[tunnusmusiikki]
RR: Taina Meriluoto, mikä on sellainen asia, mitä meidän kaikkien kannattaisi pysähtyä miettimään selfieistä?
TM: Tärkein asia mun mielestä on se, että kun niitä katsoo, katsoisi kaksi sekuntia kauemmin kuin aluksi ajatteli ja miettii, että olisiko tässä taustalla jotakin, mitä mä en ihan ensimmäisenä nyt näe.
[tunnusmusiikki]
RR: Tämä on Utelias mieli -podcast, joka puhuu tieteestä tunteella.
[tunnusmusiikki]
RR: Tässä podcastissa tutkija saa puhua siitä, mikä hänen mielestään on juuri nyt kiinnostavaa ja tärkeää. Vieraana on tänään sosiologi ja ImagiDem-hankkeen tutkija Taina Meriluoto Helsingin yliopistosta. Tervetuloa.
TM: Kiitos.
RR: Minä olen Reetta Rönkä tämän podcastin juontaja.
[tunnusmusiikki]
RR: Taina, me keskustellaan sun kanssa tänään sosiaalisesta mediasta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Tätä podcast-jaksoa nauhoitetaan hetkenä, jolloin käydään ja on käyty aika aktiivista keskustelua sosiaalisesta mediasta ja politiikan suhteesta. On analysoitu pääministeri Sanna Marinin Instagramia, on tehty meemejä Marinin järjestämistä musa-alan illanviettoa. Marin on itse jotenkin breikannut Instagramim Stories -osiossaan, jakanut siellä reseptivinkkejä ja kuittailut boomereille. Millä mielellä sä olet seurannut tätä keskustelua ja ehkä erityisesti sitä someanalyysiä, mitä nyt on julkisuudessa harjoitettu?
TM: Mä en tiedä, onko tämä tutkijalle kauhean sopiva lähestymistapa, mutta mua on vähän huvittanut se.
RR: Okei.
TM: Huvittanut tavallaan ne mittasuhteet, jotka se on saanut. Marin on kuitenkin nuorehko, jossain määrin someajan poliitikko, joka käyttää mun mielestä somea hyvin ikäisensä ihmisen tavoin. Se, että se on nyt niin kauhean ihmeellistä, on mun mielestä vähän ihmeellistä.
RR: Kiinnostavaa. Eli tavallaan voisi jotenkin ajatella ja analysoida, että tämä Marinin some itse asiassa paljastaa enemmän sen somen vastaanottajista tai meistä julkisen keskustelun kävijöistä kuin Marinista itsestään.
TM: No kyllä mä tässä vähän sellaista sukupolvien kuilua näkisin. Se, että Marin nyt kommentoi asioita Instassa, ei varmasti Marinin ikäisille ja varsinkaan häntä nuoremmille ihmisille ole mikään asia. Sen sijaan sitten se ikäpolvi, joka on tottunut ehkä, että tällaista keskustelua käydään perinteisen median kanavilla tai jopa vielä esimerkiksi Eduskuntatalon sisällä, sille sukupolvelle tällainen on selvästi yllättävää.
RR: Sä työskentelet siis hankkeessa, jossa tutkitaan nuorten visuaalista osallistumista sosiaalisessa mediassa. Ennen kuin mennään tarkemmin itse tutkimukseen, kerro millaista sun työ konkreettisesti on. Oletko sä paljon Instagramissa, Snapchatissa, TikTokissa? Paukkuuko ruutuaika päivittäin hirveästi?
TM: Kyllä se välillä paukkuu, ja kyllähän totta kai tällainen tutkimus vaatii sitä, että on aika paljon siellä siinä sosiaalisessa mediassa, jotta myös ymmärtää sen tavallaan sellaisena kulttuurina ja ympäristönä, että miten siellä toimitaan ja mitä siellä tapahtuu. Meidän hanke on sillä tavalla hauska, että mun ei myöskään tarvitse ihan niitä kaikkia kuvia sieltä itse tavallaan hakea ja nähdä. Meillä on aika ainutlaatuinen yhdistelmä tekoälyavusteista kuva-analyysiä tässä mukana. Mä olen etnografia. Mä teen tutkimusta silleen, että mä osallistun ja havainnoin sekä somessa että fyysisessä maailmassa, mutta sen lisäksi meillä on sitten tekoälyavusteinen juttu. Sieltä ladataan hirveä määrä kuvia, siis satoja tuhansia kuvia, joita luokitellaan ja analysoidaan isoina massoina. Se on aika jännittävää, minkälaisia poliittisen vaikuttamisen tyylejä sieltä nousee esille.
