Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 4/2024.
Pandemian jälkeen kaikki on toisin, ainakin jos puhutaan toimistoista. Yksi on muuttanut Mikkeliin ja tekee töitä vain etänä, toinen kiertää kaupunginosansa kahviloissa kirjoittamassa, kolmas viettää salaa suurimman osan ajastaan Aurinkorannikolla.
Samaan aikaan toiset yrittävät löytää meluisasta ja ahtaasta avokonttorista vapaan pöydän tai edes tuolin, vertailevat vastamelukuulokkeiden hintoja ja miettivät, keiden kanssa töitä taas tehtiinkään, kun ketään ei enää tapaa toimistolla.
Yksin asuva tekee töitä keittiön pöydän ääressä — vaihtaa vain päivän päätyttyä pöydän toiselle puolelle, edelleen yksin.
Avokonttorit sopivat huonosti ajatteluun
Kehityksen kulmakivi ei ole vain ahne pomo, joka suunnittelee säästävänsä tilakustannuksissa. Kumppanina voi olla myös trendikäs arkkitehti, joka saapuu tilakokouksiin puhuen työnteon uusista muodoista ja innovaatioiden täyttämistä kohtaamisista.
Jos tämä innostuneisuus täyttää toimistotyöläisen kauhulla, jonka voivat tuottaa vain lainasanat hot desking ja fleksitila, se ei ole sattumaa. Tutkimusten mukaan ryhmässä suunnittelu sopii erityisen hyvin avotiloihin, joihin voidaan sijoittaa koko tiimi. Tällä tavalla työskentelevät vaikkapa arkkitehdit.
Muiden osalta tulokset vaihtelevat. Erityisen huonosti avokonttorit sopivat keskittymistyöhön, kuten lukemiseen ja kirjoittamiseen — ja ajatteluun.
Etätyö voi olla jopa totalitarismin kaltainen dystopia
Keskittymisongelmista on ”monitoimitilojen” osalta puhuttu pitkään, viimeksi koulujen osalta. Vähemmän on puhuttu siitä, mitä työn ja työpaikan muuttuminen tarkoittaa ihmiselle ja yhteisölle.
Ihminen on sosiaalinen olento, joka muodostaa ryhmissä ajatuksia jaetusta kulttuurista ja arvoista ja niiden merkityksistä. Näiden abstraktioiden taakse mahtuu erilaisia tosielämän asioita kahvituntikeskusteluista käytävälle kuuluvaan työkaverin hyminään. Mitä tapahtuu, kun tätä yhteisöä ei enää ole?
Erilaisissa modernisaatioteorioissa kehiteltiin aikanaan ajatuksia yhteiskunnan atomisoitumisesta, kaupunkien persoonattomuudesta, jossa laulun sanoin ihmiset eivät tunteneet naapuriaan. Monille juuri kaupunki ja sen tehtaat olivat vastakohta terveelle maalaiselämälle ja sen yhteisöllisyydelle.
Totalitarismin teoreetikot puolestaan näkivät totalitaristisen yhteiskunnan päätepisteenä tilanteen, jossa oli vain yksilö ja johtaja, ei enää yhteisöä. Joillekin etätyö, jossa ihminen on yhteydessä vain työnantajaansa, on samanlainen dystopia.
Yhteisötön ihminen ei voi neuvotella eikä käydä vastarintaan.
Työntekijä maksaa tilakustannukset
Etätyön ja monitoimietätoimiston täydellinen työntekijä kykenee kommunikoimaan kirjoittaen ja ruudun kautta positiivisia ja miellyttäviä ajatuksia, siloittaen oman persoonansa aina uutta kohtaamista varten. Erilaiset neuroyliherkät ja autismin kirjolla olevat ajautuvat auttamatta paitsioon jännittäessään jatkuvasti uusien ihmisten kohtaamisia.
