Vaikka se on ollut mahdollista aikaisemminkin, että Chat GPT on sitten vaan ollut äiti tai isä tai kaveri tai jotain muuta. että onhan joillakin ollut sitä apua aikaisemminkin. Ja se ensireaktiohan oli se, että pitäisi kieltää. Miten me saadaan tätä nyt jotenkin kierrettyä, että oppilaat ja opiskelijat ei lähtisi tätä käyttämään. No eihän tällaista voi sitten kieltää, koska sitä on nyt kaikkialla. Niin sitten pitää miettiä, että miten voi tehdään asiat toisella tavalla. Ja sitä mun mielestä onkin nyt tullut tehtyä aika laajasti. Ehkä alakoulussa vähemmän, koska siellähän oppilaat ei tuota tekstiä samalla tavalla. Mutta sitten taas yläkoulussa ja lukiossa, niin oikeasti mietitään sitä, että miten me voidaan arvioida sitä osaamista, miten me saadaan se prosessi näkyväksi. Mutta myöskin sitten se, että miten me voidaan itse hyötyä näistä työkaluista, koska kyllä niistä voi olla paljon hyötyä myöskin opettajille. Pitää tietty sitten miettiä sitä, että mitä siihen syöttää esimerkiksi. Että ei nyt lähdetä pyytämään Chat GPT:tä arvioimaan niitä opiskelijoiden tai oppilaiden tekstejä esimerkiksi.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Sun professuuri on Helsingin yliopiston ensimmäinen ruotsinkielinen tietojenkäsittelytieteen professuuri. Professuurin tarkoituksena on keskittyä tekoälyn mahdollisuuksiin ja seurauksiin yhteiskunnassa. Ja suomenruotsalaisena sulla on ehkä vähän erilainen näköalapaikka kielimalleihin ja kielen mukana tuleviin arvomaailmoihin kuin enemmistökieltä äidinkielenään puhuvalla. Joten havainnollistetaan yksinkertaisella kysymyksellä. Saako Chat GPT:stä tai vastaavista näistä kielimalleista ulos hyvää suomenruotsia?
Linda: Tekstimuodossa kyllä. Puhemuodossa ei [naurahtaa]. Että kyllä sitä riikinruotsia tulee sitten, jos jotain yrittää saada puheena tai äänenä ulos niistä. Ruotsi ja suomenruotsi siinä mielessä tekstinä, niissä ei ole hirveästi eroa. Sitten taas se konteksti, että jos mä pyydän jotain, kysyn jotain ruotsiksi, niin se konteksti on totta kai useimmiten sitten se Ruotsi eikä se pieni vähemmistö Suomessa. Että jos kysyn jotain, no en yleensä kyllä lainsäädännöstä esimerkiksi kysy, mutta jos kysyisin, niin sittenhän se antaisi sen vastauksen Ruotsin lainsäädännön mukaan eikä Suomen lainsäädännön mukaan.
Hanna: Niin, että toikin on tavallaan semmoinen asia, mistä kannattaa olla hyvin tietoinen, että näin tämä toimii.
Linda: Joo.
Hanna: Joo. Siis tekoäly on siinä mielessä inhimillinen, että sen takana on ihmiset, jotka sen on tehnyt ja se perustuu ihmisistä saatuun ja ihmisten kokoamaan dataan. Mitä sä ajattelet, pitäisikö meidän tehdä tätä nykyistä enemmän selväksi ja puhua enemmin sen kouluttajien tai datan mukaan esimerkiksi vaikka yhdysvaltalaisesta tekoälystä silloin, kun sellaisesta on kyse, että se konteksti välittyisi paremmin? Tai vaikka ruotsalaisesta?