[tunnusmusiikki]
RR: Tässä podcastissa tutkijat saavat valita keskustelun aiheen ja teeman. Tänään me puhutaan sosiaalisesta mediasta ja visuaalisuudesta yhteiskunnallisen vaikuttamisen areenana tai välineenä. ImagiDem-hankkeessa te tutkitte siis sitä, miten nuoret käyttävät kuvia ja visuaalisuutta ylipäätään osallistuessaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, ollessaan jotenkin yhteiskunnallisesti vaikuttavia. Sä tutkit Taina tässä projektissa erityisesti selfieitä. Miksi just selfiet?
TM: Se johtuu oikeastaan minun omasta taustasta. Mä olen siis tutkinut aikaisemmin ja tutkin edelleen ihmisiä, jotka politisoi omia kokemuksiaan, joilla on siis joku tosi vaikea elämänkokemus taustalla, jonka pohjalta ja jota hyödyntäen he lähtee vaikuttamaan yhteiskunnallisesti. Kun mä näitä porukoita aloin tutkia tässä visuaalisuuden vinkkelistä, selfiet nousi aika tietenkin isoksi ja voimakkaaksi keinoksi siinä, miten minä ja minun kokemani asiat jotenkin tuodaan näkyväksi ja tuodaan keskustelun aiheiksi ja ehkä myös sellaisiksi välineiksi, joilla häiritään sellaista, miten me ollaan totuttu näkemään tai totuttu katsomaan.
RR: Missä mielessä selfiet sitten on se yhteiskunnallisen vaikuttamisen väline tai niistä omakuvista tulee jotenkin poliittisia? Sä mainitsit jo sen, että se tapahtuu ehkä jopa jonkinlaisen häiritsevyyden kautta. Mitä se siis tarkoittaa?
TM: Esimerkiksi nyt nämä ihanat mielenterveysaktivistit, joita mä olen tutkinut, he saattaa esimerkiksi tietoisesti postata selfieitä, joissa he itkee. He tekee sen siksi, että tällaisten tunteiden näkyminen heidän mielestään olisi aivan valtavan tärkeätä. Se on sellaisia tunteita, joita meidän tavallaan normisto sille, miltä ihmisen kuuluu sosiaalisessa mediassa näyttää tai ehkä sosiaalisessa kanssakäymisessä yleisesti kuuluu näyttää. Itkeminen ei kuulu sinne. Itkeminen on huono asia. Suru on paha tunne. Postaamalla tämmöisiä selfieitä he haluaa rikkoa tämän. He haluaa häiritä tavallaan sitä oletusta ja normistoa, joka meillä on. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten tietyntyyppinen omakuva voi tulla häiritsemään meidän totutun laista ja sillä tavalla politisoida jonkun asian, jota me pidettiin itsestään selvänä tai annettuna asiana, jolle ei voi tehdä mitään.
RR: Tämä on kiinnostavaa, jos mäkin mietin nyt sanaa selfie... Käytän tässä nyt itseäni yhden henkilön otoksena. Totta kai mä mietin heti ensimmäisenä aika semmoista sanotaan hymyilevää, iloista, siloteltua... Mietin naista, joka haluaa näyttää itsestään tietyn puolen, tietyn kuvan. Esimerkiksi nämä sun mainitsemat esimerkit rikkoo just sitä kuvaa. Ylipäätään jos me ajatellaan, miten selfieiden käyttö on muuttunut tai selfieiden muoto, onko se muuttunut vuosien varrella? Selfiehän yleistyi ehkä joskus 2000-luvun alussa suunnilleen. Se oli vuonna 2013 jo niin iso ilmiö, että se oli esimerkiksi Oxford Dictionaryn vuoden sana. Puhutaan tavallaan kuitenkin aika lyhyestä ajasta, jossa jostain asiasta on tullut tosi itsestään selvä.
TM: Joo. Mä en ole ihan varma, onko selfieiden sisältö välttämättä niin paljon muuttunut, mutta ainakin me ollaan opittu tunnistamaan sen monipuolisempia sisältöjä. Sä olet ihan oikeassa siinä, että se ensimmäinen mielikuva, mikä monella meistä on, on just sellainen hymyilevä, kaunis nainen ehkä jonkun nähtävyyden edessä, rannalla, jossain lomakohteessa. Tämä on itse asiassa yksi tosi mielenkiintoinen aiemman tutkimuksen aihe, jossa kumottiin tämä oletus siitä, että...
RR: Aijaa.
