Pohjoismailla menee hyvin monella mittarilla. Maat ovat kansainvälisten vertailujen kärkisijoilla, kun mitataan muun muassa onnellisuutta, sukupuolten välistä tasa-arvoa, tulonjakoa, henkilökohtaista ja lehdistön vapautta sekä oikeusvaltioperiaatetta. Muut maat seuraavat Pohjoismaita oppiakseen, miksi.
– Kiinnostus Pohjoismaita kohtaan on suurimmillaan pitkään aikaan. Se johtuu osittain kansainvälisistä vertailuista, joita Pohjoismaat johtavat. Myös pohjoismainen universalismi ja siihen liittyvät kokeilut, kuten Suomen perustulokokeilu, kiinnostavat, sanoo sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan professori Helena Blomberg-Kroll Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskolansista.
Universalismilla tarkoitetaan kansalaisten tasavertaista oikeutta sosiaaliturvaan ja yhteiskunnan palveluihin kuten koulutukseen ja sosiaali- ja terveyspalveluihin. Valtio takaa vastikkeettomasti tietyt sosiaaliset oikeudet kansalaisilleen.
Jos tilannetta tarkastelee Pohjoismaiden sisältä käsin, kuva on hyvin erilainen. Menestyksen sijaan puhutaan usein hyvinvointivaltion kriisistä.
Yhteiskunnat eivät ole staattisia. Myös Pohjoismaat kohtaavat globaaleja haasteita, kuten polarisaatiota, eriarvoistumista ja populismia. Ne koettelevat hyvinvointimallin sosiaalista, taloudellista ja ekologista resilienssiä, eli järjestelmän kykyä toipua tai sietää häiriöitä. Toisin sanoen kyse on siitä, kuinka hyvin hyvinvointiyhteiskunta pystyy pitkällä tähtäimellä toimimaan haasteista huolimatta.
Pohjoismaisten hyvinvointiyhteiskuntien on kehityttävä ja sovelluttava ympäristön muutoksiin, jos ne aikovat selviytyä. Tutkijat listaavat kolme suurta haastetta, jotka vaativat ratkaisua.
Haasteena väestön vanheneminen
Väestön vanheneminen on haaste kaikille Pohjoismaille. Ikääntyvä väestö tuo mukanaan korkeammat julkiset kulut ja vähemmän verotuloja valtiolle. Se vaikuttaa koko hyvinvointijärjestelmän rahoituspohjaan.
Erityisen haasteellista väestörakenteen muuttuminen on Suomelle. Suomessa syntyvyys vähenee, toisin kuin esimerkiksi Norjassa ja Ruotsissa, joissa maahanmuutto pitää syntyvyyttä yllä.
– Meillä on monia demografisia haasteita. Suomessa viime aikoina käyty julkinen keskustelu syntyvyyden laskusta sekä vanhustenhoidon kriisistä kuvastaa näitä haasteita hyvin, sanoo Blomberg-Kroll.
Sosiaali- ja terveyspalveluiden, sosiaaliturvan ja työelämän uudistuksista tai perhepolitiikan ja maahanmuutto- ja kotoutuspolitiikan linjauksista on vaikea puhua ottamatta huomioon väestön ikääntymistä ja työikäisten ja lasten osuuden vähenemistä, huomauttaa Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen.
– On kuitenkin tärkeää kiinnittää huomiota myös siihen, millaisiksi ongelmiksi muutokset keskustelussa määritellään ja millaisin käsittein niistä puhutaan.
Kettusen mukaan julkisessa keskustelussa puhutaan usein huoltosuhteesta ja kestävyysvajeesta. Tällöin unohtuu helposti, että ongelmien ja ratkaisujen määrittelyssä on kyse myös poliittisista valinnoista. Kun ikääntyneitä tarkastellaan uhkana valtiontalouden kestävyydelle tai mahdollisuutena tuottoisaan palveluliiketoimintaan, se myös vaikuttaa ikääntyneiden kokemuksiin ja siihen, miten heitä kohdellaan.
– Sosiaalisesti kestävien pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden tulisi panostaa sekä perhepolitiikan ja työelämän joustavuuteen että vanhusten hoidon parannuksiin. Haasteena on, että sosiaalinen kestävyys voi olla ristiriidassa taloudellisen kestävyyden kanssa, sanoo Blomberg-Kroll.
Myös ekologinen kestävyys on vaatimus, joka läpäisee nykyään kaikki politiikan osa-alueet. Kun sosiaalista, taloudellista ja ekologista kestävyyttä koetetaan sovittaa yhteen, kansallisvaltion rajat tulevat vastaan ja kansallinen hyvinvointipolitiikka on yhdistettävä eurooppalaiseen ja globaaliin yhteistyöhön. Yhtälö on kuitenkin ratkaistava tavalla tai toisella, jotta hyvinvointivaltio voi ylläpitää hyvinvointipalvelujaan.