Linda: No toi on kyllä tosi hyvä kysymys. Enkä ole ajatellut sitä kyllä aikaisemminkaan. Joo, koska kyllähän siinä on paljon eroja, niissä eri malleissa. Esimerkiksi jos – mä palaan nyt tähän koulumaailmaan hetkeksi – että jos mietitään esimerkiksi Snapchatia, taas some-esimerkki, pahoittelen [pieni naurahdus], niin siinähän on se My AI. Elikkä sellainen tekoälykaveri, joka on aina siinä ylimpänä listalla. Ja jos sitten esimerkiksi teinityttö tuleekin raskaaksi ja haluaa puhua jonkun kanssa siitä, että mitä mahdollisuuksia mulla on, että olisiko nyt se abortti paras mahdollisuus tai mitä mun kannattaisi tehdä. Kysymys sitten on, pystyykö niitä kysymyksiä kysymään siitä My AI -kaverista vai eikö. Koska se on koulutettu, joku on tehnyt ne valinnat siitä, että mihin se saa vastata, mihin ei. mitä aineistoa on käytetty koulutukseen, mitä ei. Vastaavasti saako aseista kysyä ja kuinka yksityiskohtaisella tasolla. Että pitäisi ymmärtää se, että tämä teknologia, mä yleensä mietin niin, että teknologiahan on neutraalia. Elikkä sehän on pelkkää laatikkoa, siis sellaista metallia ja kaapeleita ja erinäköisiä piirikortteja sun muuta. Mutta sitten heti, kun lähdetään sitä kehittämään jollakin tavalla, että ihminen tulee siihen mukaan ja päättää, että mä haluan tällaisen ohjelman, mä haluan tällaisen ratkaisun, joka jollakin tavalla sitten suorittaa näitä tehtäviä, niin sittenhän se ihmisen etiikka, ihmisen toiveet, ihmisen agendat tulee siihen mukaan. Niin sittenhän se ei ole neutraalia enää. Ja ne pitäisi sitten tietää. Että mä en tiedä, että jos puhuttaisiin sitten amerikkalaisesta tekoälystä, niin ehkä se sitten toisi sen jotenkin esille paremmin, että ymmärtäisi, että okei, että nyt tässä voi olla sitten ne amerikkalaiset, tai on amerikkalainen kulttuuri, amerikkalainen arvomaailma sun muut pohjalla. Että pitää sitten tulkita myöskin ne vastaukset sen perusteella. Samalla tavalla, jos olisi sitten esimerkiksi kiinalainen tai suomalainen tekoäly siellä pohjalla.
Hanna: Mulla tulee tästä mieleen, just vaikka tuosta syrjinnästä siis se, että kun tekoälyn syrjinnästä ja vinoumista, niistä puhutaan kyllä aika paljon nykyään julkisuudessa. Että vaikka tämmöinen keskustelu on meillekin tuttua, että jos julkishallinnossa käytetään vaikkapa rekrytoinnissa tekoälyä ja se syrjii siellä esimerkiksi etnisen taustan tai nimen tai jonkun tämmöisen perusteella, niin se on tietysti varmasti toivottavasti useimpien mielestä huono juttu. Mutta sitten toisaalta, miten toi syrjintäkeskustelu, joka on aika amerikkalaista, niin sun mielestä istuu suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa sitten taas ne vaikkapa rasismin rakenteet on tosi erilaisia kuin yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa? Sopiiko se meidän yhteiskuntaan? Kuvaako se realistisesti sitä tilannetta, missä me eletään vai onko se jotenkin ihan amerikkalaista tuontitavaraa?
