"Synnyin ja vartuin Kanadan Torontossa. Pelasin intohimoisesti jalkapalloa kilpatasolla aina 18–19-vuotiaaksi. Unelmissani oli tuolloin ammattilaisuus keskikenttäpelaajana, ei akateeminen ura. Moni Suomessa yllättyy, että en valinnut lajikseni jääkiekkoa. En ole koskaan pelannut pipolätkää vakavammin.
Kotona oli paljon kirjoja, ja huomasin pitäväni varsinkin historiasta, kirjallisuudesta ja filosofiasta.
Olen kilpailuhenkinen ja pidän fyysisestä rasituksesta, mutta tämän lisäksi jalkapallossa minua viehätti moni muukin ulottuvuus. Se on huipputasolla tiukkaa tiimipeliä ja hyvin strategista. Pitää olla koko ajan tarkkana ja hahmottaa avaruudellisesti, missä muut kentällä liikkuvat. Päätöksiä tehdään usein salamannopeasti ja intuitiolla. Sekä joukkueena ja yksilönä voi kehittyä määrättömästi.
Urheilu on osa taustaani. Olin hiljainen nuori ja tykkäsin myös lukemisesta todella paljon. Luin jo varhain kaikkea mitä sain käsiini tietokirjoista Raamattuun. Meillä oli kotona paljon kirjoja ja huomasin pitäväni varsinkin historiasta, kirjallisuudesta ja filosofiasta. Äitini tekee kansalaisjärjestötyötä, isäni on taloustieteilijä.
Kirjat veivät minua hieman enemmän kuin jalkapallo.
Toronton yliopistossa aloin lukea kirjallisuutta ja filosofiaa. Kun opiskelun ja tavoitteellisen jalkapalloilun yhdistäminen kävi liian raskaaksi, tein päätökseni ja lopetin urheilu-urani. Kirjat veivät minua hieman enemmän.
Maisterintutkintoni jälkeen muutin Torontosta Oxfordiin tekemään väitöskirjaa. Olin löytänyt kelpo aiheen, jossa pääsin yhdistämään kiinnostukseni historiaan, filosofiaan ja kirjallisuuteen: väittelin 1600-luvulla eläneen Margaret Cavendishin ajattelusta. Hän on marginaaliin jäänyt tekijä, joka aikoinaan julkaisi toistakymmentä etupäässä filosofista kirjaa.
Monet filosofit pitivät monitieteistä väitöstäni turhan historiapainotteisena ja kirjallisuudentutkijat filosofisena. Joskus yliopistojen oppiainerajat tuntuvat minusta keinotekoisilta. Etenkin varhaisempien aikojen kirjoittajan voi jopa ymmärtää väärin, jos hänen tekstiään tulkitsee vain yhden oppiaineen kautta. 1600-luvun kirjoittajat saattoivat helpostikin yhdistää kirjoituksissaan nykyään eri oppiaineiden alle luettuja asioita ja tyylejä.
Ihanne historiallisia aikakausia tutkivalle, ainakin 1600-lukuun asti, olisi lukea kaikki mitä sinä aikana on kirjoitettu. Näin ajanjaksosta ja tutkimuskohteestaan saisi paremman käsityksen kuin nostamalla jotakin irti ajastaan.
Tämä on totta kai kovin työlästä, mutta se olisi mahdollista — ellei ennen spesialisoitumistaan tarvitsisi kahdeksaa ensimmäistä opiskeluvuottaan kahlata ja opetella läpi koko filosofian tai kirjallisuushistorian kaanonia antiikista nykyaikaan. Itse kannattaisin mahdollisimman aikaista aikakausipohjaista opiskelua.
Selvitin, mitä runoja, historiaa, tieteitä, uskonnollisia tekstejä ja filosofisia kirjoituksia Cavendish oli lukenut ja pyrin itsekin lukemaan ne kaikki.
Margaret Cavendishin kautta pyrin itsekin hahmottamaan hänen aikaansa. Selvitin, mitä runoja, historiaa, tieteitä, uskonnollisia tekstejä ja filosofisia kirjoituksia hän oli lukenut ja pyrin lukemaan ne kaikki. Halusin kokonaiskuvan tuon aikakauden yleisistä ajattelullisista tapahtumista, keskusteluista ja väittelyistä.
Väitösprosessini myötä oivalsin, miten paljon varhaisia keskusteluja ja debatteja on jäänyt huomiotta ja miten paljon ne voisivat antaa meidänkin aikalaiskeskusteluillemme.
Margaret Cavendish katsoi, että kaikella elävällä voi olla jonkinlaista havaintokykyä ja järkiperäisyyttä.
