Arvoisa kansleri, rehtori, hyvät juhlavieraat!
On absurdia puhua tässä salissa tälle yleisölle minulle ylhäältä annetusta aiheesta ”sivistys”. Sehän on vähän sama kuin puhuisin Lääkäriliitolle aiheesta ”Terveys”.
Aiheen olen saanut siksi, että opetusministeriö on yhdessä Kansanvalistusseuran kanssa julistanut kuluvan vuoden sivistyksen teemavuodeksi. Se on rohkea teko. Ehdin jo luulla, että sanat ”sivistys” ja ”valistus” olisivat vajonneet menneisyyteen, niiden sijasta kun usein käytetään lyhennettä TKI, joka tulee sanoista tutkimus, kehitys ja innovaatio. Ne liitetään talouskasvuun ja yliopiston tehtäviin.
Karkauspäivänä järjestettiin teemaan liittyen tapahtuma ”Sivistyksen yö”. Sen avasi Sixten Korkman, arvostettu taloustieteilijä. Ja vaikka häntä arvostankin, olen hieman huolissani siitä, että taloustieteilijät ovat ottaneet julkisessa keskustelussa filosofien paikan. Olemme kaikki ihastuneita, kun ekonomistit kirjoittavat humanismista ja sivistyksestä, emme siksi, että heillä olisi näistä jotain uutta tai mielenkiintoista sanottavaa, vaan siksi, että kun taloustieteilijä kertoo humanismin merkityksestä ja sivistyksen tärkeydestä, se otetaan vakavasti. Jos humanisti sanoo saman, ei palstatilaa löydy eikä ketään kiinnosta.
Kuuntelin myös tähän teemavuoteen liittyen Aurora-tulevaisuusseminaarin keskusteluja ja haastatteluja. Päävieras ei yllättäen ollut taloustieteilijä vaan toimittaja, dokumentaristi Louis Theroux. Hän jutteli leppoisasti otsikolla ”sivistys” ainoastaan itsestään: omista dokumenteistaan, kirjoistaan, vanhemmistaan, koulutuksestaan, jopa lapsistaan.
Theroux’n esimerkkiä noudattaen kerron teille itsestäni. Ennen minua suvussani vilisi professoreita ja oli siellä yksi yliopiston rehtorikin. Kun puhun yliopistosta, tarkoitan Helsingin yliopistoa, koska se oli helsinkiläisen sukuni miesten työpaikka. Ja kun tällaisessa sivistyneistön pesäkkeessä kasvaa, on saanut tottua jo lapsena juhliin, joissa puhutaan päivän politiikkaa. Toistuva aihe lapsuudessani oli niin sanottujen maaseutuyliopistojen perustaminen.
Muistan suvun setien olleen hyvin tuohtuneita ajatuksesta, että yliopistoja alettiin pystyttää eri puolille maata. Maalaisyliopistoiksi he kutsuivat näitä keskustapuolueen keksintöjä eivätkä ottaneet vakavasti enoani, joka pestautui juuri perustettuun Oulun yliopistoon matematiikan professoriksi. ”Eihän hän ole oikea professori”, he sanoivat.
Miksi Helsingin hyväosaiset herrat paheksuivat yliopistojen leviämistä kattavasti eri puolille Suomea? Koska he olivat sivistymättömiä. Tämän sanottuani kuulenkin hirvittävää rahinaa Hietalahden hautausmaan suunnalta, jossa nämä kuolleet sukulaiseni kääntyilevät kauhuissaan. He eivät milloinkaan voineet kuvitella olevansa sivistymättömiä – hehän nimenomaan määrittelivät omalla työllään ja olemuksellaan sen, mitä sivistys oli.
Mutta oli lyhytnäköistä ja itsekästä kyseenalaistaa yliopistokoulutuksen leviäminen eri puolille Suomea. Helsinkiläiset oppineet pelkäsivät 60- ja 70-luvuilla omien etujensa heikkenevän: riittävätkö rahat, miten käy tieteen, jos sitä voi tehdä missä tahansa maalaiskylässä, aletaanko sitten puuttua siihenkin, mitä Helsingin yliopistossa tehdään? Siinä heidän pahimmat pelkonsa.