Linda: Jos mietitään syrjintää, niin totta kai sehän on maailmanlaajuinen ongelma. Ja tekoäly voi joko auttaa siinä tai sitten korostaa niitä ongelmia ennestään. Ja jos mietitään sitä syrjintää, niin totta kai Amerikassa, jos nyt puhutaan sitten niistä amerikkalaisista kielimalleista esimerkiksi tai yleensäkin tekoälyohjelmista rekrytointiin liittyen esimerkiksi, niin totta kai siinä on sitten eri vähemmistöjä kuin mitä meillä on. Tekoälyohjelmien pitää ottaa huomioon myöskin kaikki ne vähemmistöt, mitä löytyy siitä maassa, missä niitä käytetään. Että siinähän on se vaara, että jos käytetään esimerkiksi amerikkalaisia järjestelmiä kouluttamatta niitä sitten omilla datoilla tai omalla aineistolla, niin sittenhän ne ei välttämättä pysty sitten vastaamaan niihin kysymyksiin, mitä meillä olisi sitten täällä paikallisesti Suomessa. Niin totta kai siinä on sitten oma vaaransa myöskin. Ja tämähän tuo myöskin yleensäkin esille sen ihmisen roolin koko tässä tekoälykehityksessä. Että vaikka meillä on niitä järjestelmiä, jotka periaatteessa, me voitaisiin vaan painaa nappia ja sitten me saataisiin se täydellisin työntekijä tähän yhteen tehtävään tai se, että painettaisiin nappia ja saataisiin heti se arvosana, että Pelle kolmannella luokalla saa tästä nyt ysin, niin ei me voida niin tehdä. Koska siinä voi olla niin monta muuta asiaa, mitä meidän pitäisi huomioon. Ja siihen tarvitaan sitten se ihminen.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Me ollaan eletty aika kovaa tech-huumaa tässä viime vuodet. Mitä sä ajattelet, kehittyykö meidän kriittinen ajattelu ja ymmärrys tekoälyä kohtaan yhtä rivakasti kuin miten me kehitetään tekoälyä?
Linda: Ei [naurahduksia]. Lyhyt vastaus.
Hanna: Joo.
Linda: Että totta kai tämä kehitys juoksee paljon kovempaa vauhtia. Ja kehittäjillä tietty on jonkinnäköinen ymmärrys. Mutta sitten kun esimerkiksi, nyt kielimalleista puheenollen taas, kun ne sitten julkaistaan ja annetaan kaikkien käytettäviksi, niin totta kai olisi hyvä, jos kaikilla olisi sitten myöskin se perusymmärrys siitä, että miten sitten niitä oikeasti kannattaa käyttää. Ja tämä ei liity pelkästään niihin kielimalleihin. Että tietty se, että jos nyt saadaan sitten suosituksia esimerkiksi Netflixissä tai Spotifyssa tai vastaavassa, niin se voi olla ihan mukavaa ja sillein, että no ei tarvitse hirveästi miettiä. Mutta onko se sitten oikeasti pelkästään hyvää. Että mikä jää sitten pois, jos koko ajan vaan mennään sen mukaan, että mitä meille ehdotetaan. Että onhan tässä paljon sellaisia kysymyksiä, mitä ei ehkä mietitä. Koska sehän on myöskin tekoälyssä, puhutaan tällaisesta AI effectistä, että se, mitä aikoinaan miellettiin tekoälyksi, niin eihän siitä puhuta tekoälynä enää. Vaan siitä on vaan tullut sellainen toiminto meidän normi järjestelmissä. Eihän me puhuta esimerkiksi siitä, että no Netflixin tekoälyalgoritmi antoi mulle nyt ehdotuksen, että voisin katsoa seuraavaksi tätä ohjelmaa, vaan se, että no Netflixin mukaan mun pitäisi katsoa tätä. Ja samalla tavalla nämä kielimallit tulee varmaan myöskin tulemaan osaksi niitä tavallisia ohjelmia, mitä käytetään. On tapahtunut jo. Niin sitten muutaman vuoden päästä, niin taas meillä on joku uusi juttu, joka on nyt sitä uutta tekoälyä. Että tietty, että sekin sitten, että mikä on tekoälyä ja mikä ei, niin se muuttuu ajan myötä.
Hanna: Me ollaan käyty tässä nyt paljon kriittistä keskustelua tekoälystä, mutta lopetetaan utopioihin [pieni naurahdus]. Jos kuvitellaan, että nyt kaikki menee täydellisesti siellä kouluissa ja nuoriso oppii joko niillä ATK-tunneilla tai sitten ihan muuten vaan kaiken olennaisen tekoälystä, oppii ymmärtämään sitä paljon paremmin. Sitten putkahtaa sieltä koulusta ulos ja ennen pitkää päätyy työelämään. Niin miten maailma muuttuu semmoisessa tilanteessa, missä yhtäkkiä ihmiset ymmärtää täydellisesti, että miten tekoäly toimii?
Linda: Ja tämän pitäisi nyt olla utopistista? Sori [naurahduksia].
