Tutkittu tieto on liian arvokasta jäädäkseen yliopistojen seinien sisään. Näin sanoo teologisen tiedekunnan kirkkohistorian professori
– Helsingin yliopisto on paikka, johon on kiteytynyt enemmän tietoa kuin minnekään muualle Suomessa. Kun juuri yliopisto antaa palkinnon teemasta, jota pidän tärkeänä, se lämmittää sydäntä ja kannustaa tekemään vielä enemmän jatkossa, Heikkilä sanoo.
Palkintoperustelussa todetaan, että Tuomas Heikkilä on tehnyt merkittävää yhteiskunnallista työtä erityisesti popularisoimalla historiantutkimusta. Ympäröivän maailman menoa ihmetellessä on Heikkilän mukaan helppo todeta, että juuri nyt oikeaan tietoon perustuvia päätöksiä ja sivistykseen perustuvaa ajattelua tarvitaan enemmän kuin pitkiin aikoihin.
– Tieteessä on avaimet useimpiin maailman ongelmiin. Haaste on siinä, miten saamme ne laajempaan käyttöön. Kaiken sen tiedon ja viisauden, joka yliopistossa on, täytyy hyödyttää koko yhteiskuntaa.
Kouluvierailuja ja suoria lähetyksiä
Tieteen yleistajuistajana Heikkilä on todellinen moniottelija. Hänen valikoimaansa kuuluvat paitsi haastattelut ja eri luottamustehtävät myös tavanomaisesta poikkeavat keinot.
Haastattelua edeltävällä viikolla Heikkilä otti vastaan Vantaan seudun steinerkoulun historialinjalla opiskelevat, ja aiemmin talvella hän vieraili töölöläiskoulussa kertomassa alueen historiasta ekaluokkalaisille. Tv-katsojille hän on myös tullut tutuksi. Helmikuussa hän istahti tv-studioon kommentoimaan talviolympialaisten avajaisseremoniaa Ylen suorassa lähetyksessä. Aiempia tv-keikkoja ovat olleet Charles III:n kruunajaiset ja paavi Franciscuksen hautajaiset.
– Näissä pyrin aina tuomaan esiin kulttuurihistoriallista, tutkittua tietoa. Yksittäisen detaljin avulla voi tuottaa oivalluksen: ”ahaa, kruunu tarkoittaakin tätä”. Jos yksittäisten symbolien merkityksen saa avattua ihmisille, niin he saattavat muistaa sen loppuikänsä.
Keskiajan tutkimusta monitieteisesti
Tuomas Heikkilä sanoo olevansa kutsumusammatissaan. Siksi tieteestä ja tutkimuksesta kertominen ei ole työläs velvollisuus, vaan yksinomaan hauskaa.
Historioitsijana Heikkilä on keskittynyt keskiaikaan ja on tutkimuksensa sekä yhteiskunnallisen viestintänsä kautta yrittänyt laajentaa ihmisten käsitystä pimeästä keskiajasta, joka ei ehkä ollutkaan niin pimeä.
– En yritä valkopestä, vaan antaa totuudenmukaisen kuvan keskiajasta. Kaikki aikakaudet ovat pohjimmiltaan olleet aika samanlaisia, eikä meidän aikamme varmastikaan näytä kovin hohdokkaalta sadan tai kahden sadan vuoden kuluttua tarkasteltuna. Jokainen aikakausi on valoa ja varjoa – aina on typeryksiä ja ilkimyksiä, mutta myös hyviä pyrkimyksiä.
Keskiajan huono maine selittyy osin sillä, että lähdeaineistomme on rajallinen. Vaikka keskiajalta on säilynyt satojatuhansia kirjoja, käsikirjoituksia ja erilaisia asiakirjoja, on arvioitu, että esimerkiksi kirjoista vain noin 10 prosenttia on säilynyt. Tiedon puute on jättänyt aukkoja, jotka ihmiset ovat täyttäneet mielikuvituksella. Esimerkkinä Heikkilä mainitsee, että noitavainot tapahtuivat monien mielikuvissa keskiajalla, vaikka ne todellisuudessa tapahtuivat vasta myöhemmin.
Tutkijalle aukot tiedossa ovat tietysti mahdollisuus.
– Tutkijan näkökulmasta keskiaika on tenhoava ajanjakso: on runsaasti aineistoa, mutta myös isoja lähdeaukkoja. Jotta voisimme ymmärtää keskiaikaa, on meidän kehitettävä tutkimusmenetelmien työkalupakkia. Monitieteisyys on välttämätöntä keskiajan tutkimuksessa.
