Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 8/2022.
Vuonna 2018 Suomessa muisteltiin ahkerasti sadan vuoden takaista sisällissotaa. Vähemmän on setvitty sisällissodan jälkeisiä vuosia, vaikka niistäkään ei puuttunut dramatiikkaa.
Kamppailu hallitusmuodosta päättyi ensin kuningasmielisten voittoon, kun lokakuussa 1918 eduskunta valitsi Suomen kuninkaaksi Hessenin prinssi Friedrich Karlin. Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa ja keisarivallan romahtaminen sotkivat kuitenkin suunnitelmat. Joulukuussa Friedrich Karl ilmoitti luopuvansa tarjotusta kruunusta.
Monien mutkien jälkeen eduskunta äänesti Suomelle tasavaltaisen hallitusmuodon kesäkuussa 1919. Valtaosa kuningasmielisen kokoomuksen edustajista oli taivutettu tasavallan kannalle presidentin laajoilla valtaoikeuksilla. He olivat siinä käsityksessä, että ensimmäiseksi presidentiksi nousisi heidän suosikkinsa, valtionhoitaja C. G. E. Mannerheim.
Toisin kävi: Maalaisliiton, Edistyspuolueen ja sosiaalidemokraattien äänillä eduskunta valitsi presidentiksi korkeimman hallinto-oikeuden presidentin, edistyspuoluelaisen K. J. Ståhlbergin (1865—1952), tasavallan tärkeän vaikuttajan.
Pietaria valtaamaan?
Valtakamppailut eivät suinkaan päättyneet tähän.
— Alusta lähtien tasavalta oli uhanalainen, korostaa poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä.
Uhat kytkeytyivät Suomen idänpolitiikkaan. Ståhlbergin ulkopoliittiseen ohjelmaan kuului, että Suomi ei sekaannu Venäjän sisällissotaan.
— Mannerheimin ja oikeiston kanta oli, että sinne mennään. Mannerheim ajoi Pietarin valtausta hyvin tiukasti presidentinvaalien jälkeenkin.
Oikeistovoimat yrittivät useassa tilanteessa saada Mannerheimille sellaiset valtaoikeudet, joiden perusteella hän saisi suojeluskunnista itselleen yksityisarmeijan voidakseen lähteä idän sotaretkelle, Hentilä sanoo. Näköpiirissä kangasteli sotilasdiktatuuri.
Ståhlberg onnistui kuitenkin torjumaan tasavaltalaista järjestystä uhanneet hankkeet. Vuoden 1921 suojeluskuntaselkkauksen yhteydessä hän esti Mannerheimin nimittämisen suojeluskuntien ylipäälliköksi.
Vuoden 1924 upseerikriisissä kapinoivat jääkäriupseerit yrittivät sanella armeijan ylimmän johdon kokoonpanoa ja muun muassa vaativat Mannerheimin nimittämistä esikuntapäälliköksi. Ståhlberg ja tuolloinen hallitus pysyivät tiukkoina, vaikka joutuivatkin tekemään joitakin kompromisseja.
Kaksi leiriä
Mannerheim itse oli varovaisempi kuin monet kannattajansa, vaikka olikin äärimmäisen pettynyt siihen, ettei päässyt viemään Suomen armeijaa idän sotaretkelle.
— Häntä yllytettiin ja hänelle annettiin tilaisuuksia vallankaappaukseen, mutta hän ei uskaltanut eikä halunnut. Hän ymmärsi, että Suomen kansa ei diktatuuria hyväksyisi. Tästä täytyy Mannerheimia arvostaa, Hentilä toteaa.
1920-luvun ajan rintamajako Suomen poliittisessa elämässä kulki ståhlbergilaisten ja mannerheimilaisten välillä.
— Tämä on jäänyt vähän katveeseen suomalaisten historian ymmärryksessä.
Jakolinja näkyi monilla elämänalueilla — jopa lastensuojelussa, jossa vaikuttivat Mannerheimin Lastensuojeluliitto ja Ester Ståhlbergin perustamaa Koteja kodittomille lapsille -yhdistys eli nykyinen Pelastakaa lapset ry.
Jatkuva uhka
Ståhlberg oli vakaa ja maltillinen persoona, mutta hänen asemansa presidenttinä ei ollut lainkaan vakaa.
— En ole laskenut, kuinka monta kertaa hänet aiottiin murhata, Seppo Hentilä sanoo.
Ståhlberg esimerkiksi sai 32 jääkärin omalla nimellään allekirjoittaman kirjeen, jossa nämä uhkasivat surmata presidentin, ellei tämä luopuisi virastaan vapaaehtoisesti. Tuohon aikaan ei ollut viharikosta tai laitonta uhkausta koskevaa lakia, jonka nojalla uhkaajat olisi voitu asettaa syytteeseen.
Viha Ståhlbergia kohtaan jatkui presidenttikauden jälkeenkin ja huipentui Lapuan liikkeen kyyditykseen kohti Venäjän rajaa vuonna 1930.
Ståhlbergin puoluetoveri, sisäministeri Heikki Ritavuori oli ammuttu asuntonsa eteen Helsingissä helmikuussa 1922. ”Ei se ole käsittämätöntä, sehän on kiihotuksen tulos”, Ståhlberg vastasi, kun puoliso päivitteli tapahtunutta.
Ståhlbergien sieppaus olisi voinut johtaa vallankaappaukseen, mutta kansalaiset tuohtuivat presidenttiparin kohtelusta ja Lapuan liike heikkeni laillisuuslinjan voimistuessa.
Vaatimattomat olot
Tasavallan vaikuttaja, jonka kuolemasta on tänä vuonna kulunut 70 vuotta, on jäänyt henkilönä hieman katveeseen.
