Vihapuhe johti suomalaisen ministerin kuolemaan tasan sata vuotta sitten

Mitä tapahtui Helsingissä kirkkaana talvipäivänä 1922?

Konttoristi ehätti raitiovaunuun eikä saanut puhuttelua esimieheltään. Torikauppias paukutti kintaitaan yhteen Suomenlahden ikuisessa viimassa, ja koulutytöt höllensivät huivejaan kahvilaan rientäessään. Lääkäri liukasteli torin ohi uudella autollaan ja haaveili kesästä.

Päältä katsoen pääkaupunki oli moderni 160 000 asukkaan kaupunki, jossa ihmiset tekivät töitä, kiiruhtivat luennoille ja kävivät elokuvissa. Sisällissotaa edeltäneet ristiriidat tuntuivat silti. Osa vuoden 1918 uhreista lepäsi hautausmaalla, osa joukkohaudoissa. Osa eloon jääneistä punaisista oli yhä vailla kansalaisluottamusta tai vangittuina Tammisaaressa.

Helsingissä jo vuosi 1917 oli äärettömän sekava Venäjän vallankumousten laineissa, kertoo Suomen ja Skandinavian historian dosentti Samu Nyström.

— Kasvukivut olivat Suomessa samat kuin muissakin nuorissa demokratioissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Yhteiskunta oli romahtanut ja jakautunut, mikä tuntui kaikkialla itäisessä Euroopassa. Sodan jäljet ja niukkuus tuottivat arjen ahdinkoa.

Viholliskuvien väritys

Sanomalehtien sivuilla sodittiin edelleen. Poliittisen debatin kärkevyyttä eivät lisänneet vain vastapuolen kelmit ja kätyrit vaan myös omat luokkapetturit.

— Ei ollut yhteistä näkemystä suunnasta eikä myöskään vahvaa yhteistä traditiota keinoista, joilla asioista päätettäisiin maan tasolla, Nyström muistuttaa.

Parlamentaarinen demokratia otti ensimmäiset askeleensa maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917. Sisällissota 1918 toi takapakkia, ja vuosi 1919 oli käytännössä uuden opettelua.

Viholliskuvia sai maalata mielin määrin. Puoluelehdistö — muunlaista ei vielä tunnettu — kävi vihakampanjaa, eikä myöskään eduskuntapuheesta joutunut vastuuteen.

— Raflaava ja aggressiivinen puheenparsi ruokki ohuen demokratian monia vastakkaisuuksia.

Riitaisat porvarit

Punainen ja valkoinen Suomi eivät silti olleet selkeät vastaleirit, paitsi lyhyen ajan vuonna 1918. Sodan jälkeen porvarillisen Suomen hillitty charmi loisti poissaolollaan.

— Tuskin oli valkoisten voitonparaati toukokuussa 1918 marssittu, kun porvarit olivat jo ilmiriidoissa keskenään. Toiset tahtoivat kuningaskunnan, toiset tasavallan, Nyström toteaa.

Jakolinjoja löivät myös kieliriidat ja suhtautuminen sisällissodan häviäjiin. Osa erimielisyyksistä syntyi ennen itsenäistymistä suhtautumisessa Venäjään ja sortokausiin. Vähemmistö- ja virkamieshallitukset olivat tavallisia, ja hallitukset vaihtuivat tiuhaan.

— Nykypäivän sosiaalinen media käy tiukasti kiinni henkilöön, mutta osattiin se 1920-luvullakin. Tietyt poliitikot, kuten sisäministeri Heikki Ritavuori, joutuivat maalittamisen kohteeksi.

Poliittinen keskusta alkoi yhtä kaikki etsiä yhteistyön muotoja. Edistyspuolue, maltilliset kokoomuslaiset, Maalaisliitto ja keskilinjan sosiaalidemokraatit löysivät toisensa monissa kysymyksissä.

Ruotsalainen kansanpuolue ja kokoomuksen oikeistosiipi olivat jyrkempiä. Punavankien armahdukset ja Tarton ”häpeärauha” 1920 tahrasivat aktivistien silmissä kansallista ihannetta. Akateeminen Karjala-Seura alkoi lyödä heimoaatteen ja oikeistoaktivismin rumpua.

Ei ollut kiveen hakattuna, minkälainen Suomen kohtalo olisi — tai Venäjän.

— Tuohon aikaan ei ollut mitään käsitystä siitä, millainen tekijä Neuvostoliitosta vielä tulee. Tilanne Neuvosto-Venäjällä oli sekasortoinen.

Pahin syntinen

Itä-Karjalan kansannousu 1921–22 Venäjällä kukistui, eikä Suomi lähettänyt aktivistien vaatimaa apua heimoveljille ja vapaaehtoisille. Edistyspuolueen Ritavuori sai sisäministerinä päälleen oikeiston vihan ja pettymyksen.

— Suoraselkäinen ja suoraviivainen Ritavuori toteutti hallituksen linjauksia arvostelusta piittaamatta. Vastustajiensa silmissä hän oli pahin syntinen, mukana aina tasavaltalaisesta perustuslaista heimoaatteen pettämiseen ja suojeluskuntakiistoihin, Nyström kertoo.

Laitaoikeisto otti tikun nokkaan yhden poliitikon kerrallaan, ja Ritavuoren kohdalla lopputulos oli kaikkein rumin, murha.

— Ståhlbergin kyyditys Helsingistä Joensuuhun lokakuussa 1930 oli samaa aktivismin jatkumoa. Oli veitsen terällä, kuinka entiselle presidentille olisi voinut käydä.

Väkivallan avaimet

Monilla 1920-luvun suomalaisilla oli verta käsissään. Kun on ollut osallisena sisällissodan veriteoissa tai nähnyt niitä, raakuuteen voi turtua.

— Moraalikatoa tuotti myös epäonnistunut kieltolaki, jota ei noudatettu ja joka osaltaan ruokki rikollisuutta, Nyström toteaa.

Poliittisten ryhmien vihaa lietsova viestintä omissa kuppikunnissa löi lisää löylyä: ”ne toiset” olivat kaiken pahan alku ja juuri.

— Vihapuhe ja sen seuraukset kyllä ymmärrettiin, mutta siitäkin syytettiin vain vastapuolta, Nyström sanoo.

Väkivallanteot olivat 1920-luvulla yleisiä, mutta koko maa tai pääkaupunki eivät eläneet uhan tai vihan alla.

— Suurin osa ihmisistä eli tavallista arkea, vaikka maa olikin sisällissodan rikkoma. Ei tänäkään päivänä ”koko kansa” arvostele muita tai etsi syyllisiä sosiaalisessa mediassa.

Läheltä piti –tilanne Ståhlbergin kohdalla vuonna 1930 laukesi ilman väkivaltaa. Kun maltillinen laillisuuspoliitikko ja hänen puolisonsa Ester palasivat Joensuusta Helsinkiin, heitä vastaanottamaan ja tukemaan saapui 10 000 kaupunkilaista.

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 1/2022.