Suurella ilolla ja jättiläisten hartioilla nöyränä seisten liityn J.V. Snellmanin palkinnon saajien arvovaltaiseen joukkoon. Saan tämän palkinnon ajassa, jota en uskonut näkeväni: pelko ja epäluottamus sumentavat tulevaisuudenkuviamme ja sotaretoriikka on kotoutumassa luontevaksi osaksi vuorovaikutustamme. Samanaikaisesti yhteiset arvomme: totuus, sivistys, vapaus ja yhteisöllisyys ovat jäämässä egoistisen maailmankuvan ja valtapolitiikan jalkoihin. Olemme kaikki osa globaalia empiiristä tutkimusta, jossa haetaan lakipistettä taloudelliselle voitontavoittelulle ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden kustannuksella. Juuri nyt tarvitaan tavallisilla sanoilla äkisti epätavallisiksi muuttuneista arvoistamme puhuvia yksilöitä.
Ensimmäiseksi on kysyttävä, kenen kielellä puhumme.
Omalla tieteenalallani ravitsemustieteellä on monitieteinen tiedepohja, ja tieteellistä näyttöä tuotetaan pääosin tieteidenvälisissä ryhmissä. On siis jo tutkimusta tehtäessä altistettava kielensä monitulkintaisuudelle; samoja termejä voidaan lähestyä eri tieteenaloilla eri kulmista. Monitulkintaisuutta havainnollistavan Tieteen termipankin yhteensä 60 eri tieteenalan joukkoon olemme rakentaneet myös kaikille avointa ravitsemustieteen termistöä, josta esimerkiksi toimittajille selviää, että liikalihavuus tai roskaruoka eivät ole asiantuntijoiden suosimaa kieltä.
Akateemisessa maailmassa viestinnän pääkieli on englanti. Mutta riittääkö englannin kieli, jos haluamme puhkaista akateemisen ja muun maailman välisiä kuplia? Tutkimusryhmässäni tutkimuskohteena on useimmiten lapsi, perhe tai yhteiskunnan statustikapuiden alimmilla askelmilla olevat. On puhuttava heidän kielellään. Ukrainalaisille pakolaisperheille viestimme tutkimustuloksista ukrainaksi. Oman äidinkielen vahvistaminen myös tiedeviestinnän eri muodoissa tukee sekä lapsen että aikuisen identiteettiä, tunnetaitoja ja suomen kielen oppimista. Tiedeviestinnän kieli voi olla myös lasten kognitiivista kehitystasoa vastaava kieli. Asiantuntijakielestä karsitut verbaaliset ilottelut ja adjektiiviväritykset voi kierrättää lasten tarinalliseen tietokirjaan. Kestokamut-kirjasarjassamme kestävästä syömisestä viestitään räp-lyriikan avulla. Koska ’hei, tää pallo kaipaa jeesii ja meill ois pari teesii’.
Ravitsemustieteen kiehtovuus on sen käytännönläheisyydessä. Jokainen meistä syö elääkseen ja ruokavalintojemme kautta ilmaisemme paitsi tiedollisia, taidollisia, taloudellisia ja ajallisia resurssejamme, myös arvojamme, asenteitamme ja tunteitamme. Siksi ravitsemustieteen tutkimustulokset osuvat usein pintaa syvemmälle ja synnyttävät tunnereaktioita. Ravitsemustieteen yleistajuistamisessa laaja tutkimusnäyttö kohtaa yksilön henkilökohtaisen kokemuksen ja molemmat ovat tekijälleen ja kokijalleen yhtä todellisia. Mutta yksilön kokemus ei riitä väestötason suosituksen perustaksi. Yksilölle riskit ja todennäköisyydet ovat abstrakteja käsitteitä, joiden aikajänne on tulevaisuudessa, kun yksilö elää tätä hetkeä. Tieteen itsekorjautuvuus voi näyttäytyä tiedon epävarmuutena ja asiantuntijuus vallankäyttönä.
