Rokotevastaiset kirjoitukset keräävät some-tykkäyksiä. Moni lapsi säästyy terveydenhoitajan antaman piikin nostamilta kyyneliltä. Ravintosuositusten vastaista ruokavaliota kehuva bloggaaja haastaa ravitsemustieteilijät. Yhdysvaltain presidentti kiistää ilmastonmuutoksen.
Siinä muutama tuore esimerkki tiedekritiikistä. Epäluottamus tiedettä kohtaan on entistä näkyvämpää ja tutkijat ajoittain alakynnessä, kun mielipiteitä ilmaistaan kovaan ääneen.
Viestinnän professori Esa Väliverronen Helsingin yliopistosta näkee tiedekritiikin taustalla monia syitä. Viranomaisten ja instituutioiden auktoriteettiasema on murtunut. Elämäntavat ovat yksilöllistyneet, ja poikkeaville valinnoille voi ammentaa kritiikistä perusteluita.
KUN ON ESILLÄ, SAA ARVOSTELUA
Sosiaalinen media on tehnyt kritiikin näkyväksi. Ennen kriitikot jupisivat kylän baarissa tai joutuivat kirjoittamaan mielipidetekstin sanomalehteen, mutta sittemmin keskustelu on siirtynyt someen suuren yleisön ulottuville. Sananvaihto on nopeaa ja ärhäkkää.
— Yksi iso syy on tieteen arkipäiväistyminen. Tutkimus ei ole enää samalla tavalla jalustalla kuin muutama vuosikymmen sitten. Tiede on myös hyvin paljon esillä julkisuudessa. Mediassahan käy niin, että mitä enemmän näkyy, sitä enemmän tulee kritiikkiä. Näin käy julkkiksille ja poliitikoillekin, Väliverronen toteaa.
Kriittisistä äänenpainoista huolimatta suuri yleisö arvostaa tiedettä. Tämä käy ilmi sekä suomalaisista että kansainvälisistä mielipidetutkimuksista.
— Kun kyselyjen tuloksia katsoo tarkemmin, huomaa, että kritiikki kohdistuu muutamiin tieteen sovelluksiin, esimerkiksi geenitekniikkaan, kantasoluhoitoihin ja rokotteisiin.
Väliverronen tähdentääkin, että tiedekritiikki on syytä erottaa tieteenvastaisuudesta. Johonkin tutkimustietoon kriittisesti suhtautuva ei välttämättä tuomitse kaikkea tiedettä.
TASAPUOLISUUSHARHA
Samalla kun tieteen jalusta on ainakin madaltunut, on asiantuntijuus laventunut. Enää asiantuntijan titteli ei ole tutkijoiden ja kokeneiden ammattilaisten yksinoikeus. Rinnalle on tullut uusia haastajia.
— Keskustelussa on mukana kuntovalmentajia ja muita, joilla saattaa olla jokin aiheeseen liittyvä koulutus. He soveltavat omaa käytännön kokemustaan ja tekevät siltä pohjalta johtopäätöksiä, Väliverronen selittää.
Osa heistä nojaa perinteiseen tutkimustietoon, osa haastaa sen. Monesti tällaiset uudet asiantuntijat ovat taitavampia viestijöitä kuin tutkijat. He pitävät blogeja ja vlogeja ja saavat paljon julkisuutta.
Välillä näkee, miten mediassa kokemustiedosta ammentava asiantuntija rinnastetaan vuosien tutkimustietoon nojaavaan asiantuntijaan. Kyse on tasapuolisuusharhasta, false balance.
— Media koettaa tehdä kiinnostavia juttuja. Ymmärrän, että kommentaattoreiksi halutaan muitakin kuin tutkijoita. Pelkkien tieteilijöiden haastattelu olisi aika tylsää.
Ongelmaksi tämä muuttuu, jos annetaan ymmärtää, että yhden mielipide on yhtä painava kuin pitkäaikainen tutkimustieto.
— Suuri osa mediasta toimii valintojen ja esittelyjen suhteen vastuullisesti.
POPULISTI VOITTAA
Väliverrosen mukaan asiantuntijuuden laventumisessa on sekä hyvää että huonoa. Myönteistä on se, että tutkijoita haastetaan entistä tasavertaisempaan vuoropuheluun. Auktoriteetin sanelu ei enää nykymaailmassa toimi. Toisaalta välillä tieteen haastajat ampuvat yli, Väliverronen varoittaa.