Haasteena työn murroksesta johtuva heikommuuden yksilöllistäminen
Kun hyvinvointivaltiota rakennettiin, käsitykset heikommuudesta ja heikomman suojelusta muuttuivat. Vanhassa köyhäinhoidossa heikommuus liitettiin yksilön ruumiillisiin, henkisiin ja siveellisiin vajavaisuuksiin, kuten lapsuuteen, vanhuuteen, naiseuteen, sairauteen tai juoppouteen, joiden perusteella häntä tuli holhota, suojella tai rangaista.
Hyvinvointivaltiokehityksen lähtökohtana oli tunnistaa heikomman ja vahvemman suhde myös yhteiskunnallisissa, ennen kaikkea työhön liittyvissä rakenteissa. Heikomman suojelu laajeni tarkoittamaan sitä, että rakenteellisia alistussuhteita tasoitetaan ja tasa-arvoista kansalaisuutta edistetään sosiaali- ja koulutuspolitiikan sekä työmarkkinoiden sopimusjärjestelmän avulla. Tämä oli vahva kehityssuunta 1950–1970-luvulla. Nyt tilanne on kuitenkin taas muuttumassa.
Työllä on aina ollut keskeinen merkitys pohjoismaisessa hyvinvointimallissa, ja työväenliike oli vahvasti mukana rakentamassa hyvinvointivaltiota. Hyvinvointivaltion rakentaminen edisti palkkatyöyhteiskunnan muodostumista. Heikomman suojelu merkitsi työntekijän aseman vahvistamista työmarkkinoilla ja työorganisaatiossa, työkyvyn ylläpitämistä ja parantamista sekä elämisen turvaamista tilanteissa, joissa ihminen ei pysty myymään työvoimaansa. Työelämän suhteita säännellään yhä vahvasti järjestäytyneiden työmarkkinaosapuolten välisillä työehtosopimuksilla.
– Nyt on kuitenkin jälleen käynyt helpommaksi palauttaa heikommuus ihmisen yksilöllisiin ominaisuuksiin, nimittäin hänen puutteelliseen kilpailukykyynsä, Kettunen sanoo.
Työn tekemisen tavat ovat muuttumassa. Monella on elämänsä aikana niin palkansaajan, yrittäjän, itsensä työllistäjän, oman osaamisen kerryttäjän kuin työttömänkin status. Siksi rakenteellista heikommuutta on vaikeata tunnistaa ja tasoittaa tähänastisilla heikomman suojelun keinoilla, kuten palkkatyösuhteeseen perustuvalla työttömyysturvalla. Työelämän muutokset ovat lisänneet kilpailua työpaikoista ja heikentäneet ay-liikkeen keskeistä heikomman suojelun keinoa, eli tämän kilpailun rajoittamista tasoittamalla rakenteellista heikommuutta.
– Heikommuuden yksilöllistäminen ei kuitenkaan estä tunnustamasta, että heikommat tarvitsevat suojelua, Kettunen huomauttaa.
Eri Pohjoismaissa pyritään muuttamaan yksilön käyttäytymistä kannustinten ja velvoitteiden avulla eri tavoin. Suomessa käyttöön on otettu esimerkiksi kiistelty työttömyysturvan aktiivimalli. Se, että huomio kohdistuu nyt yksilöiden käyttäytymiseen, on kaikille maille yhteinen trendi.
Tutkijoiden mukaan heikommuuden yksilöitymisen ja työelämän muutosten yhteisvaikutus tuottaa voittajia ja häviäjiä sekä niitä, jotka eivät pysty edes osallistumaan.
Haasteena kestävien ratkaisujen löytäminen
Pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentumista tuki laajasti jaettu luottamus siihen, että yhteiskunnassa voidaan kompromissien ja suunnittelun avulla luoda itseään vahvistavia etujen ja tavoitteiden hyviä kehiä. Tällainen hyvä kehä yhdisti sosiaalisen tasa-arvon, talouskasvun ja laajentuvan demokratian tavoitteita: Yhden osa-alueen vahvistuminen vahvisti myös toista esimerkiksi niin, että verovaroin kaikille kansalaisille kustannettu koulutus ja terveydenhuolto tuottivat työmarkkinoille osaavaa ja tervettä työvoimaa. Kun talous sitten kasvoi, saatiin taas lisää verovaroja.
Nyt kun talous, työmarkkinat ja hallinto ovat globalisoituneet, kansallisen hyvinvointivaltion perinteisten tavoitteiden yhteensovittaminen on haastavampaa kuin ennen. Varsinkin kun tähän yhtälöön lisätään maailmanlaajuiset ympäristöön ja ilmastoon liittyvät haasteet sekä ihmisten globaali liikkuvuus.
Kun rahan, informaation, työpaikkojen ja ihmisten liikkuvuus yli valtioiden rajojen on lisääntynyt, kansallisvaltioiden politiikassa korostuu yhteiskunnan kilpailukyvyn parantaminen. Kansallinen kilpailukyky kehystää yhä vahvemmin poliittisia agendoja, ja myös hyvinvointivaltiot muovaavat yhteiskuntaa houkuttelevaksi toimiympäristöksi globaalin talouden toimijoille.