Esimerkiksi Cavendishin aikana elämää ja materiaa hierarkisoitiin yleensä ylhäältä alas: Oli Jumala, enkelit, ihmiset, eläimet, kasvit ja maa. Cavendish kuitenkin katsoi, että materia voi perustasollaankin olla jossain mielessä elävää. Kaikella elävällä voi olla jonkinlaista havaintokykyä ja järkiperäisyyttä.
Samaa näkemystä kannatti myös yksi tuon ajan nimimiehistä, Francois Glisson, joten Cavendish ei ollut yksin ajatuksensa kanssa. Käsitykseensä perustuen Cavendish kohteli eläimiä ja kasveja vähemmän ihmiskeskeisesti kuin moni muu.
Nykyisessä tieteellisessä keskustelussa tällainen suhtautuminen eläimiin on taas kiinnostuksen kohteena, mutta teeman historiallisiin väittelyihin ja argumentteihin ei ole tutustuttu. Modernilta vaikuttavan Cavendishinkin ajatukset palautuvat aina Aristoteleeseen asti.
1700-luvulla argumentoitiin kasvissyönnin puolesta ja vastaan.
Cavendishin kautta kiinnostuin eläinten, ihmisten ja kasvien suhteista. Seuraavaksi aion tutkia 1700-luvun argumentteja ja debatteja kasvissyönnin puolesta ja vastaan. Samalla pääsen jälleen yhdistämään eri oppiaineitten alle rönsyilevää kiinnostustani — nyt tutkimalla terveyteen ja uskontoon liittyviä ja filosofisia argumentteja.
Olen huomannut, että niin kauas kuin kirjallisesti pääsemme, löytyy hyvin sofistikoituneita ja monimutkaisia, moraaliseen puoleen keskittyviä keskusteluja eläinten ja ympäristön kohtelusta. Kasvissyöntiä ja eläinten oikeuksia setvittiin niitäkin jo antiikin Kreikassa.
Jos nämä vanhat tekstit tunnettaisiin, ne vauhdittaisivat nykykeskusteluja kummasti, sillä monet nykyajan argumentit on käyty läpi jo yli 2000 vuotta sitten.
Miksi innostuin 1600-luvusta? Ensi-ihastus syntyi, kun tajusin millaisia ajattelijoita silloin eli: Newton, Locke, Hume, Boyle… nämä pelkästään Englannissa. Seuraavaksi viehätyin siitä, miten monimuotoisilla tavoilla tuon ajan keskustelijat toivat ajatteluaan esille ja reagoivat etenkin Descartesiin.
Varon käyttämästä tieteellisen vallankumouksen kaltaisia sanoja, mutta 1600-lukulaiset tekivät asioita hyvin eri tavoin kuin aiemmat sukupolvet. Asiat törmäytyivät toisiinsa uudella tapaa, peruuttamattomin vaikutuksin.
Tutkijana en ole halunnut liikaa teljetä itseäni kiinni yhteen yksittäiseen filosofiin ja katsoa kaikkea hänen lasiensa läpi. Margaret Cavendish oli minulle enemmän kanava omaan aikaansa kuin että kokisin olevani hänen seuraajansa. Epäilen, että joidenkin suuriksi luokiteltujen ajattelijoiden kuten Descartesin tai Humen tutkijat identifioivat itsensä jossain määrin myös heidän seuraajikseen.
Marginaalisempaa hahmoa tutkiessa on jossain määrin helpompi vastustaa omien näkemystensä sulautumista tutkimuskohteensa ajatteluun.
Pyrin pääsemään käsiksi tutkimieni kirjoittajien aikomuksiin: miksi he ovat kirjoittaneet kuten ovat?
Tutkin ennemmin eri ajattelijoiden välistä vuorovaikutusta kuin yksittäisiä ajattelijoita. Metodologisesti yksi tärkeä esikuva minulle on intellektualismin historioitsija Quentin Skinner. Pyrin Skinnerin lailla pääsemään käsiksi tutkimieni kirjoittajien aikomuksiin: miksi he ovat kirjoittaneet kuten ovat? Miten teksteissä asioita pannaan yhteen ja miksi? Koetan päästä kaiken tämän taakse.
En siis tutki historiallisia argumentteja valaistakseni nykyajattelua tai muovaa historiallisia argumentteja niin, että ne kertoisivat meille jotakin vaikkapa jonkin oppiaineen kehittymisestä. Yritän yksinkertaisesti selvittää, mitä tutkimanani aikakautena tapahtui.
Kiinnostavien mutta huomiotta jääneiden ajattelijoiden tutkiminen yleistyy koko ajan. Se on hyvää kehitystä. Suuriksi katsomiemme ajattelijoiden kehä laajenee ja kuvamme historiasta kirkastuu."
Artikkeli on julkaistu Ajattelen näin -palstalla Yliopisto-lehden numerossa Y/10/18.