Tätä monitieteisyyttä Heikkilä toteuttaa itse johtamassaan
Hanke yhdistää humanistiset ja luonnontieteelliset menetelmät pyrkimyksessään selvittää, miten Pohjola liittyi keskiajalla kirjojen avulla läntiseen Eurooppaan. Biotieteiden menetelmillä eläinten nahasta valmistetusta pergamentista otetaan dna-, proteiini- ja isotooppinäytteitä. Laskennallisilla menetelmillä, kuten tekoälyllä, tutkijat jäljittävät algoritmein, miten muualta Pohjolaan käsin kopioidut tekstit levisivät ja muuntuivat.
– Maailma on aivan liian monimutkainen, jotta sitä voisi tutkia vain yhden tieteenalan näkökulmasta. Kun tutkimme menneisyyttä usean tieteenalan näkökulmasta, emme enää katso asiaa yhdestä tai kahdesta ulottuvuudesta – vaan 3D, 4D tai 5D – ja näemme paljon enemmän.
Humanisti: lopeta ujostelu!
Tuomas Heikkilä kokee, että monet yliopistotutkijat ovat turhan passiivisia eivätkä täysin ymmärrä millaisia mahdollisuuksia heillä olisi vaikuttaa. Liian monet tyytyvät tekemään tutkimusta toisille tutkijoille, eivätkä osaa tai halua viedä tuloksiaan laajemman yleisön tietoon.
– Jos jätämme vaivalla saadun tutkimustiedon yliopiston seinien sisään, niin onhan siitä hyötyä, mutta ei läheskään niin paljon kuin voisi olla.
Toimiessaan Suomen Rooman-instituutin eli Villa Lanten johtajana vuosina 2013–2017 Heikkilä teki yhdessä akateemikko Ilkka Niiniluodon kanssa laajan selvityksen siitä, mitä suomalaiset ajattelevat humanistisesta tutkimuksesta. Useamman kansalaiskyselyn ja noin 200 eri alojen vaikuttajien haastattelujen jälkeen lopputuloksena syntyi pamfletti ”Humanistisen tutkimuksen arvo”. Se tarjosi sekä hyviä että huonoja uutisia:
– Suomalaiset arvostavat humanistista tutkimusta ja pitävät sitä yhteiskunnallisesti tärkeänä. Ihmiset kokivat, että nimenomaan suurten yhteiskunnallisten kysymysten, kuten demokratian tulevaisuuden, kannalta humanistinen tutkimus voi tarjota ratkaisuja.
– Huomasimme valitettavasti myös, että humanistitutkijat itse ovat passiivisia ja turhan negatiivisia omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa nähden. Tuntuu, että heille olisi enemmänkin tilausta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Pamflettimme sanoma olikin: ottakaa isompaa roolia!
Heikkilä korostaa, että tieteelliset artikkelit vaikuttavat rajatusti. Esimerkiksi historian tutkimuksen tulokset tihkuvat hitaasti ihmisten tietoon, ja alan oppikirjat ovat säännöllisesti noin sukupolven jäljessä uusimmasta tutkimustiedosta. Ratkaisuiksi tiedon levittämiseen hän tarjoaa hyväksi havaitun perinteisen mallin, sekä uuden ja monille yliopistolaisille vieraan mallin: tietokirjat ja tubettamisen.
– Selkeästi kirjoitettu tietokirja on oikotie yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Se saa laajemman lukijajoukon kuin tieteellinen artikkeli ja sen yhteiskunnallinen vipuvoima on suurempi. Tietokirjat tarjoavat myös uuden miettimisen kerrostuman tutkijalle, kun hän yrittää tuoda esiin tutkimuksen tulokset mahdollisimman selkeästi.
Lyhyiden videopätkien voimaan Heikkilä puolestaan havahtui tutustuessaan videoihin, joita hänen kahdeksanvuotias tyttärensä katsoo.
– On kiehtovaa huomata, kuinka koukuttavia ne ovat, vaikka sisältö on ihan dadaa. Tarvitsemme uusia muotoja myös tutkitun tiedon välittämiseen, muuten maailma tyhmistyy. Se ilmatila, mikä ihannetapauksessa kuuluisi myös tieteelliselle tiedolle, täyttyy nyt sinänsä harmittomilla, mutta myös tyhjänpäiväisillä sisällöillä.
Helsingin yliopiston J. V. Snellman -tiedonjulkistamispalkinto myönnetään vuosittain jollekin yliopistolaiselle tunnustuksena ansiokkaasta toiminnasta tieteellisen tiedon välittäjänä.
Palkittavan valinnassa painotetaan toimintaa, joka on merkittävällä tavalla edistänyt yliopistossa tehtävän tieteellisen työn ja yliopiston kannalta keskeisten päämäärien tunnetuksi tulemista.
Palkintosumma on 6 000 euroa. Palkinto jaettiin Helsingin yliopiston vuosipäiväjuhlassa 26.3.2026.