— Hän on moitteettoman asiantuntijajuristin maineessa, Hentilä kuvaa.
— Ståhlbergiin ei liity skandaaleja eikä kolhuja.
Ståhlberg oli hyvin vaatimaton. Hän ei ollut alkujaan innostunut pyrkimään presidentiksi, koska inhosi edustustehtäviä. Vanhoilla päivillään hän vastusti elämäkertansa kirjoittamista.
Vaatimattomat olivat myös hänen kautensa aineelliset puitteet.
— Tasavallan kannattajat halusivat näyttää, että tasavalta ei tule yhtä kalliiksi kuin kuningaskunta. Siksi presidentin määrärahat olivat onnettoman pienet.
Osaa palveluskunnastaan Ståhlberg piti yllä omilla rahoillaan. Presidenttikautensa päättyessä Ståhlberg oli pahasti velkaantunut.
— Jonkinlainen eläke järjestettiin, mutta silti hän joutui menemään ansiotyöhön. Hän työskenteli vielä yli 20 vuotta lainvalmistelukunnassa. Lakipykälien näpertely olikin hänen suuri intohimonsa, Hentilä toteaa.
Aate elää
Ståhlbergin työ on kantanut meidän päiviimme saakka.
— Suomi on ollut suunnilleen sata vuotta tällainen demokratia kuin se nyt on, Hentilä luonnehtii.
Ståhlbergin hallitusmuotosuunnitelmat sekä hänen presidenttinä ajamansa politiikka vaikuttivat ratkaisevasti siihen, minkälainen Suomesta tuli vuoden 1918 jälkeen.
— Parlamentaarisen demokratian puolesta käyty kamppailu oli hänen elämäntyönsä.
Yleisradion Suuret suomalaiset -äänestyksessä vuonna 2004 voittaja oli Mannerheim. Ståhlberg oli sijalla 47. Taisi käydä niin kuin Ståhlberg itse toivoi: häntä ei ole nostettu jalustalle, mutta hänen edustamansa aatteet ovat voimissaan.
Aiheesta kertoo Seppo ja Marjaliisa Hentilän tuore kaksoiselämäkerta Tasavallan ensimmäiset — presidenttipari Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1919—1925 (Siltala).
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Tasavaltoja oli jo antiikin aikana. Myöhemmin valistusajattelijat kehittivät kansanvaltaisuuden periaatteita. Silti kesällä 1919, jolloin Suomen eduskunta sääti tasavaltalaisen hallitusmuodon, Euroopassa oli vain neljä tasavaltaa: Ranska, Sveitsi, Portugali ja San Marino.
Ensimmäisen maailmansodan päättänyt Versailles’n rauhansopimus synnytti kuitenkin hyvin pian runsaasti lisää tasavaltoja Baltiasta yli itäisen Keski-Euroopan. Tasavalta tuli myös Saksasta, josta Suomi oli hakenut itselleen monarkian juurta.
Suomessa oli jo entuudestaan kehittynyt kansanedustuslaitos, mutta presidentti-instituutio piti rakentaa alusta asti. Myös esimerkiksi itsenäisyyspäivä ja kansallislaulu puuttuivat.
K. J. Ståhlberg suhtautui kriittisesti kaikenlaiseen pönötykseen, mutta suostui muun muassa Mannerheimin perustamien ritarikuntien suurmestariksi ja myönsi kunniamerkkejä ansioituneille. Tuore tasavaltakin tarvitsi omat symbolinsa, juhlansa ja protokollansa.
Teatteriohjaaja Esa Leskinen on käsitellyt suomalaisen demokratian nykytilaa dokumentaarisessa näytelmäsarjassaan. Kun Kansallisteatteri otti tänä syksynä ohjelmistoonsa Ensimmäinen tasavalta -näytelmän, Leskinen siirtyi ajassa sata vuotta taaksepäin.
— Näkökulmana on K. J. Ståhlbergin henkilö, jota esittää Vesa Vierikko, mutta pääosassa on historia. Näytelmä seuraa suomalaisen demokratian syntyä ja vakiintumista ja niitä voimia, jotka vastustivat sitä, Leskinen luonnehtii.
Näytelmä perustuu arkistolähteisiin ja tutkimuskirjallisuuteen. Dialogit on rakennettu mahdollisimman autenttisiksi.
— Melko dramaattista keskustelua käytiin esimerkiksi perustuslakivaliokunnassa vuonna 1919.
Taustoittavana tutkijana projektissa on työskennellyt historian väitöskirjatutkija Aleksi Ahtola Helsingin yliopistosta.
— Näytelmässä on käytetty enemmän arkistolähteitä kuin monissa tietokirjoissa tai opinnäytteissä. Arvostan Esan lukeneisuutta. Teatteri-ilmaisu on täysin erilaista kuin historiantutkimus, mutta tässä ne ovat kiinnostavalla tavalla symbioosissa, Ahtola sanoo.
Leskinen käytti noin kaksi vuotta aineistoihin tutustumiseen. Esimerkiksi suunnitelmat sotaretkestä Pietariin, heimosodat Vienassa ja Aunuksessa ja oikeistoaktivistien vallankaappaushankkeet olivat hänelle osin uutta tietoa.
— Demokratia tuli Suomeen suhteellisen helposti. Yleistä äänioikeusuudistusta ei juuri vastustettu, mutta siitähän vääntäminen vasta alkoi.
Demokratia ei ollut sata vuotta sitten itsestäänselvyys, eikä se ole sitä tänäkään päivänä, ohjaaja pohtii.
— Autoritaarisia johtajia putkahtelee sieltä sun täältä. Näytelmässä kuvattu historia assosioituu välillä voimakkaastikin nykypäivään.