Juttu on julkaistu Yliopisto-lehdessä 2/2026. Kuuntele juttu
Shangri-La saattaa tuoda ensimmäisenä mieleen baarin, hotellin tai lomakylän. Monet liikeyritykset ovat ottaneet omakseen tuon kauniisti soinnahtavan nimen, joka maalailee mielikuvia ikuisesta nuoruudesta ja auringonpaisteesta. Alkujaan nimi on peräisin James Hiltonin romaanista Lost Horizon (1933), joka on suomennettu nimellä Sininen kuu.
Romaanin Shangri-La on kuvitteellinen paikka Himalajan vuoristossa. Vehreän laakson yläpuolisilla vuorenrinteillä sijaitsee luostari, jonka munkit ja nunnat vanhenevat hitaasti ja elävät yliluonnollisen pitkän elämän.
Pitkäikäisyys ei johdu vain ilmastosta vaan myös askeettisesta elämäntavasta. Vanhimpien veljien ja sisarten ravinto koostuu lähinnä seremoniallisesti nautitusta teestä.
Oxford vuorenrinteillä
Romaanin sankari, englantilainen Hugh Conway, päätyy luostariin vasten tahtoaan, mutta tuntee välitöntä vetoa paikkaan. Luostarissa on laaja kirjasto, ja siellä tehdään tutkimustyötä. Paikka tuo Conwayn mieleen Oxfordin: luostarissa harjoitettu tutkimus on hänen mielestään yhtä epäkäytännöllistä kuin Britannian maineikkaimman yliopiston opetus.
Mutta Shangri-Lan tutkijat eivät tutki julkaistakseen. Kukaan ulkomaailmassa ei edes tiedä heidän tai luostarin olemassaolosta. He kirjoittavat oppineita kirjoja omaksi ilokseen ja ajankulukseen.
Ohuen ilman myyttinen viisaus
Kreikan lehtorina en malta olla poimimatta esiin romaanin mainintaa siitä, miten Conway koulupoikana piti puheen kreikaksi. Kyky oppia kreikkaa ja latinaa vaivatta on vanhemman kirjallisuuden rakastama klisee, jolla osoitetaan hahmon älyllistä ylivertaisuutta. Hiltonin suosittu romaani oli osaltaan luomassa toista kliseetä, käsitystä Himalajan harvan ilmanalan ruokkimasta ainutlaatuisesta viisaudesta.
Kirjan Shangri-La edustaa idän ja lännen viisauden synteesiä — luostarissa tunnustetaan useita uskontoja, ja asukkaat nauttivat muun muassa nykyaikaisesta keskuslämmityksestä.
Luostarin ohuessa, vaikeasti hengitettävässä ilmassa elämä on kuin vääjäämättä hitaampaa ja syvähenkisempää: se kirkastaa ajatukset ja suo lopulta yli-inhimillisen selvänäköisyyden. Aikaperspektiivi muuttuu. Liki luoksepääsemättömään luostariin tilataan sanomalehtiä, mutta ne siirtyvät kirjastoon vasta vuosien päästä ilmestymisestään.
Taikavuorella aika venyy ja tiivistyy
Korkealla ollaan myös Thomas Mannin Taikavuoressa (1924), joka sijoittuu tuberkuloosiparantolaan. Terveelliseksi uskotussa ilmanalassa sijaitsevan parantolan eristyneisyys tekee kirjan tapahtumista sadunomaisia ja vahvasti symbolisia.
Nuori päähenkilö Hans Castorp lakkaa ensi kertaa elämässään vain ajelehtimasta virran mukana: vastentahtoisesta vuorielämästä tulee hänen korkeakoulunsa, ja hän ryhtyy opiskelemaan niin ruumiin kuin sielunkin salaisuuksia kiihkeydellä, jota hänen alati hieman liian korkealla pysyttelevä ruumiinlämpönsä heijastelee.
Myös Mannin vuorella ajantaju muuttuu: aluksi pitkiltä tuntuvat päivät alkavat soljua ohi nopeasti, mutta eristyneisyys ja kuoleman läsnäolo tekevät elämästä intensiivistä.