TM: ...se ei ole vain ne turhamaiset nuoret naiset, jotka ottaa lomakuvia rannalla, vaan selfiet on tosi monipuolisia. Totta kai kun visuaalinen sosiaalinen media on laajentunut, myös tavallaan se sisältö on monipuolistunut. Tietysti Me Too ja Black Lives Matter tyyppisten liikkeiden myötä myös visuaaliset alustat on valjastettu sellaiselle tietoiselle aktivismi. Samalla mä kyllä väittäisin, että selfieissä on aina ollut sitä nimenomaan henkilökohtaisen poliittiseksi tekemistä. Seksuaalivähemmistöt esimerkiksi on käyttänyt selfieitä hyvin paljon sen oman stigmatisoidun asemansa haltuun ottamiseen, että: Okei te katsotte minua näin. Tässä minä nyt sitten olen, Minä olen ylpeä siitä. Eli kääntää tavallaan sen vähättelevän ja sellaisen alas katsovan katseen toisinpäin. Okei. Minä olen ylpeä tästä, mitä minä olen. Minä en suostu häpeämään tätä.
RR: Teidän hankkeessa fokus on siis nuorissa, mutta kuten tästä lyhyestä historiakatsauksesta jo kävi ilmi, kyllähän itse asiassa kaikenlaiset ihmiset ja myös varmasti nykyään kaikenikäiset ihmiset käyttää sosiaalista mediaa ja ottaa myös selfieitä. Miksi on tärkeää keskittyä just nuoriin?
TM: Tässä meillä on hankkeessa ajatuksena se, että jotta me ymmärretään se, mihin meidän demokratia on menossa, meidän täytyy tutkia nuoria. Me ei tehdä nuorisotutkimusta sinänsä, että me haluttaisiin ymmärtää jotakin nuorista. Ei väitetä niin, että tämä on nyt erityisesti jotenkin nuoriin liittyvää yhteiskunnallista osallistumista, mutta jotta me ymmärretään se, miten demokratia muuttuu, kun tällaisia uusia vaikuttamisen tapoja otetaan käyttöön, kun vaikka visuaalinen politisointi tulee yhä yleisemmäksi tavaksi vaikuttaa yhteiskunnassa, miten se muuttaa meidän demokratian, mihin meidän yhteiskunnat menee tulevaisuudessa. Sen ymmärtämiseksi tarvitsee tutkia nuoria.
RR: Koska nuoret on kuitenkin siinä kärkikahinoissa silloin kun sitä demokratian uutta osallistumista, demokratian uusia muotoja haetaan.
TM: Niin ja konkreettisesti he on nuoria, he on elossa sitten vielä [nauraa].
RR: Totta. Aika hyvä pointti tuokin. Jos mietitään tätä hetkeä 2021, miten sä arvioisit sosiaalisen median merkitystä tällä hetkellä yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineenä? Onko sen merkitys jotenkin jo tunnistettu vai ollaanko edelleen jotenkin sillä tasolla, että ajatellaan, että sosiaalinen media yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineenä on vähän jotain semmoista pinnan alla kuplivaa, kohta se breikkaa?
TM: Kyllä mä sanoisin, että se alkaa olla jo aika semmoista mainstream. Kyllä me nyt jo tiedetään, että some on tärkeä ja ollaan nähty, miten nopeasti ja laajalle somessa tapahtuva liikehdintä voi vaikuttaa. Samanaikaisesti nämä esimerkiksi viimeaikaiset kohut siitä, että hyvänen aika meidän poliitikko on Instagramissa, ehkä kertoo siitä, että meillä on vielä vähän vaikea suhtautuminen sen kanssa, että mitä sitten kun se some ja tosielämä jotenkin kohtaa. Me ymmärretään tavallaan se, että tämmöiset Me Too ja Black Lives Matter tyyppiset liikkeet leviää räjähdysmäisesti ja maailmanlaajuisesti ja saa valtavasti ihmisiä mukaan, mutta sitten se, että mitä sitten tapahtuu tavallaan oikeasti. Nyt Me Too on jo aika vanha juttu, ja nyt me nähdään tätä elokuvamaailman tai Punks Too tosielämän muutoksia sen suhteen. Vähän ehkä sellaista hitautta siinä vielä on, että myö nähdään tämä yhteys siihen, mitä sitten yhteiskunnassa oikeasti muuttuu tämän seurauksena.