Meidän onkin muistettava erityisesti tällaisena päivänä tässä juhlassa, että akateemisuus ja oppineisuus eivät automaattisesti merkitse sivistystä. Pelottavan usein sivistykseen liittyy ylemmyydentuntoa, jonkinlaista harhaluuloa paremmuudesta, jolloin sivistys on lähtökohtaisesti pois sulkevaa. Ja kun taistellaan yhteisistä rahoista, suurin määrittävä tekijä voi olla sivistyksen, tasa-arvon, vastuullisuuden ja kauaskantoisuuden sijaan oma etu.
Yliopisto ei ole ainoa tie sivistykseen. Kaikkien suomalaisten kouluttaminen yliopistossa ei johda parhaaseen yhteiskuntaan, koska hyvä, toimiva ja tasa-arvoinen yhteiskunta ei voi rakentua vain korkeasti koulutettujen varaan. Samalla kun tietenkin näemme hyväksi sen, että korkeakoulutasoinen väestönosa pysyy vahvana, vallassa ja mieluiten kasvaa, emme voi unohtaa, mitä muuta yhteiskuntamme tarvitsee.
Eihän voida ajatella, että aina löytyy joukko joitakuita vähemmän koulutettuja toisia, jotka tekevät ne työt, joita me emme halua itse tehdä. Juuri nyt vaadimme työperäistä maahanmuuttoa, koska ymmärrämme, että sivistynyt kansamme ei halua tehdä matalapalkkaisia ja aliarvostettuja mutta yhteiskunnalle elintärkeitä töitä.
Onko sivistynyt ratkaisu se, että yksityiset liikeyritykset erikoistuvat tuomaan julkisen puolen terveydenhoitoon sairaanhoitajiksi koulutettuja filippiiniläisiä perheenäitejä tekemään lähihoitajan töitä. Onko suurilla optioilla Yhdysvaltoihin myyty Wolt todella suomalainen menestystarina, vaikka sen menestys perustuu maahanmuuttajien riistoon?
Sivistys on toivoa ja tekoja, se on valintoja ja rohkeutta. Sivistys on kehityksen ja edistyksen edellytys. Oletan, että harva kyseenalaista näitä väitteitä. Haluaisin myös lisätä, että sivistys on huumoria. Se, että huumori on kadonnut julkisesta elämästämme, että yhdessäkään lehdessä ei enää ole pakinoitsijoita eikä sähköisessä mediassa sketsihuumoria, politiikan parodiaa tai yhteiskunnallista satiiria, on oire tietyn sivistyksen heikkenemisestä. Muitakin oireita toki on, mutta se ei tarkoita, että sivistystä ei olisi. Se vain muuttuu, niin kuin kaikki koko ajan.
Helmikuussa Helsingin Sanomissa julkaistiin Jyväskylän yliopiston koulutuksen tutkimuslaitoksen professori Hannu L.T. Heikkisen essee suomalaisesta koulutuksesta. Keskeinen kysymys, joka hänen mukaansa koulutuksessa on kysyttävä, on kysymys hyvästä elämästä. Mitä on hyvä elämä? Mitä sen saavuttamiseksi täytyy oppia? Hän kyseenalaisti osaamisen osana koulutuspuhetta, koska se vie keskustelun elinkeinoelämän tavoitteisiin.
Heikkinen kirjoitti esseessään Parks-Eichmann -paradoksista. Siinä verrataan yhdysvaltalaista Rosa Parksia ja saksalaista Adolf Eichmannia. Parks, tummaihoinen nainen, kieltäytyi luovuttamasta paikkaansa bussissa valkoiselle miehelle. Eichmann toimi natsi-Saksan palveluksessa ja vastasi juutalaisten kuljetuksista keskitysleireille. Oikeudenkäynnissä hän puolustautui sanomalla, että teki
vain velvollisuutensa, toimi niin kuin käskettiin. Kun taas Rosa Parks rikkoi sääntöjä ja käynnisti Yhdysvalloissa mustien ihmisoikeusliikkeen.