Hanna: Ei, sun ei ole pakko olla utopistinen.
Linda: Niin, mutta sä olit utopistinen, okei. Joo [naurahduksia].
Hanna: Mua kiinnostaa myös kuulla, että miten noin vahvasti utopiaa täyteen ladattuun kysymykseen voi vastata kriittisesti, sekin on hyvin sallittua.
Linda: No niin, joo, no katsotaan. Siis kyllä mä haluan, mä olen kyllä positiivinen. Sanon yleensä, että mä olen kriittisesti utelias. Että pitäisi olla niitä kahta puolta, kun puhutaan teknologian kehityksestä, koska siinä on aina ne omat riskinsä. Mutta niin ollut joka ikisessä teknologiassa, mitä ihminen on kehittänyt. Ja mitä enemmän ymmärretään, niin sitä paremmin pystytään sitten myöskin välttämään niitä riskejä, poistamaan niitä, korjaamaan niitä virheitä, mitä tulee ja hyödyntämään niitä mahdollisuuksia. Että siinä mielessä se utopistinen yhteiskunta, mitä sä tuossa maalasit, niin totta kai se antaa ihan eri mahdollisuuksia sille, että mitä me teknologialla sitten pystytäänkään tulevaisuudessa rakentamaan ja mitä ongelmia pystytään ratkaisemaan. Toisaalta se tuo myöskin sen riskin, että ne jotka osaa, ne jotka oppii, niin heillä se oma etiikka ja se oma moraali ei sitten kulje sen mukana. Ja riippumatta siitä, että kuinka paljon opitaan tekoälystä, niin se ei muuta sitä omaa moraalia. Että valitettavasti luulen, että vaikka meillä olisi kuinka hyvää osaamista tahansa tekoälystä tai teknologiasta yleensäkin, niin tulee olemaan niitä ihmisiä, jotka haluaa sitten tehdä teknologialla pahaa. Toivon mukaan niitä tulee yhä vähemmän. Ja sitten toivon mukaan niillä, joilla on sitä tietämystä, sitä osaamista, niin pystyy sitten tekemään niin paljon parempia ja niin paljon enemmän hyviä valintoja, että se lopputulos on sitten kuiteskin just tämä utopistinen yhteiskunta, mitä me kaikki halutaan.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Nyt vuorossa on täysin ihmisten luoma hupailuosio. Linda sua on pyydetty valmistelemaan kolme tieteellistä väittämää, joista kaksi pitää paikkansa ja yksi on puppua. Mun ja kuulijoiden tehtävä on arvata, että mitkä näistä väitteistä on totta ja mikä taas ei. Ole hyvä Linda, kerro mitä sun väittämät on.
Linda: Jes. Ensimmäinen väittämä on, että tekoäly pystyy analysoimaan ääntäsi puhelun aikana ja arvioimaan oletko stressaantunut vastaavalla tarkkuudella kuin koulutettu psykologi. Toinen on, että tekoälymalli on kirjoittanut bestsellerromaanin, joka pysyi New York Timesin bestsellerlistalla 10 viikon ajan.
Hanna: Joo.
Linda: Ja sitten se kolmas. Tekoäly pystyy tunnistamaan sun iän ja sukupuolen yllättävän tarkasti pelkästään analysoimalla sosiaalisen median julkaisut.
Hanna: Kiinnostavaa. Okei, eli tekoäly voi arvioida äänestä, että kuinka stressaantunut on. Mä voin siis tässä vaiheessa nyt paljastaa, että mä olen sielultani luddiitti ja en suhtaudu yhtään luottavaisesti mihinkään tekoälyyn. Ja tämä vastaa sitä mun ennakkoluuloista kuvaa siitä, että tekoäly on pohjimmiltaan paha ja manipuloiva.
Linda: Noni [naurahtaa].