RR: Tämä on musta hirveän kiinnostavaa jotenkin, jos sitä nyt kutsutaan just somen ja jonkun tosielämän väliseksi yhteydeksi ja toimiiko se hyvin vai pätkiikö se, koska mä huomaan jotenkin miettiväni sitä, kuinka paljon tavallaan nykypäivänä vaikuttaminen nousee somesta ja kuinka paljon taas vaikuttamisesta tehdään tavallaan someympäristöön sopivaa ja esimerkiksi visuaalisuutta hyödyntävää. Siis vaikka esimerkiksi viime kesänähän me nähtiin todella visuaalisesti hienoksi ja tehokkaaksi tehty kulttuurialan mielenosoitus Helsingin Kansalaistorilla, jossa mustiin pukeutuneet ihmiset seisoivat symmetrisesti juuri turvavälin päässä toisistaan niin, että tavallaan tehtiin semmoinen hyvin sometettava mielenosoitus. Siitä levisi upeasti kuvat, ja se näkyi eri puolilla. Saat sä kiinni tästä ajatuksesta, että kuinka paljon tavallaan vaikuttaminen tehdään semmoiseen someen sopivaan muotoon?
TM: Tuo on tosi mielenkiintoinen asia ja se on itse asiassa yksi näkökulma, jota me tutkitaan ImagiDemissä. Meidän väitöskirjatutkija Jenni Kettunen tutkii Elokapinaa. Elokapina on aivan erinomainen esimerkki semmoisesta nykypäivän aktivismista, jossa on hyvin vahvasti ymmärretty tämä visuaalisuuden ja sosiaalisessa mediassa jaettavuuden tärkeys. Hehän tekee tosi performatiivisia aktivismitempauksia tai aktioita niin kuin he kutsuu. Mä en tiedä, tunnetko esimerkiksi näitä die-inejä, joissa vaikka mennään makaamaan Sanomatalon lattialle ja lavastetaan verilammikot sinne.
RR: Joo.
TM: Visuaalisesti tosi hätkähdyttäviä ja sellaiseksi tarkoitettu. Ne on tarkoitettu kuvattaviksi ja jaettaviksi. Tällainen vaikutus visuaalisen sosiaalisen median laajenemisella varmasti on aktivismiin myös laajemmin. Se muuttaa myös tätä fyysisen maailman aktivismia sen muotoiseksi, että siinä vähän mietitään myös, että miltä tämä näyttää kuvassa, saako tätä jaettua, saako tästä hyvää sisältöä. Yhtään vähättelemättä sen merkitystä. Siis sehän on pelkästään fiksua näiltä yhteiskunnallisia liikkeiltä ja aktivisteilta, että he miettii, miten saa maksimoitua tämän näkyvyyden.
[tunnusmusiikki]
RR: ImagiDem-hanke keskittyy siis perkaamaan nuorten ihmisten erilaisia visuaalisia osallistumismuotoja somessa. Mennään vielä ihan siihen konkretiaan. Mitä kaikkea te siis tutkitte? Ainakin selfieitä, meemejä. Mitä kaikkea?
TM: Me tutkitaan kaikenlaista visuaalista, jota nuoret postaa Instagramiin. Sen lisäksi me tutkitaan visuaalisia käytäntöjä, eli miten he käyttää kuvia ja kuvaamista ja kuvien jakamista myös täällä fyysisessä maailmassa. Mä olen esimerkiksi seurannut näitä minun tutkimukseen osallistuvia nuoria: Miten he kulkee heidän kännykän kanssa tuolla heidän arjessaan. Miten se kuvaaminen on siinä läsnä. Miten kuvaamisella siis sillä fyysisellä toiminnalla voidaan vaikuttaa yhteiskunnallisesti vai voidaanko. Miten he käyttää kuvan näyttämistä puhelimestaan jossain keskustelussa ikään kuin todistaakseen jonkun pointin. Eli se ei ole pelkästään ne somessa julkaistut kuvat, vaikka niiden merkitys on tietenkin iso, vaan myös se koko visuaalinen elämäntapa ja sen merkitys yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.
RR: Sano vielä, että miksi sellaisen visuaalisen käytännön tavallaan tajuaminen on tärkeää? Mikä merkitys sillä on, että opitaan paremmin tai pystytään jotenkin paremmin tunnistamaan sitä, mitä se esimerkiksi kuvien jakaminen tai just se, että minkä kuvan mä nyt poistan ja minkä mä pidän, mikä se sen merkitys on?