— Seuraukset voivat olla vaarallisiakin. Esimerkiksi jos ihmiset alkavat kieltäytyä rokotuksista, epidemiat voivat levitä.
Entä miksi koeteltua tieteellistä tietoa kritisoivien viesti osuu ja uppoaa ainakin osaan yleisöstä?
— Taustalla on hyvin inhimillinen psykologinen mekanismi. Jokainen meistä lukee uutisia oman maailmankuvansa läpi. Haemme vahvistusta aiemmille tiedoillemme ja käsityksillemme. Eri ihmiset voivat hyvinkin tulkita yhden ja saman uutisen eri tavoin. Kyse voi olla myös medialukutaidon puutteista, Väliverronen puntaroi.
Venyvä, omiin aiempiin käsityksiin tietoa sovitteleva tulkinta ei ole vain rivikansalaisten synti, vaan monesti myös poliitikot käyttävät tutkimustietoa hyvin valikoivasti. Tutkimusten joukosta voi poimia argumenttiensa tueksi niitä omaan maailmankuvaansa sopivia kirjoituksia.
Populistiset liikkeet ja autoritääriset johtajat ovat hyötyneet tiedekritiikin noususta.
— Esimerkkejä maailmalta ovat brexit, Donald Trumpin valinta ja hänen hallintonsa, Italian populistihallitus sekä Unkarin ja Puolan hallitukset, Väliverronen toteaa.
TOISTUVAT NOUSUT, TOISTUVAT LASKUT
Historioitsija, yliopistonlehtori Risto Marjomaa tähdentää, että asiantuntijuuden murros ja kriittinen suhtautuminen tieteeseen ei ole mitään uutta.
— Tieteellinen maailmankuva on kokenut nousuja ja laskuja. Edellisen kerran vastaavaa tieteen kyseenalaistamista nähtiin maailmansotien aikaan. Tunne-elämä tuli vahvasti esiin vasemmistolaisissa liikkeissä ja fasismissa. Fasistit tähdensivät, että teot ovat tärkeämpiä kuin puheet ja ajatukset.
Sotien jälkeen tieteellinen maailmankuva alkoi nousta. Kylmän sodan aikaan rautaesiripun molemmin puolin vannottiin tieteen nimiin — sen oman tieteen nimiin.
— Osa tieteilijöistä nousi merkittäviksi asiantuntijoiksi ja vallankäyttäjiksi. Esimerkiksi taloustieteilijä John Maynard Keynesiä voi pitää yhtenä 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista ihmisistä maailmassa, Marjomaa huomauttaa.
SOSIOLOGIASTA TALOUSTIETEESEEN
Kylmän sodan aikaan etenkin luonnontieteet olivat arvossa. Toisaalta 1960–1970-luvulla vasemmistolaiset poliitikot siteerasivat mielellään sosiologista tutkimusta.
Suomessa Keynesin kaltaisen aseman saavutti sosiaalipolitiikan tutkija ja poliitikko Pekka Kuusi, jonka teos 60-luvun sosiaalipolitiikka kuului yhden jos toisenkin valistuneen päättäjän lukemistoon. Taloustiede on ollut vahvoilla eri aikoina — ja ainakin Ylen tuoreen älykkökyselyn perusteella se on pinnalla edelleen.
— Myös ennen 2000-lukua ja viisarin heilahtamista antitieteelliseen suuntaan taloustiede oli vahvoilla. Se on koettanut sanella suurin piirtein kaiken mahdollisen ihmiselämästä, Marjomaa sanoo.
1990-luvulla esimerkiksi filosofia oli paljon esillä. Lamavuosien aikana suuri yleisö osallistui filosofiatapahtumiin ja muutama tieteenalan edustaja, erityisesti Esa Saarinen, esiintyi tiuhaan mediassa.
Aatehistorioitsija selittää 2000-luvun heilahdusta ymmärrettävänä vastaliikkeenä kylmän sodan ajalle.
— Jakaantuneessa maailmassa piti toimia valtion antamien ohjeiden mukaan ja noudattaa itsesensuuria. Nyt ihmiset ovat viimein käsittäneet vapautuneensa tästä.