Hanna: Mutta mä olen toisaalta tietoinen siitä [naurahduksia], että tämä pohjaa tähän, joten siksi mä en vielä julista tätä täysin todeksi. Tekoäly on kirjoittanut bestsellerromaanin. Mä olen ammatiltani toimittaja, mä kirjoitan paljon työkseni, mä haluaisin uskoa, että tekoäly ei pysty kirjoittamaan kauhean hyvää tekstiä. Mutta sitten toisaalta valitettavasti mä olen huomannut, että ihmisiä ei haittaa lainkaan lukea ihan luokattoman huonoa tekstiä [naurahduksia]. Ja ei ne bestsellerromaanit aina ihan sillein superhyviä ole ihmisenkään kirjoittamina. Niin tähänkin mun on jotenkin aika sillein helppo uskoa. Lähinnä oman kyynisyyden ansiosta. Sitten kohta kolme. Voi tunnistaa sosiaalisen median profiileista tosi hyvin iän ja sukupuolen. Mun on helppo kuvitella, että sellaisella yleisellä tasolla pystyisikin tunnistaan. Mutta sitten jos miettii sitä, että kuitenkin aika paljon edelleen somessa on semmoista anonyymia, että on kaikkea meemejä, on vaikka jotakin fanitilejä ja semmoista, niin musta tuntuu, että niistä voi olla aika vaikea sitten kuitenkaan päätellä, että kuka tätä ylläpitää. Tai ainakin toivoisin, että näin olisi. Mä sanon, että se on valhetta.
Linda: Piip [naurahtaa]. Väärin.
Hanna: Ei [naurahduksia]. Mikä näistä sitten olisi ollut oikein?
Linda: Toka on valhetta elikkä se bestsellerromaani. Että ehkä nyt New York Timesissa kuiteskin on sen verran korkealla se, mikä sitten tulee bestselleriksi heidän listalle.
Hanna: Nää-ää.
Linda: Niin valitettavasti se oli sitten väärin. Että tämä ensimmäinen, että pystyy, vähän niin kuin sä sanoitkin, että tuntuu siltä, että tämä olisi ihan järkevää, että pystyisi sitä äänen perusteella arvioimaan, sen stressin tason. Mutta sitten myöskin sen, että pystyy iän ja sukupuolen myöskin löytämään sitten sen sosiaalisen median julkaisujen perusteella. Ei sitten ole tietoa siitä, että pystyykö se tosiaan sitten memesivuston esimerkiksi käyttäjää tai ylläpitäjää identifioimaan tällä tavalla. Mutta että normikäyttäjän ainakin.
Hanna: Okei, mutta siis miten voi olla, että se bestsellerromaaniasia siis ei ole totta? Kai se nyt on pakko olla totta joskus lähitulevaisuudessa? Mitä sä ajattelet?
Linda: Aivan varmasti. Juu juu. Siis eihän, sehän on vaan, ajan myötä tulee varmaan sellaisiakin romaaneja, että ne tulee olemaan riittävän hyviä. Ehkä enemmänkin niitä, missä tekoäly on ollut sitte kirjoittajan tukena siinä kirjoittamisprosessissa. Eli eritavalla. Ja tämähän oli hankala myöskin, koska toi on voinut tulla eilen, joku tutkimus, jossa tämä sitten yhtäkkiä olisikin totta. Ei nyt toi bestsellerjuttu...
Hanna: Niin, tämä on varmaan aika nopeasti kehittyvä ala.
Linda: ...mutta muuten. Että kun on ollut puhetta siitä, että tekoäly pystyy ennustamaan uraa sen mukaan, että mitä sä olet harrastanut ja mitä kiinnostuskohteita sulla on ollut pienenä. Ja sekin on jo aika korkealla. Että se paperi, mitä mä luin, oli jotain 85 prossaa. Mutta voihan hyvinkin olla, että nyt sitten joku on tehnyt uuden tutkimuksen, missä se on lähempänä 100 prosenttia.
Hanna: Okei, kammottavaa. Determinismi ahdistaa mua, joten mä lopetan tämän haastattelun tähän [naurahduksia]. Linda Mannila, kiitos kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
Linda: Kiitos paljon. Oli todella kiva olla mukana.
[rauhallista elektronista musiikkia]
Hanna: Kiitos kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Jos tykkäsit kuulemastasi, kerro siitä kaverillesi.
[rauhallista elektronista musiikkia]