Helsingin Aleksanterinkadulla saa aikaan paljon ääntä, kun 15 000 ihmistä huutaa rytmikkäitä iskulauseita kapeassa katukuilussa. Helmikuisen lauantain pakkassää oli kirpeä ja tunnelma korkealla, kun suuntasin mielenosoittajien kulkueen mukana kohti Yhdysvaltain ja Britannian suurlähetystöjä Kaivopuistossa.
Ulkoministeri Colin Powell oli paljastanut hallintonsa kortit vajaa pari viikkoa aiemmin, ja ne olivat huonot. Väitteet Irakin joukkotuhoaseista olivat hataria ja Saddam Husseinin yhteydet terroristijärjestö al-Qaidaan tekaistuja. Bluffi paistoi läpi, vaikka Yhdysvaltain uuskonservatiivinen hallinto oli painostanut tiedustelupalveluja tuottamaan itselleen sopivaa aineistoa.
Helmikuun viidentenätoista vuonna 2003 miljoonat ihmiset ympäri maailmaa vetivät ainoan oikean johtopäätöksen: Ei iskua Irakiin!
Mielenosoituksia järjestettiin yli 600 kaupungissa. Väkeä oli liikkeellä enemmän kuin Vietnamin sodan aikana — tai kertaakaan tuon päivän jälkeen. Roomaan ja Barcelonaan kokoontui yli miljoona ihmistä. Protestit olivat suuria myös Lontoossa, Dublinissa, Oslossa, Ateenassa, Montevideossa, Sydneyssä ja Aucklandissa.
Monille meistä kysymys oli periaatteellinen: tehtäisiinkö maailmanpolitiikkaa tosiasioiden vai propagandan varassa? Sodalla nähtiin myös vaarallisia vaikutuksia Lähi-idässä. Yksi diktaattori kaatuisi, mutta irakilaiset eivät tervehtisi länsimaita vapauttajina, vaan valloittajina, kuten Ranskan presidentti Jacques Chirac varoitti.
Vastakkain islamistien kanssa
Yhdysvaltain uuskonservatiivinen hallinto lähti sotaan lujittaakseen liberaalia demokratiaa ja yksinapaista maailmanjärjestystä — mutta taustalla vaikutti myös identiteettipolitiikka. Vastakkainasettelun vahvistaminen islamistien kanssa sopi oivasti niihin virtauksiin, jotka olivat hurmanneet amerikkalaista oikeistoa 1970-luvulta alkaen.
Tuolloin Ronald Reaganin taustavoimat ajoivat politiikkaan radikaalia konservatiivista ideologiaa, jonka mukaan kansakunnasta tulee identiteetiltään sitä voimakkaampi, mitä selvemmin se tunnistaa ja nimeää vihollisensa. Näkemyksen oli muotoillut politiikan teoreetikko Carl Schmitt, 1900-luvun alkupuolen saksalainen oikeusoppinut. Yhdysvaltain republikaanien keskuudessa Schmittin aatteista oli innostunut etenkin vaikutusvaltainen esseisti ja yliopistomies Irving Kristol.
Republikaanit ammensivat Kristolin kirjoituksista ensin antikommunistista henkeä, mutta kun Neuvostoliitto romahti, kansakunta menetti viholliskuvansa ja valta siirtyi 1990-luvulla pitkäksi aikaa Bill Clintonin johdolla monikulttuurista globalismia ajaneille demokraateille.
Syyskuun 2001 terrori-iskuista tuli käännekohta. Heikoksi presidentiksi leimattu republikaani George W. Bush näki niissä tilaisuuden nousta ihailemansa Reaganin veroiseksi johtajaksi. Hän sivuutti ulkopolitiikassaan tosiasiat ja kuunteli ministereitään, jotka halusivat laajentaa sotaa Lähi-idässä.
Identiteettipolitiikan voitot
Politiikan varjo on toisinaan pitkä. Hävisimme Aleksanterinkadulla kamppailun Irakin sodasta — siitä oli tosiasiassa päätetty jo yli vuotta aikaisemmin — ja vielä paljon enemmän: identiteettivetoinen vastakkainasettelu sai asteittain yliotteen rationaalisesta harkinnasta. Olemme edelleen samalla tiellä.