Keskeisille sidosryhmille, kuten kouluille, järjestöille, yrityksille ja julkisille palveluille, tutkimusnäyttö olisi vaikuttavinta upottaa suoraan käytänteisiin, tuotteisiin ja työkaluihin. Sellainen on esimerkiksi kasvipainotteisempi ja ympäristöystävällinen reseptiikka ruokapalveluille. Terveyden epätasa-arvoa synnyttäviä viestintätapoja on tärkeää haastaa. Epätasa-arvo lähtee rakentumaan jo kohdussa, jos raskausajan ravitsemuksesta ja imetyksestä ei saa julkisten palveluiden kanavilta tietoa vanhempien ymmärtämällä kielellä. Päättäjiin tehoaa yksinkertainen ja selkeä kieli, konkreettiset toimenpide-ehdotukset ja erityisesti näyttö kustannusvaikutuksista. Silti tutkittu tieto tai näyttöön perustuva toimenpide-ehdotus voi tulla torjutuksi, jos se on vallitsevan poliittisen ideologian vastaista. On haastavaa popularisoida tieteen työkaluja ja näytönasteen eroja ja turhauttavaa toistuvasti perustella vertaisarvioidun tutkimustiedon luotettavuutta. Mutta juuri rohkea kritiikille altistuminen erottaa meidät pseudotieteilijöistä, ja lopulta tieteen itsekorjautuvuus puhdistaa sen, mikä sanomassamme on vielä heikkoa.
Toiseksi on kysyttävä, kenen ääntä viesteillämme vahvistamme ja ketä teemme näkyväksi? Pönkitämmekö pikkunokkelilla ja teräväkynäisillä lauseilla ensisijaisesti omaa egoamme sosiaalisen median kanavilla. Sellaiseen sorrumme myös me akateemiset. Tiede on lähes poikkeuksetta enemmän yhteistyötä kuin yksilösuoritus, myös huippuyksiköissä ja huippuyksilöillä. Tutkijan arvokkain pääoma on tutkittavien meille luottamuksella luovuttama data ja me olemme sen tulkkeja.
Tutkimusryhmäni haluaa vahvistaa erityisesti lasten ja muiden haavoittuvien väestöryhmien ääntä ja saattaa näkyväksi eriarvoisuutta lautasilla. Sodan ja sääilmiöiden aiheuttamat vakavat häiriöt ovat heijastuneet elämisen hintaan Suomessa. Myös työssä käyvät kokevat ruokaturvattomuutta. Sosiaaliturvaleikkausten seurauksena lapsiperheköyhyyden on ennustettu edelleen kasvavan. Lasten lautasilla eriarvoisuus näkyy erityisesti ruoan laadussa, joka on vahvasti yhteydessä vanhempien koulutukseen, tuloihin, asuinalueeseen ja perhekokoon. Tästä aiheesta työstämme dokumenttielokuvaa tiedettä ja taidetta yhdistävässä Aamiainen-hankkeessamme.