Uusi uljas etätyöihminen on nuori ja terve, vailla erityisiä tarpeita ja vaivoja. Joustotyöläisellä ei ole liikkuvuusongelmia, jotka vaatisivat erityisjärjestelyitä. Hänellä ei myöskään ole ergonomian osalta tarpeita tai jos on, hän hankkii välineet itse kotiinsa.
Tämä onkin etämonitoimityöläisen kiinnostavin osuus työnantajan kannalta. Kun toimistoja ei hankita tai käytössä olevaa tilaa niukennetaan, työnantaja säästää. Samalla kuitenkin työntekijän tulee joko saada tilat muualta tai varustaa kotinsa työskentelykuntoon. Näin työnantaja siirtää tilakustannuksensa pääasiassa työntekijän maksettavaksi.
Kohti luokkayhteiskuntaa
Jos tämä kaikki alkaa kuulostaa luokkayhteiskunnalta, niin se taitaa olla luokkayhteiskuntaa. Uuden maailman ihanuutta hehkuttavat enimmäkseen hyväosaiset, jotka voivat ottaa kaiken irti joustavuudesta ja sisustaa kotiinsa tilavan kotitoimiston. He valittavat, kun joutuvat joskus käymään työpaikalla. Yksinhuoltajat ja pienten lasten vanhemmat, jotka yrittävät tehdä töitä metelissä ja sotkussa, näkevät asian toisin.
Tila on hyvin konkreettinen osoitus arvosta. Tilatutkimuksen klassikko Amos Rapoport kutsuukin rakennettua ympäristöä kivettyneeksi sosiaaliseksi järjestelmäksi, joka näyttää kaikenlaisia tiedostamattomia valintoja. Komea kirkko keskellä kylää on osoitus paitsi uskon tärkeydestä myös yhteisön omanarvontunnosta. Mahtava parlamentti tai eduskuntatalo korostaa kansanvallan tärkeyttä.
Se, että työlle ei tehdä tilaa, ei olekaan esimerkki siitä, että työlle itselleen ei anneta arvoa, vaan siitä että työn tekijälle ja hänen sosiaaliselle piirilleen ja sen monimuotoisuudelle ei anneta arvoa.
Tilan puute on ulossuljennan muoto
Virginia Woolf kirjoitti kuuluisassa esseessään oman huoneen tarpeesta minkään luomiseen. Vähän kuin Shakespearen sisko, joka ilman omaa tilaa jäi unohduksiin, jää vääränlainen monitoimietätyöläinen piiloon. Jos tila on merkki arvostuksesta, siitä että henkilöä ja hänen panostaan pidetään tärkeänä, sen puute on ulossuljennan muoto.
Toimisto on itse asiassa varsin tuore keksintö. Vaikkapa antiikin Roomassa virkamiesten työt tehtiin kodeissa ja julkisilla paikoilla. Sama linja jatkui halki Euroopan historian: toimistojen virkaa hoitivat varakkaiden aristokraattien palatsit, joissa yksityinen ja julkinen tila sekoittuivat. Yritykset päästä tästä eroon olivat radikaaleja. Esimerkiksi renessanssin ajan Firenzen tasavallan eräs kokeilu oli siirtää kaikki viranhaltijat paitsi työskentelemään myös asumaan yhdessä. Vasta modernin hallintovaltion piti erottaa Max Weberin sanoin virka ja viran haltija, mihin pystyttiin vain siirtämällä työ pois kodista.
Tilan ja yhteisön kautta syntyvä tunne kuulumisesta on inhimillinen perustarve. Erilaiset fleksitoimistokokeilut ja niiden synnyttämä vastustus osoittavat konkreettisesti, kuinka paljon se ihmisille merkitsee. On suuri virhe tulkita reaktiot muutosvastarinnaksi, sillä omaa tilaa kaipaamattomat ovat tutkimusten perusteella todellisia poikkeusyksilöitä.
Hyvinvointitorilla tavataan!
Kirjoittaja on oikeustieteilijä ja eurooppalaisen aatehistorian professori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.