Mannin moniulotteinen romaani voisi olla myös kuvaus laitostumisesta. Parantolan elämä on suurelta osin syömistä, juomista, juoruilua ja voimatonta flirttailua potilastoverien kanssa, mutta tarkoin säädellyissä puitteissa. Päiviä rytmittävät kuumeen mittaukset, parvekkeella makaamiset ja röntgenkuvaukset kellarissa, jonne laskeutuminen on kuin käynti Manalassa: sähköä rätisevässä kammiossa kurkistetaan sisuksiin ja kuullaan ennustuksia tulevasta.
Ero ylämaailman ja ”alamaailman” välillä kirkastuu, kun parantolaan saapuu vieraita. Miten alamaailmasta tulijat voisivat esimerkiksi ymmärtää sitä matemaattisen täsmällistä menetelmää, jolla jokaisen parantolan asukkaan on opittava kietoutumaan peitteisiinsä päivittäistä parvekemakuuta varten?
Hajurako arkielämään?
Kaikki yliopistolaiset tuntevat moitteet norsunluutornissa istumisesta, siis ilmiöiden tarkastelemisesta ja arvioimisesta elämälle vieraista lähtökohdista, kuin korkeuksista. Mielikuva yläilmoissa kiikkuvasta tieteenharjoittajasta on tuttu jo Aristofaneen Pilvistä (423 eKr.). Komediassa epäilyttävän ajatuslaitoksen johtaja Sokrates seurustelee pilvien kanssa ja hinautuu korissaan kohti taivaan ilmiöitä, jotka jumalat nimenomaisesti ovat asettaneet ihmisen ulottumattomiin.
Samaan tapaan Tove Janssonin klassikossa Muumipeikko ja pyrstötähti (1946/1955) professorit tähyilevät maapalloa uhkaavaakomeettaa pilvien tasalla sijaitsevassa observatoriossaan: he eivät lainkaan ole ajatelleet, millaista tuhoa maahan törmäävä pyrstötähti tuottaa, mutta aikovat kyllä tehdä täsmällisiä muistiinpanoja.
Suomalainen nyky-yliopistolainen jos kuka lienee jo vähintäänkin maan tasalla. Todistelemme alati tarpeellisuuttamme. Tuotamme julkaisuja, opetustunteja, lausuntoja, arviointeja ja yhteiskunnallista vuorovaikutusta tuotantolinjoillamme, jonka toimintaa omatuntomme valvoo tarkemmin kuin mihin yksikään byrokraatti pystyisi.
Ehkä huolta pitäisi kantaa pikemminkin siitä, ettemme kaikelta tältä mielensisäisen hikipajan puuhastelulta ehdi viettää tarpeeksi aikaa norsunluutornin korkeuksissa. Sieltä ainakin näkisi seuraavaa kvartaalia kauemmas.
Joskus pitää vain katsella ja nähdä
Hiltonin romaanissa pitkä elämä harmoniassa houkuttaa Conwayta, mutta hän päätyy silti pakenemaan luostarista. Pian Conway kuitenkin jo katuu ja etsii tietä takaisin. Lukijan mielikuvituksen varaan jää, löytääkö hän sinne uudestaan.
Romaania voi lukea kuvauksena oppineen elämän herättämistä tunteista. Elämä vuorella ei ehkä ole mahdollista, mutta kuka ei kaipaisi — ainakin välillä — korkeampia näkymiä ilman jatkuvia keskeytyksiä.
Vaikka tutkijanelämältä riisuttaisiin kaikki kirjallisten fantasioiden siihen heijastama hohde, ei siitä ihan tavallista työelämää tule. Ei, vaikka sitä talouspuheen puristuksessa sellaiseksi puetaankin: meillehän opetetaan, miten tieto ja ymmärrys naamioidaan sanoittamalla joksikin muuksi, hyödylliseltä ja hyödynnettävältä näyttäväksi.
Tutkijanelämä kasvattaa katsetta ja avaa epätavallisia näköaloja. Ja tutkijan on varmasti lupa pitää ajoittain päätehtävänään vain katselemista ja sen näkemistä, mitä näkee — olipa hän sitten objektiivisesti ottaen korkealla tai ei.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.