Maailman noin 17 000 korkeakoulun joukossa Helsingin yliopisto kuuluu 0,5 prosentin kärkikastiin. Koko koulutusjärjestelmämme on päässyt maailmanmaineeseen.
Järjestelmän eri tasoilta kuuluu kuitenkin huolestuttavia viestejä. Päiväkodit kärsivät ammattitaitoisen henkilökunnan pulasta, peruskoulujen luokkakoot ovat liian suuria, ammatillisessa koulutuksessa opettajan kontaktiopetusta on korvattu itsenäisellä verkko-opiskelulla, yliopistot karsivat järjestettäviä kursseja.
Suomen kaltaisen pienen maan hyvinvointi on kiinni siitä, että koulutuksemme on huippuluokkaa. Päättäjien olisi nyt tärkeää katsoa pitkälle eteenpäin ja huolehtia siitä, että varhaiskasvatuksen, peruskoulun ja toisen asteen koulutuksen laatu olisi erinomainen ja että ne muodostaisivat laadukkaan perustan yliopisto-opinnoille tulevaisuudessakin.
Yliopistoilla täytyy olla riittävät resurssit koulutustehtäväänsä. Viime vuosien leikkaukset ovat huolestuttavasti heikentäneet niin yliopistoja kuin koko koulutusjärjestelmäämme.
HUOLI PUDOKKAISTA
Erityisen huolissani olen koulupudokkaiden määrästä. Varsinkin murrosikäiset pojat ovat vaarassa syrjäytyä. Jopa joka viides mies on vielä kolmekymmentävuotiaana vailla peruskoulun jälkeistä tutkintoa.
Helsingin yliopisto tuottaa tutkimustietoa nuorten kehitysvaiheista, jota päättäjien tulee hyödyntää koulutusta kehittäessään. Syrjäytyminen on aina henkilökohtainen tragedia ja kansakunnan kannalta hyödyntämättä jätetty voimavara.
Yliopiston rehtorina minulla on päättäjille toive: tarvitsemme yhteisymmärryksen siitä, että tiede, sivistys ja koulutus ovat asioita, joihin yhteiskuntana panostamme talouden trendeistä riippumatta. Tarvitsemme paitsi riittävät voimavarat myös mahdollisuuden pitkäjänteiseen kehittämiseen tieteen omista lähtökohdista käsin. Tämä on yliopiston autonomiaa, joka synnyttää sivistystä ja hyvinvointia.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston rehtori.
Pääkirjoitus on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/08/18.