Ja Heikkisen kysymys kuului: Koulutammeko Parkseja vai Eichmanneja?
Kyse ei ole vain peruskoulusta ja toisen asteen opetuksesta, vaan se koskee myös yliopistoja ja työpaikkoja, koko yhteiskuntaa. Miksi arvostamme Eichmanneja, näitä kuuliaisia, velvollisuudentuntoisia kansalaisia, jotka tekevät niin kuin käsketään? Mihin suuntaan muutamme maailmaa, jos karsimme pois sääntöjen rikkojat ja vallitsevan moraalin kyseenalaistajat, nämä Rosa Parksit?
Mitä sivistykseen tulee, tässä jaossa ovat vastakkain totteleminen ja teko. Hyvät asiat eivät etene hyvillä ajatuksilla vaan teoilla. Siksi sivistyksen edellytys on aina myös rohkeus, ei vain oppi ja tieto. Siksi sivistys ei ole vallassa ollessaan hiljaa. Vaikeneminen on hyväksymistä – tai kuten Aleksei Navalnyi sanoi: ”Paha voittaa vain, jos hyvä on hiljaa.”
Sivistys on kehityksen ja edistyksen edellytys, taisin sanoa, ja te nyökyttelitte päitänne. Mutta kehitys tai edistys ei ole absoluuttinen arvo, eikä välttämättä aina tavoiteltavaa. Kehityksestä voi seurata katastrofi, kuten maailmassa juuri nyt, ja edistys voi johtaa taantumiseen.
Ihmiset pyrkivät aina hyvään, mutta se, mikä on itse kunkin arvomaailmassa hyvää, vaihtelee suuresti. Tämä on oleellinen näkökulma moniarvoisessa maailmassa, jossa on vaikea julistaa jokin arvomaailma toista paremmaksi – silloinkin kun pitäisi. Ensimmäinen maailmansota oli sivistyneistön mielestä välttämätön edistyksen askel, koska vain sodan avulla pystyttiin vauhdittamaan kehitystä. On vaikea laskea, kuinka paljon on sen jälkeen sodittu ja soditaan yhä demokratian edistämiseksi, toisin sanoen tapetaan ihmisiä sivistyksen nimissä.
”Sivistyksen nimissä” länsimainen ihminen on puuttunut toisten asioihin, manipuloinut kansaa ja rakentanut totuutta, joka on kerta toisensa jälkeen osoittautunut epätodeksi. Mitä sitten on totuus? Oikeastaan se on ihmisten keskinäinen sopimus. Sanamme ja tekomme ottavat totuuteen aina kantaa, joko tukemalla tai kyseenalaistamalla.
Onkin oltava alati valppaana sen suhteen, miten ihmisten välinen kommunikaatio muokkaa totuutta ja näin tehdessään muuttaa käsitystämme sivistyksestä. Mistä kertoo, että se, mitä ennen kutsuimme sairaanhoidoksi, muuttui ensin terveydenhoidoksi ja nyt toimii asiakkaiden palveluverkkona hyvinvointialueilla? Miksi vanhus muuttui negatiiviseksi ja sen korvasi seniori?
Tai mitä kävi sivistyksen tukipilarille, sille, mitä kutsuttiin tiedoksi? Ensin sen korvasi ”informaatio”, sitten ”data”. Joka paikassa kerätään dataa, Kiinassa kaikkein eniten, koska datalla hallitaan maailmaa, mutta kyse on aivan eri asiasta kuin tiedon ja sivistyksen leviämisestä kaikkialle. Data on numeroita, ja dataan perustuvat päätökset lisäävät tehokkuutta ja taloudellisia voittoja. Data on rahan teon väline. Ja niin tieto muuttui rahaksi ja ekonomistit ottivat filosofien paikan.
Miksi yhä useampi on hiljaa ja seuraa sivusta, kun pieni vähemmistö huutaa modernilla demokratian areenalla eli sosiaalisessa mediassa? Koska sivistynyt ei huuda, ei hermostu, ei
kärjistä, välttää ääripäitä eli fanaattisuutta ja kuuntelee. Ja näin tehdessään antaa vallan fanaatikoille.