TM: Jos ajatellaan, että meillä on nyt valtava joukko jo ihmisiä, jotka elää tavallaan hyvin voimakkaasti kuvien kautta ja he myös vaikuttaa yhteiskunnallisesti hyvin voimakkaasti kuvien kautta. Jos me ei ymmärretä, miten se tapahtuu, mitä siinä tehdään, miten kuvia ottamalla tai jakamalla voidaan tehdä poliittisia väittämiä tai haastaa, meillä jää vähintään sanon, että puolet ja vielä kohta enemmän yhteiskunnallista osallistumista ymmärtämättä. Meillä ei ole kohta työkaluja enää käsitellä sitä, miten ihmiset osallistuu, miten he vaikuttaa. Ja nyt kun ajatellaan, miten kauhean huolestuneita jo pitkään poliitikot ja viranhaltijat on ollut siitä, miten ihmiset ei osallistu yhteiskunnallisesti ja äänestysinto laskee ja järjestöjäsenyys laskee ja kaikenlaiset perinteiset demokratiaindikaattorit hälyttää punaisella. Ja samanaikaisesti meillä on kasvava osallistumisen muoto, jota nuoret käyttää aivan itsestään selvästi ja mitään miettimättä. Jos me ei sitä ymmärretä, eikö meillä ole aikamoinen ongelma meidän demokratian ymmärtämisessä ja myös siinä, että halutaan varmasti tukea sitä, että nuoret ja kaikki meistä saa paremmin yhteiskunnassa äänensä kuuluviin. Kannattaisi katsoa niitä keinoja, joita jo käytetään.
RR: Haetaan vielä lisää esimerkkejä. Millainen on yhteiskunnallisesti vaikuttava selfie tai meemi? Mikä tekee jostain yksittäisestä visuaalisesta teoksesta tai somekuvasta jotenkin toimivan?
TM: Se vaikuttavuus syntyy aina varmaan jotenkin siinä vuorovaikutuksessa sen kuvan ja myös sen katsojan välillä. Mä olen paljon miettinyt sitä, mitä tavallaan tapahtuu siinä, kun joku kuva politisoi jonkun asian. Se politisaatio tapahtuu tavallaan siinä, että se kuva on kommentti johonkin joko tapaan, jolla tyypillisesti joku asia kuvataan tai tapaan, jolla juuri jostakin asiasta on keskusteltu. Feministiaktivistit... klassinen esimerkki: kainalokarvat. Kamalan shokeeraavaa, mutta se rikkoo sitä normia siitä, minkälainen nainen meidän yhteiskunnassa kuuluisi olla, miltä kuuluisi näyttää. Sitten tietysti ilmastoliikkeen kuvat on ihan oma politisaation tyyppinsä. Siellä on hieno esimerkki visuaalisesta vaikuttamiskampanjasta. Tästä on jo muutama vuosi aikaa. Vuosikymmenen vaihteessa oli Ten years -challenge, jossa ihmiset laittoi kuvia itsestään kymmenen vuotta sitten ja nyt. Aika äkkiä otettiin se hashtag haltuun silleen, että ihmiset alkoi laittaa kuvia ympäristöstä kymmenen vuotta sitten ja nyt. Sillä tavalla nostettiin esille se ilmastonmuutoshuoli, että katsokaa, miten paljon on jo kymmenessä vuodessa tapahtunut. Tämmöiset kuvaparit on itse asiassa aika tyypillinen visuaalisen politisaation muoto. Näytetään jotakin ennen ja nyt tai verrataan epäreiluutta, että tässä toimittiin näin ja miksi tässä toimitaan näin.
RR: Teidän hankkeen takana on siis demokratian syvät ja tärkeät kysymykset, kuten se, miten tasaveroinen demokratia toteutuu. Ehkä vähän sivusinkin jo tätä, että tämän yhteyttä selfieihin ja meemeihin voi olla välillä vaikea perustella tai jos ei ole vaikea perustella, sanotaan, että vastaanotto voi olla sellaista, että edelleen sosiaalista mediaa pidetään jotenkin hömppänä.
TM: Joo, ja se liittyy varmaan siihen sukupolviasiaan jossain määrin. Aina kun tulee joku uusi alusta... Nyt esimerkiksi mä en usko, että vielä ihan hirveän moni poliitikko pitää TikTokia kauhean vakavasti otettavana sosiaalisen median alustana, mutta ehkä kannattaisi. Eli siinä on aina tällainen jotenkin, kun tulee uusi ympäristö, tyypillisesti aina se nuorin ikäryhmä ottaa sen uuden haltuun, koska siellä ei ole äidit ja iskät. Sitten tavallaan sen uskottavuus yhteiskunnallisen vaikuttamisen alustana on aluksi vanhempien ikäluokkien silmissä sellainen, että no siellä nyt jotakin hassuja tanssivideoita varmasti on. Kuitenkin tälläkin hetkellä TikTokissa on jo hyvin voimakasta feminististä aktivismia, eli kyllä sitä varmasti vähän katsellaan silleen hyväntahtoisesti naureskellen, mutta toisaalta en mä usko, että kauhean moni enää Twitteriä pitää mitenkään ei-relevanttina yhteiskunnan kannalta, eli siinä on varmaan jonkunlainen kasvuprosessi aina noissa alustoilla.