– Hyvinvointivaltiolle tyypillinen luottamus siihen, että hyvät tavoitteet sopivat keskenään yhteen, voi olla ongelmallinen. Se voi tässä globaalissa yhtälössä kääntyä oletukseksi, että tavoitteet ovat hyviä, jos ne sopivat yhteen kilpailukykytavoitteen kanssa, Kettunen sanoo.
Tällä Kettunen tarkoittaa, että vaikka jokin ratkaisu edistää valtion kilpailukykyä, se ei enää välttämättä ole sosiaalisesti tai ekologisesti kestävä. Yhden ongelman ratkaisu voi tuottaa uusia ongelmia, joilla on arvaamattomia seurauksia. Hyviä kehiä ei synny samalla tavoin kuin ennen.
– Hyvätkään vastaukset kansallisen kilpailukyvyn kysymyksiin eivät riitä vastauksiksi kysymyksiin demokratiasta, kansalaisuudesta, sosiaalisesta tasa-arvosta ja elämän ekologisesta ehdoista. Nämä kysymykset ovat yhä useammin yhtä aikaa paikallisia, kansallisia, eurooppalaisia ja globaaleja, Kettunen sanoo.
Kaikki puolustavat hyvinvointivaltiota – mutta se tarkoittaa eri asioita
Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot kohtaavat samoja viheliäitä ja moniulotteisia haasteita kuin muutkin hyvinvointijärjestelmät. Professori Blomberg-Kroll korostaa, että yhteiskunnan tehtäviin kuuluu muuttua ja muovautua ajan myötä. Miten se tehdään, riippuu poliittisista valinnoista.
– Pohjoismaissa on ollut tiettyjä yhteisiä tavoitteita ja arvoja, jotka ovat olleet ominaisia pohjoismaiselle ”ideaalimallille”. Niitä ovat tasa-arvo, tietty universalismi ja työn keskeinen merkitys. Arvot ja tavoitteet ovat vaihdelleet ajan kuluessa ja eri Pohjoismaiden välillä, mutta ne muodostavat yhteisen pohjan, Blomberg-Kroll sanoo.
– On selvää, että väestön ikääntymiseen liittyvät haasteet ovat suuria ja että työelämä ja -markkinat muuttuvat. Tarvitsemme muutoksia palveluihin ja sosiaaliturvajärjestelmään. Hyvin laajat ja nopeat muutokset ovat tosin ongelmallisia, minkä monet sosiaalipoliittiset uudistusyritykset ovat osoittaneet.
Pystytäänkö näitä muutoksia tekemään vaalien niitä arvoja, joihin pohjoismainen hyvinvointimalli perinteisesti on nojannut?
– Monet tutkimukset osoittavat, että pohjoismaisen mallin arvoilla on kansan vahva tuki. Kysymys kuuluukin, onko niillä tulevaisuudessa myös politiikkojen tuki, Blomberg-Kroll toteaa.
Ainakin poliitikkojen puheiden perusteella tuki vaikuttaa olevan vahva, Kettunen toteaa.
– Mikään puolue ei voi olettaa saavansa Pohjoismaissa laajaa kannatusta julistautumalla hyvinvointivaltion purkajaksi, sanoo Kettunen.
Toinen kysymys onkin, miten poliitikot määrittelevät hyvinvointivaltion. Kettusen mukaan hyvinvointivaltion pelastamista käytetään argumenttina milloin mihinkin tarkoitukseen.
– Kun elinkeinoelämän edustajat vaativat kilpailukyvyn parantamista, he perustelevat tätä hyvinvointivaltion pelastamisella. Samoin tekevät valtiovarainministeriön viranhaltijat vaaliessaan valtiontalouden menokuria. Myös uusliberaaleja vaatimuksia markkinatalouden toimintatapojen laajentamisesta julkiselle sektorille perustellaan sillä, että näin pelastetaan hyvinvointivaltio.
Samaa argumenttia käyttävät myös ne, jotka rakentavat muukalaispelkoisia uhkakuvia ja haluavat sulkea rajat. Pohjoismaiden oikeistopopulistiset puolueet katsovat pelastavansa hyvinvointivaltiota.
Toisaalta hyvinvointivaltion perinteiset puolustajat, kuten sosiaalidemokraatit, perustelevat mielellään hyvinvointivaltiota taloudellisena kilpailuetuna. Sosiaaliturva ja julkiset palvelut nähdään sosiaalisina investointeina ja riskinjaon ja -hallinnan keinoina.
– Hyvinvointivaltion pelastaminen näyttää olevan tavoite, joka pyhittää keinot, ja keino, joka pyhittää tavoitteet. On tärkeä arvioida kriittisesti, mitä ja miten ollaan pelastamassa ja miten pelastuskeinot muuttavat ja mahdollisesti murentavatkin hyvinvointivaltiota, Kettunen sanoo.