TIEDE PITÄÄ PINTANSA
Tiede on usein ristiriidassa demokratian kanssa, Marjomaa miettii.
— Kun tieteellinen maailmankuva on vallalla, meno saattaa helposti lipsahtaa teknokratiavaltaan: asiantuntijat kertovat vaihtoehdottomasti, miten pitää tehdä. Tämä herättää kritiikkiä.
Marjomaa ei halua ennustaa, miten pitkä tiedekriittinen kausi meillä on edessämme tai mihin se johtaa.
— Tiede ei missään tapauksessa joudu syrjään. Jos näin kävisi, yhteiskunta todennäköisesti romahtaisi. Olemme nykyisin niin riippuvaisia tieteestä kaikilla elämänaloilla.
Väliverrosen mukaan tieteen arvostus ja koulutustason nousu ovat vastakkaisista ilmiöistä huolimatta nykyhetken isoja trendejä.
— Somen aikakaudella kriittiset äänenpainot saavat paljon näkyvyyttä ja vaikuttavat merkittävämmiltä kuin ne oikeasti ovatkaan.
EI VAIN SAMANMIELISILLE
Mielipidejohtajien ja tiedettä haastavien asiantuntijoiden aika saattaa hyvinkin tuntua monista tutkijoista turhauttavalta.
Väliverronen kannustaa kuitenkin tiedeyhteisöä menemään rohkeasti mukaan keskusteluun.
— Jos tutkija kokonaan kieltäytyy haastatteluista, vaarana on, että julkisuus jää niille, jotka siihen suostuvat.
Hän kehottaakin tutkijoita sitkeästi viestimään omista tieteelliseen työhön pohjautuvista näkemyksistään. Kärsivällisyys voi tuottaa hyvää tulosta.
— Kannattaa kokeilla erilaisia viestintätapoja ja tavoitella erilaisia yleisöjä. Ei kannata kertoa vain heille, jotka ovat jo valmiiksi vakuuttuneita.
Jos tiede ei riitä
Luottamus tieteeseen voi horjua, jos oma kokemus tuntuu olevan ristiriidassa tutkitun tiedon kanssa.
Sosiologian tohtorikoulutettava Kia Andell Turun yliopistosta tutkii, mitä tieteestä ajattelevat ihmiset, jotka ovat kokeneet jotain arkiymmärryksen ylittävää, jotain yliluonnollista.
— Monet näistä ihmisistä ajattelevat, että heidän aistimansa on tieteen tuolla puolen. Tiede on
sitoutunut maailmankuvaan, johon arkiymmärryksen ylittävä ei kuulu. Samoin he voivat ajatella, että tieteen käyttämä metodologia ei sovi näiden ilmiöiden tutkimiseen.
Hän huomauttaa, että selittämättömät kokemukset eivät kuitenkaan välttämättä saa hyljeksimään tiedettä.
— Puheet siitä, miten tutkimus ei vielä toistaiseksi pysty selittämään, kielivät luottamuksesta tieteeseen.
Entä miten tutkijoiden pitäisi suhtautua huolella tutkitun tiedon kyseenalaistamiseen?
Andellin mielestä pitäisi koettaa ymmärtää, miksi joku kyseenalaistaa. Tiedeviestintää kannattaa puntaroida huolella. Erityisesti hän kiinnittäisi huomiota termistöön.
— Omassa tutkimusaineistossani tämä näkyy esimerkiksi siinä, käyttääkö sanaa uskomus vai kokemus.
Andell kannustaa tutkijoita osallistumaan aktiivisesti myös niihin keskusteluihin, joissa tiedettä kritisoidaan. Populaarit tiedejulkaisut, medialle annetut haastattelut, oma blogi tai vaikkapa sosiaalisen median keskusteluihin osallistuminen ovat hyviä väyliä, vaikka tutkimusrahoitus ei niihin erityisesti kannusta.
Perinteisten tutkimusartikkelien kirjoittaminen on hidas tapa osallistua, eivätkä tieteelliset julkaisut välttämättä edes tavoita kriittistä yleisöä.
Kia Andell alusti 4.10. Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian oppiaineen järjestämässä tiedeluottamusta käsitelleessä seminaarissa.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/08/18.