Yhä useammin vaikuttaa siltä, että ihmisten käyttäytymisessä ärsyyntyminen on korvannut uteliaisuuden. Ja kuitenkin uteliaisuus on kaiken sivistyksen lähtökohta. Kun ärsyyntyminen syrjäyttää uteliaisuuden, tyhmyys normalisoituu. Ja siihen käytetään kieltä.
Kieli ja puhetavat muuttuvat ja samalla muuttavat arvomaailmaa. Kun riittävän usein hoetaan rasistisia mielipiteitä, rasismi normalisoituu. Tai kun tarpeeksi usein todistellaan, ettei Suomen ilmastoteoilla ole merkitystä globaalisti, väite alkaa kuulostaa faktalta. Valetotuus, sivistyskielellä fake news, syntyi Yhdysvaltojen kaapelitelevision toimituksen kokouksessa tietoisena taktiikkana. Tolkuton tarkistamaton epätotuus päätyi Fox Newsin strategian mukaisesti lopulta New York Timesin sivulle (koska kaikki puhuivat asiasta) – ja näin valetotuudesta tuli totuus. Juuri tämän takia on äärimmäisen vaarallista, että luotettavana ja asiallisena pidetty valtamedia niin kiihkeästi seuraa, mitä viestipalveluksi herjatussa Äksässä tai lasten suosimassa TikTokissa tapahtuu.
Tiede erehtyy jatkuvasti mutta korjaa itseään, ja se on sen vahvuus. Mutta tiedekin valitsee aiheensa ja näkökulmansa vallitsevan arvomaailman mukaan ja siten vahvistaa olemassa olevaa. Valitettavasti näyttää myös siltä, että tiede on voimaton silloinkin, kun se on kiistatta oikeassa. Ilmastokriisi etenee, juuri niin kuin tutkijat ovat ennustaneet, emmekä ole poistaneet edes nälkää, ainoastaan kehittäneet sen rinnalle kansantaudiksi nimetyn ylipainon.
Lukutaitokadon kaikki merkit ovat näkyvissä ja tiedämme, mikä vahvistaisi lasten lukutaitoa, ruokkisi luovuutta ja uteliaisuutta. Mutta kysyn, kuten peruskoulun äidinkielen opettaja Annu Viheriälehto lukutaitokeskustelussa: ”Miten voi olettaa, että teini-ikäinen arvostaa sivistystä, jos yhteiskuntakaan ei tunnu sitä arvostavan?”
Jos ilmastokriisi etenee niin kuin tiede osoittaa, kukaan ei tuomitse meitä tyhmyydestä, koska ihmistä ei enää ole. Ilmastokriisistä ei seuraa maailmanloppua. Maapallo toipuu ihmisen aiheuttamasta katastrofista, ihminen vain katoaa. Ihminen, joka luuli olevansa luomakunnan herra ja joka kuvitteli keksineensä sivistyksen mutta käytti sen itsensä tuhoamiseen, koska ei ehtinyt, viitsinyt, jaksanut miettiä tekojensa seurauksia.
Toivoa luo se, että ihminen on aina ollut sivistynyt. Aina olemme välittäneet ja huolehtineet toisistamme, olleet uteliaita ja huumorintajuisia ja ymmärtäneet taiteiden tehtävän ihmisenä olemisen syvimmässä merkityksessä.
Mihin siis tarvitsemme sivistystä? Yhdessä selviämiseen, ja siihen tarvitsemme taiteita, uteliaisuutta ja huumoria. Yhteiskunta, joka hylkää taiteen, ei ole vain sivistymätön, se ei ole enää yhteiskunta. Yliopisto, joka ei ymmärrä humanismin arvoa, ei täytä tehtäväänsä sivistyksen edellä kävijänä.
Toivotan Helsingin Yliopistolle pitkää ja kukoistavaa tulevaisuutta, koska kaikesta huolimatta uskon sivistykseen ja sen voimaan taistelussa tyhmyyttä vastaan, kohti parempaa maailmaa.