Kirjassaan Sivistyksen puolustus professorit Sari Kivistö ja Sami Pihlström toteavat, että eliitin tottumattomuus kohtaamaan kansan näkökulmaa mahdollistaa populismin nousun. Juuri siksi moniäänisiin keskusteluihin tarvitaan mukaan myös eliitin ulkopuolisiksi itsensä tuntevia. Toiseuksia kohdatessamme oma katseemme avartuu. Kirjailija Rakel Liehun Helenen sanoin: "Ihmisten tarinoista minä opin. Jokainen toisen lausuma sana liikauttaa jotakin lausetta sinussa. Muuttaa asentoasi avaruudessa." Sivistys ei ole vain kirjaviisautta. Se on älyllisesti ja eettisesti vaativaa toimintaa, jonka olennainen osa on kahdensuuntainen kommunikaatio. Viime aikoina suunta on kuitenkin ollut kovin yksipuolista ja olemme menettämässä kuuntelemisen taitomme. Siinä voimme ottaa mallia lapsista. Heidän uudelle avoin ja kirkas maailmansa on vastaanottavainen ja oppivainen, eikä se rakenna toisen tekemiselle motiiveja vaan antaa vastapuolen kertoa ne itse. Itsesäätelyn kehittymiseen lapset tarvitsevat aikuisen tukea ja se on koko elämän mittainen matka. Aivojen otsalohkon viisas pöllö on mahdollista harjoittaa vaimentamaan mantelitumakkeen räksyttävää koiraa eli rauhoittamaan harkitsemattomia, nopeita ja tunnepitoisia reaktioita päämme sisällä. Haastavissa tilanteissa voi kysyä itseltään: “Ohjaako toimintaani viisas pöllö vai räksyttääkö vahtikoira?” Ymmärryksemme kielen haavoittavuudesta katoaa helposti sosiaalisen median nopeissa ja osin kasvottomissa keskusteluissa. Kielteisissä pyörteissä tärkein oppini on rauhoittaa hengitys ja mieli ennen vastareaktiota. Vastauksen on heijastettava ratkaisua, eikä se saa lähteä vihan tai kostontunteen pohjalta. Tämä ei ole helppoa akateemisille verbaalikoille, joiden kieli taipuisi mainiosti myös ilkeilyyn. On kuitenkin hirvittävää tuhlausta, jos käytämme kapasiteettiamme siihen.
Tässä hetkessä voimme vaikuttaa siihen, millaisten äänien annamme nousta ylimmäksi ja millainen on oman viestintämme taso. On valittava, annammeko pelon ja tiedevastaisuuden sammuttaa intomme riippumattomaan tutkimukseen ja yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Myös passiivisuus ja hiljaisuus ovat viestejä ja ne voivat synnyttää tieto- ja viestintävajeita. Maailma näyttää liioitellun polarisoituneelta, jos vain ääripäät ovat äänessä. Tänä päivänä totuudesta, sivistyksestä, vapaudesta ja yhteisöllisyydestä viestivät näkyvimmin nykymenosta ja tulevaisuudestaan huolestuneet nuoret. Me olemme jättämässä maapallomme tuleville sukupolville kaaoksessa, mutta närkästymme, kun nuoret herättelevät meitä mielenosoituksilla ja katujen sulkemisilla. Paremman tulevaisuuden rakentaminen ja toivon ylläpitäminen ovat lapsia ja nuoria ympäröivien aikuisten tärkeimpiä tehtäviä. Meidän on päivittäin muistutettava heitä myös ihmisten hyvyydestä ja maailmamme kauneudesta. Maailman, jossa luonnon ohella suurin kauneus löytyy usein lapsista ja nuorista itsestään. Heidän optimismistaan, uskollisuudestaan ja anteeksiannostaan.
Otan kiitollisena vastaan J.V. Snellmanin palkinnon, arvokkaan tunnustuksen yhteiskunnallisesta vuorovaikutustehtävästämme. Ilmiöt voimistuvat ja sammuvat ajassa. Kirjailija ja suomentaja Eila Pennanen kirjoitti vain yhden runokirjan, vuonna 1970 ilmestyneen kokoelman Kiitos harhaluuloista. 55 vuotta runokirjan ilmestymisen jälkeen päätän puheeni vereslihaisiksi jälleen muuttuneisiin säkeisiin.
Ihmiskunnalla on toivoa.
Vedet ja maat puhdistuvat vielä,
ilmaa on vielä kerran hyvä hengittää,
myrkkyjä ja aseita lakataan valmistamasta.
Vielä kerran me lepäämme puiden katveessa,
luemme runoja
kuuntelemme Sokrateen ääntä.
Tulevat uudet tunteet,
uusi herkkyys.
Kuvitelma, elätkö vielä?
Naivismini syvyyksistä minä huudan sinua.