Reilua vuosikymmentä myöhemmin Vladimir Putin perusteli Krimin liittämistä Venäjään ortodoksisella kulttuuripiirillä ja suuren isänmaallisen sodan sankarimyyteillä. EU:ssa Unkarin, Puolan, Romanian ja Italian hallitukset lujittavat valtaansa nyt samoin opein kuin Donald Trump. Maahanmuuttajista ja terroristeista on tullut viholliskuvaston vakitavaraa, jota kierrätetään maasta toiseen.
Identiteettipolitiikkaa hyödynnetään tavan takaa vaaleissa. Britanniassa Margaret Thatcher lausui euroskeptisen politiikan syntysanat 1980-luvulla varoittamalla, että EU:sta tulisi holhoava supervaltio. David Cameron vahvisti konservatiivien asemia vuonna 2015 luvattuaan briteille kansanäänestyksen EU-jäsenyydestä.
Kansallismielisellä propagandalla on helppo vietellä äänestäjiä. Brexit-äänestyksen jakamat konservatiivit ”palauttivat päätösvallan” kotimaahan, mutta eivät itsekään tiedä, mitä sillä tekisivät.
Brexitin puolesta äänestäneet työväenluokkaiset britit eivät puolestaan ymmärtäneet, mitä tilasivat. Esimerkiksi Sunderlandissa Koillis-Englannissa Nissanin jättiläistehdas tarvitsee muualta Euroopasta viisi miljoonaa autonosaa päivässä. Tehdas vie EU-maihin satojatuhansia valmiita autoja vuosittain.
Nyt tehtaan pelätään muuttavan manner-Eurooppaan. Keitä työntekijät voisivat syyttää: heitä huijanneita konservatiiveja vai markkinaliberaaleja, jotka rakensivat koko järjestelmän?
Reilussa pelissä häviäjä voi voittaa
Pääoman ja ihmisten vapaata liikkuvuutta puolustavat liberaalit ovat päässeet viime vuosina liian helpolla. Putinin, Trumpin ja Unkarin Viktor Orbánin ansiosta heidän ei ole tarvinnut maalailla viholliskuvia. Nämä johtajat hallitsevat tarmokkaasti kotimaista julkisuutta. Ulkomailla he ovat kuin varoituskylttejä, jotka kehottavat pitämään kiinni sääntöpohjaisen järjestelmän rippeistä.
Näiden varoituskylttien tuijottaminen on vienyt huomiomme pois siitä, mikä on demokratian säilyttämisen kannalta olennaisinta. Vapaan maailman säännöt ovat kenties hyödyttäneet enemmistöä, mutta se ei riitä. Säännöillä on oikeutuksensa vain niin kauan kuin ne palvelevat koko yhteiskuntaa. Erot voittajien ja häviäjien välillä ovat venyneet jo pitkään liian suuriksi.
Häviäjillä on oltava edes mahdollisuus voittaa, voittajilla hävitä. Muuten peli ei ole reilua.
Heimojen ja tunteiden aika
Putinin ja Trumpin kaltaisilla trollikuninkailla on monia seuraajia myös Suomessa. Peikkojen esiintulo kertoo siitä, että politiikka on astunut uuteen aikaan, tunteiden aikaan. Pelon, yhteenkuuluvuuden, inhon ja välittämisen aikaan.
Markkinaehtoinen rationaalisuus on laskusuhdanteessa. Totuudella on paljon vähemmän väliä kuin oman heimon tunnuksilla.
Siksi kansallismieliseen propagandaan ei voi vastata vain järkiperäisillä tosiasioilla, kuten minä ja muut Aleksanterinkadun marssijat jouduimme aikoinaan havaitsemaan. Saman havainnon voi tehdä päivittäin kirjautumalla sisään Twitteriin.
Propagandaan tulisi vastata myös sydämellä. Ranskalainen sosiologi Jacques Ellul kirjoitti 1960-luvun alussa, että propaganda ”vastaa tarpeeseen uskoa ja totella, kuulla ja kertoa tarinoita, viestiä myyttien kielellä”.
Ehkä olemme vain unohtaneet, että ihmisillä on tällaisiakin tarpeita.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/02/19. Kirjoittaja on toimittaja, joka palkittiin vuonna 2018 tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla kirjastaan Propagandan lumo.
Tutustu teemaan Hyvä yhteiskunta