RR: Mä huomaan, että mä mietin sosiaalisen median kohdalla aika paljon sitä, että sosiaalinen mediahan ajaa meitä jotenkin katsomaan itseämme, vähän niin kuin käpertymään itseemme. Just nämä vaikka Instagramissa käytetyt muodot esimerkiksi ne selfiethän ajaa meidät jotenkin tutkailemaan itse itseämme tavalla, mitä ehkä aikaisemmin me ei olla tehty. Vaikka se on sosiaalinen media, silti siinä on jotenkin tosi paljon kyse minusta, mitä minä ajattelen, mitä minä toivon, mitä minä haluan muille itsestäni näyttää. Vaikuttaako tällainen ehkä jonkinlainen yksilökeskeisyys myös siihen, miten ja millaisiin asioihin sosiaalisessa mediassa halutaan yhteiskunnallisesti vaikuttaa?
TM: Vaikuttaa ja molempiin. Tätähän on paljon väitetty ja osin tutkittukin, että sosiaalinen media nimenomaan tällaisena yksilöiden työkaluna saattaa individualisoida meidän yhteiskunnallista vaikuttamista. Tekeekö se vaikeammaksi kollektiivisen, yhteisen joukkovoiman muodostamisen? Se saattaa joskus auttaa siinä. Niin kuin nyt moneen kertaan mainittu Me Too -esimerkki, kun yhtäkkiä tämä asia, jonka minä olen kokenut onkin se asia, jonka kaikki maailman naiset on kokenut. Mutta samalla se vaatii sen jonkun oman ja hyvin henkilökohtaisen esiin tuomisen, eli se toimintalogiikka on kuitenkin se, että minä juuri minuna tuon esille tämän asian. Sosiaalisessa mediassa ei ole oikein mahdollista ikään kuin vain olla osa sitä massaa tai isoa joukkoa, joka allekirjoittaa jonkun aloitteen tai mielenosoituksessakin voi vain mennä sinne joukon sisälle jotenkin seisomaan ja olla aika anonyymi, mutta sosiaalisessa mediassa se on vaikeampaa. Sitä on tosiaan paljon pohdittu, että vaikuttaako se sitten laajemminkin siihen, että meidän aktivismin repertuaarit yksilöllistyy, että meistä tulee kaikista oman elämämme yksilöaktivisteja, jotka kaikilla kanavilla vain jotenkin yksin yrittää pärjäillä. Itse en soisi, että näin kävisi. Se toinen puoli, jota kysyit oli se, että vaikuttaako se niihin teemoihin. Mä vähän luulen, että vaikuttaa. Meidän yhteiskunta on tällä hetkellä tosi paljon omaan itseen keskittynyt. Meillä on somen lisäksi kaikenlaiset itsen mittaamislaitteet ranteessa ja sormessa ja joka puolella ja saadaan kauheasti tietoa itsestä koko ajan. Ehkä se korostaa sitä, että sitten myös ne teemat, joihin lähdetään vaikuttamaan on juuri näitä tällaisia minä itse olen kokenut tämän ja haluan sen tuoda teille esille.
RR: Tämä on hyvä pointti, että kyllähän tämmöinen tietynlainen minun aikani on muuallakin. Jos nostaa katseensa siitä kännykän ruudulta ja katsoo muualle yhteiskuntaan, kyllähän se kovasti minuun ja minuuteen jotenkin keskittyy. Ehkä se on vähän jotenkin polarisoitunut siinä mielessä, että yhtä aikaa sosiaalinen media on tosi minäkeskeistä ja toisaalta me ollaan nähty just nämä esimerkit siitä, miten tärkeä vaikka yhteisöllisyyden tuoja se voi olla esimerkiksi vähemmistöille tai ihmisryhmille, jotka ei ole ehkä aikaisemmin saaneet ääntään kuuluviin tai jotka ei ole aikaisemmin kokenut yhteyttä muihin itsensä kaltaisiin ihmisiin. Mä olen ihan silleen, että pääni räjähtää. Miten voi olla nämä kaksi?
TM: [nauraa] Miten voi olla näin ristiriistaista? Ja niinhän se onkin.
RR: Just näin.
