Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2025.
Kuuntele juttu
Muistan yhä, mikä oli ensimmäinen ajatukseni, kun kuulin saaneeni apurahan väitöskirjan kirjoittamiseen: vihdoin lupa ajatella rauhassa! Tuntui juhlalliselta, että minulle oli annettu mahdollisuus ajatella yksi, suuri ajatus huolella, syventyen.
Väitöskirjan kirjoittaminen näyttäytyi mahdollisuutena asettua vastustamaan sitä jatkuvaa kiirettä, joka määritteli siihenastista kokemustani työelämästä.
Se muodostuikin monella tavalla käänteentekeväksi kokemukseksi, eikä se, että kasvoin kirjailijaksi juuri tuona aikana, ollut sattumaa. Osaltaan se liittyi toki väitökseni aiheeseen. Tutkin kaunokirjallisen ja luonnontieteellisen tiedon välistä suhdetta, joten tuntui perustellulta tarkastella teemaa tieteellisen kirjoittamisen lisäksi kaunokirjallisuuden keinoin. Vähintään yhtä tärkeää oli kuitenkin se, että väitöstyö antoi mahdollisuuden harjoitella hitaan ja pitkäjänteisen ajattelun taitoa.
Filosofi Isabelle Stengersin mukaan hidas ajattelu ei viittaakaan vain työn tekemisen rytmiin vaan myös ajattelun laadulliseen ulottuvuuteen. Hidas ajattelu on kykyä viipyä kysymyksissä, sietää epävarmuutta ja antaa ajatuksille aikaa muotoutua ilman välittömän tuloksen painetta.
Käytännössä tällaisen ajattelutavan äärelle pääseminen vaatii harjoittelua, totuttelua ja tietoista päätöstä vastustaa työelämään juurtunutta, refleksinomaista kiirettä.
Hidas ajattelu ja sen vaatima verkkainen keskustelu toisten tekstien kanssa auttoi hahmottamaan sellaisia kaaria, yhteyksiä ja ilmiöitä, joita en arjessa olisi tullut huomanneeksi tai pohtineeksi. Romaania työstäessä kuvittelin esimerkiksi pitkään kirjoittavani kirjaa merilehmästä. Pari vuotta aiheen äärellä istuttuani tajusin kuitenkin, että pohjimmiltaan tekstissä ei ollut kyse yhdestä eläimestä, vaan että se oli muotoutumassa kertomukseksi siitä, kuinka käsitys sukupuutosta syntyi ja mullisti käsityksemme ihmisen ja muun luonnon välisestä suhteesta.
Hitaalle lähestymistavalle onkin tärkeää antaa aineiston puhua, sallia käsitteiden ja tavoitteiden muotoutua ja muuntua prosessin edetessä. On hyväksyttävä se, että jotkin kysymykset pysyvät avoinna. Ajattelun hitaus on yhtä aikaa sekä metodi että eettinen valinta, tapa suhtautua maailmaan niin, että sen monimutkaisuus saa tilaa tulla näkyväksi.
Nopeaa tai tehokasta tämänkaltainen tutkistelu ei totisesti ole. Romaanin kirjoittaminen vei lopulta seitsemän vuotta ja väitöskirjani on yhä viimeistelyä vailla. Samalla prosessien verkkaisuus johdatti sellaisen ymmärryksen äärelle, jonka luo en olisi nopeammin työskentelemällä löytänyt.
Hitaaseen ajatteluun sitoutuminen ei ole helppoa. Tutkimusmaailman julkaisupaineet, kilpailu rahoituksesta ja jatkuva työn mittaaminen kannustavat sisäistämään vaatimuksen jatkuvasta tuottavuudesta. Kiihdytyksen logiikan vastustaminen on vaikeaa: jos viipyilen ajatukseni kanssa rauhassa, aina tulee tutkija, joka on julkaissut vähän enemmän, vähän nopeammin. Näin hidas ajattelu muuttuu riskiksi, joka saattaa pahimmillaan johtaa heikompaan asemaan akateemisessa kilpailussa.
Hidasta ajattelua vaikeuttavat myös kulttuuriset käsityksemme työstä. Länsimaiseen ajatteluun on juurtunut syvä epäluulo kaikenlaista tekemättömyyttä ja oleilua kohtaan, ja ajan ottaminen tuntuu usein moraalisesti arveluttavalta.
Itse ajattelen parhaiten uskaltauduttuani kävelylle. Teen niin kuitenkin harvoin, koska samalla saan vaivakseni huonon omatunnon: laistanko nyt oikeista töistä? Flaneerausta voisi ajatella ajatustyön muotona eikä lintsaamisena, mutta sähköpostien kirjoittelu ja ruudun äärellä jumittaminen tuntuvat turvallisemmalta valinnalta kuin epämääräinen, aineeton ajattelu, jonka lopputuloksena ei välttämättä synny mitään konkreettista.
Ajatustyö ei tietenkään voi koostua ainoastaan hitaasta ajattelusta, ja erilaisten tekemisen rytmien yhteensovittaminen on itsessään mielekästä. Nopea ja reaktiivinen tekeminen tuntuu kuitenkin muotoutuneen normiksi myös tietotyössä.
Kyselin hiljan ihmisiltä, minkälainen olisi heidän täydellinen kirjoituspäivänsä ja milloin heillä oli viimeksi ollut mahdollisuus pitää huolellisen ajattelun päivä. Vastaukset voitte arvata: suuri osa ei muistanut, milloin heillä oli viimeksi ollut tilaisuus tehdä ajatustyötä rauhassa.
Yliopistojen tulisi olla hyvän ja huolellisen ajattelun paikkoja, mutta myös niissä on tullut yhä vaikeammaksi pitää kiinni siitä, mitä filosofi Byung-Chul Han kutsuu ajan tuoksuksi: mahdollisuudesta viipyä ajatuksen äärellä, pysähtyä lukemaan ilman ennalta määriteltyä päämäärää ja käydä polveilevia keskusteluja kollegoiden kanssa. Jatkuvan tuottavuuden vaade uhkaa jaksamista ja rapauttaa pahimmillaan hyvän tieteen tekemisen edellytyksiä.
Ongelma on tiedossa, ja hitaan akateemisen ajattelun puolustuspuheita onkin julkaistu verrattain tiuhaan. Käytännön päätökset tuntuvat kuitenkin painottavan yhä tehokuutta ja nopeutta.
Esimerkiksi käy tuore tohtorikoulutuspilotti, jonka tavoitteena on ”tehostaa ja nopeuttaa” tohtorikoulutusta. Käytännössä pilottiin osallistuvien väitöskirjatutkijoiden tavoitevalmistumisaikaa kavennettiin neljästä kolmeen vuoteen. Se, kuinka neljäsosa ajattelun ajasta poistetaan laadun kärsimättä, jää sen sijaan perusteluissa epäselväksi.
On surullinen ajatus, että ajattelun laajuus ja huolellisuus olisivat jatkossa mahdollisia yhä harvemmalle tutkijakokelaalle. Nykyisen informaatiotulvan keskellä voisi kuvitella, että yliopistojen vahvuus olisi juuri sitoutumisessa pitkäjänteiseen, huolelliseen ajatteluun ja että sen edellytysten suojeleminen olisi akateemisten instituutioiden ydintehtäviä.
Unelmissani yliopistot asettuisivatkin puolustamaan raivokkaasti tutkijoidensa työrauhaa ja keskittyisivät luomaan kulttuuria, jossa opiskelijan astuminen akateemiseen maailmaan merkitsisi aina lupaa saada ajatella hyvin ja huolella.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.