TM: Siinä tulee mun mielestä just hyvin esille se, että kyllä siellä on mahdollista löytää hengenheimolaisia, samaa kokeneita, muodostaa tosi merkityksellisiä kokemuksia siitä, että mä en ole yksin, joku muukin ymmärtää tämän, joku muukin on kokenut tämän saman. Mutta jotta näin voi tapahtua, se vaatii sen, että minä jaan jotakin itsestäni, minä tuon omana itsenäni jotakin asiaa esille. Ja ehkä vielä yhteiskunnallisen vaikuttamisen näkökulmasta se on monesti sitä vaikuttavampaa mitä henkilökohtaisempaa ja ehkä mitä kiipeämään, mitä tavallaan paljastavampaa se asia on. Somessa heikommin toimii... Tai no joo toimii, mutta ehkä kaikista voimakkainta vaikuttamista on sellainen, jossa minä kerron jonkun minun oman kokemukseni ja sitten nostan sen yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Tämä on väärin. Tämä tuntui minusta tältä. Tämä oli aivan hirveää. Ja sen takia tällaisen asian täytyisi muuttua.
[tunnusmusiikki]
K [kaikuvalla äänellä]: Tämä on Utelias mieli -podcast, joka puhuu tieteestä tunteella.
[tunnusmusiikki]
RR: Teidän tutkimushanke ulottuu myös muihin maihin, eli Suomen lisäksi tutkimusta tehdään Ranskassa ja Portugalissa. Onko maiden välillä nähtävissä eroja siinä esimerkiksi, miten ja millaisella visuaalisuudella yhteiskunnallista vaikutusta halutaan saada aikaan?
TM: On ja ehkä vähän yllättävästikin. Meillä ehkä oli vähän sellainen ajatus, että Euroopan sisällä, miten paljon niitä eroja nyt olisi. Me ollaan toistaiseksi katsottu ilmastoliikkeen sisällä näitä eroja, ja meillä on Saksa tulossa vielä myöhemmin tähän vertailuun mukaan. Kyllähän siellä tällaisia poliittisen kulttuurin tyypillisiä piirteitä on nähtävissä. Suomessa niinkin radikaali toimija kuin vaikka Elokapina on visuaalisesti kuitenkin vaikka nyt portugalilaiseen vastinpariinsa nähden kauhean paljon rauhanomaisempi ja...
RR: Aijaa!
TM: Aivan. Sellainen lempeämpiä värejä käyttävä ja paljon vähemmän militantteja visuaalisia symboleja käyttävä. Meillä oli just meidän tutkijoiden tapaaminen täällä Helsingissä muutama viikko sitten. Täällä sattui olemaan Elokapinan mielenilmaus Syykapina samaan aikaan meneillään. Me käveltiin yksi ilta porukalla tuolla keskustassa, ja parhaillaan poliisi oli kantamassa Elokapinan aktivisteja putkabussiin. Meidän ranskalainen ja portugalilainen tutkija nauliintui siihen kadulle paikoilleen. He oli aivan hämmentyneitä, että Taina mitä tässä tapahtuu? Mä sanoin, että siinä on poliisit kantamassa aktivisteja pois. ”Onko nämä poliiseja?” ja he oli aivan häkeltyneitä siitä, että se oli niin rauhanomaista. Siinä siis kukaan ei huutanut, kukaan ei uhannut väkivallalla, ei ollut sellaista ilmassa lainkaan. Tietysti Elokapinan kohdalla vastakkaisiakin esimerkkejä on ollut, mutta isot erot poliittisessa kulttuurissa kyllä näkyy myös siinä visuaalisuuden puolella.
RR: Tuo on musta mahtava esimerkki, koska kyllähän se, että vaikka nyt Syyskapinassa ei ketään kaasutettu, silti se, että tällä tavalla poliisi kantaa mielenosoittajia pois, meille se on hurjaa.
TM: Se on.
RR: Se on ihan, että nyt sattuu ja tapahtuu, kun tällainen on käynnissä.
TM: Sehän on aivan pöyristyttävän kamalaa ja vielä ratikkakiskoilla istuivat, voitko kuvitella. Tämä huvitti suunnattomasti meidän kansainvälisiä tutkijoita.
RR: Musta on ylipäätään jotenkin kiinnostavaa ja jännittävää, jopa itse asiassa vähän ahdistavaa ajatella sun työtä, koska nyt mä mietin sitä, millaista on tehdä tutkimusta maailmassa, jossa tavallaan just tämmöiset jotenkin selkeät rajaukset tai selkeät määritelmät, että tämä on nyt tätä, some on tämmöinen, influensseri on tuommoinen, aktivisti on tuommoinen, nehän ei päde. Nehän on tavallaan rajoja ja jotenkin semmoisia piirrettyjä viivoja, jotka pitäisi koko ajan piirtää uudestaan, jotka koko ajan liikkuu, koska se itse sosiaalinen media tavallaan koko ajan muuttuu. Miten siinä pysyy perässä? Miten toimia ja operoida ympäristössä, jossa mikään ei itse asiassa ole jotenkin ikuista?
TM: Sä olet ihan oikeassa, että se on vaikea ympäristö siinä mielessä, että se muuttuu tosi nopeasti. Samallahan se on ihan mielettömän herkullinen tilanne tutkijalle, koska kaikki muuttuu, kaikki totutut määritelmät jostakin... Mä olen nyt esimerkiksi miettinyt itsen käsitettä selfieiden kautta. Kun me näytetään kuvia itsestämme, mikä se itse on ja miten se muuttuu. Sehän on ihanaa, että se muuttuu. Sitten me voidaan miettiä uudestaan nyt tämän someympäristön myötä, mikä kaikki muuttuu ja kuitenkin onko meillä jotakin, joka on pysyvää ja mistä se sitten tulee. Toisaalta tämä yhteiskuntatieteiden bisnes on vähän sitä asioiden uudelleen määrittelyä ja kaiken varmana pidetyn määritelmän haastamista aina, eli siinä mielessä mä en koe sitä tuskaa, jota sinä koet. Mä enemmän ajattelen sitä sellaisena mielettömänä mahdollisuutena miettiä uudelleen tapoja, joita me ollaan pidetty itsestään selvinä.
[tunnusmusiikki]
RR: Jos sä saisit ottaa selfien kenen tahansa elävän tai kuolleen tyypin kanssa, kenen kanssa ottaisit?
TM: Tämä oli kysymys, jota mä mietin ihan hirveästi, koska tietysti selfietutkijana tähän liittyy niin hirveän monimutkaisia ongelmia kaikenlaisesta.
RR: No?
TM: No, että jos mä nyt otan jonkun aktivistin kanssa selfien, sitten se on sellaista hyveposeerausta ja kaikenlaista. Silti päätin, että Rosa Parks.
RR: Okei. Mitä haluaisit tällä kuvalla viestittää?
TM: Mä haluaisin ensinnäkin jotenkin hänelle kertoa sen, että vielä vuonna 2021 sinä olet suuri ihailun kohde, mutta sitten myös mä haluaisin ottaa sen kuvan sillä tavalla, että siinä lähinnä näkyisi Rosa Parks ja mä olisin hyvin pienenä siellä taka-alalla. Musta olisi mieletöntä saada sellainen kuva hänestä, jota ihailen äärettömän paljon.
RR: Olen varma, että tämä kuva olisi myös erittäin suosittu erilaisissa sosiaalisen median kanavissa. Jos Taina sä olisit Suomen tiedeministeri, minkä yhden asian tekisit ensimmäisenä?
TM: Mä antaisin jokaiselle Suomen yliopiston jokaiselle tiedekunnalle lisäbudjetin, jolla he saisi palkata yhden hallintohenkilön.
RR: Okei, kiinnostavaa. Miksi näin?
TM: Jotta tutkijoiden varsinkin professoreiden ei tarvitsisi käyttää työaikaansa hallintoon, vaan he saisi tehdä tutkimusta.
RR: Jos susta tehtäisiin patsas tai rintakuva, mihin sä haluaisit, että se asetetaan?
TM: Musta oli aivan älytön ajatus, että musta tehtäisiin patsas tai rintakuva.
RR: Ensinnäkin kumpi patsas vai rintakuva?
TM: Mä naureskelin, että ehdottomasti tietenkin ratsastajapatsas [naurahtaa] johonkin.
RR: Joo, hyvä.
TM: Ei, ei.
RR: Iso.
TM: Joo, just kultainen. Ei. Mä olen aina ihaillut, tiedätkö, ulkomailla on niitä sellaisia puistonpenkkejä, jotka on omistettu jollekin edesmenneelle rakkaalle.
RR: Mm.
TM: Sitten kun mä olen tutkinut noita asunnottomuutta kokeneita ihmisiä, se puistonpenkki on tietysti myös monen kotia valitettavasti. Mä haluaisin puistonpenkin ja johonkin hyvin tavalliseen puistoon.
RR: Taina Meriluoto kiitos, kun olit mukana Utelias mieli -podcastissa.
TM: Kiitos paljon.
[tunnusmusiikki]
RR: Kiva, kun kuuntelit Utelias mieli -podcastia. Löydät sen Spotifysta, Apple Podcasteista ja SoundCloudista.
[tunnusmusiikki]