Teoksessaan Wilhelm Meisterin oppivuodet (1795–1796) romantiikan kirjailija Johann Wolfgang von Goethe kertoo tarinan nuoresta Wilhelm Meisterista, jonka elämää ravistelevat äkilliset muutokset.
1700-luvun lopulle sijoittuvassa romaanissa nuori Wilhelm hylkää porvarillisen kauppiaselämän vakauden ja sukunsa odotukset – ja alkaa nykytermein jahtaamaan unelmiaan. Hän toteuttaa itseään näyttelijänä, liittyy mystiseen salaseuraan ja kokeilee myös opettajan ammattia – rakastuu tulisesti ja sukeltaa lopulta myös tieteiden maailmaan.
Kaikkiin näihin yrityksiin sisältyy myös karvaita pettymyksiä. Taide ei tuo toimeentuloa, romantiikka tyydytystä – eikä tiedekään tarjoa lopullisia vastauksia maailman ihmeisiin.
Romaania onkin kuvattu matkaksi idealismista realismiin – maailman raadollisuuden, sen rajoitteiden tajuamiseen.
Myös toinen näkökulma on mahdollinen. Goethen kertomus kertoo tarinaa ihmisestä olennaisesti keskeneräisenä ja puutteen määrittämänä olentona. Tiede, taide sekä myös rakkaus luovat näkymän ihmiseen, joka ei ole valmis – ihmiseen, jonka ympärillä avautuvat tutkimattomat horisontit, merkitykset, jotka kätkeytyvät sosiaaliseen todellisuuteen, luontoon tai toisiin ihmisiin.
Romantiikan kirjailijat antoivatkin Goethen teokselle nimen kehitysromaani, Bildungsroman, joka viittasi uudenlaiseen ajatukseen ihmisen kasvusta.
Me tunnemme sanan Bildung paremmin termillä sivistys, jonka Turun akatemian dosentti Reinhold von Becker otti 1820-luvulla käyttöön kuvatakseen ajatusta ihmisen kykyjen monipuolisesta kehittämisestä – hengen voimasta.
Vaikka sivistys tarkoitti Beckerille myös sopeutumista vallitseviin normeihin, piti käsite sisällään myös ajatuksen ihmisluonnon ja siinä piilevän potentiaalin vapauttamisesta.
Sivistyksen jumalallisuus ei merkinnyt täydellisyyttä vaan ihmisen edessä avautuvaa äärettömän kehityksen horisonttia.
Kuten Beckerin oppilas J. V. Snellman totesi:
“Todellisen ihmisyyden sisältöä ei voi mitata luonnollisen laadun mukaan, vaan sen merkitystä tulee etsiä siitä täydellisyydestä, johon ihmiskunta pyrkii.”
Hyvät juhlavieraat –
Nämä pohdinnat sivistyksen luonteesta saattavat vaikuttaa tässä tilanteessa vanhahtavilta, tärkeilevältäkin. Harva se päivä saamme lukea lehdestä, miten “juhlapuheiden aika on nyt ohi”.
Venäjän laajamittaisen hyökkäyssodan ja Yhdysvaltojen poliittisen suunnanmuutoksen myötä Euroopalta vaaditaan nyt uudenlaista voimaa ja valppautta – tekoja puheiden sijaan.
Samaan aikaan on selvää, että nykyinen maailmanpolitiikan murros on paitsi demokratian, myös sivistyksellisten arvojen kriisi. Poliittiset liikkeet niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa jakavat huolen kulttuurin muutoksesta ja kansakunnan katoamisesta, hakien turvapaikkaa menneisyydestä ja sen tarjoamasta pysyvyydestä.
Tieteestä, taiteesta ja sivistyksestä on tässä kehityksessä tullut kulttuurisotien välineitä. Toisille ne edustavat luksusta ja ylimäärää, toisille ne ovat uhka perinteisille arvoille, jopa kansalliselle yhtenäisyydelle.
Tätä keskustelua kiihdyttää osaltaan se, että Yhdysvaltojen nykyiseen hallintoon kohdistuva pettymys kietoutuu ajatukseen läntisen arvoyhteisön murenemisesta.
Mitkä ovat ne arvot ja periaatteet, jota me viime kädessä puolustamme? Mikä on se traditio, josta tässä tilanteessa haemme inspiraatiota?
Hyvät juhlavieraat,
Viikko sitten Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi vastasi tässä salissa kysymykseen ytimekkäästi: Kyse on Euroopasta.
Hänelle Ukrainan puolustuskamppailu oli ennen kaikkea eurooppalaisen elämäntavan, demokratian, oikeusvaltion ja ennen kaikkea vapauden puolustamista – meidän yhteistä kamppailuamme.
Yhden osoituksen sitoutumisestaan oikeusvaltioperiaatteeseen Helsingin kaupunki antoi kirjoittamalla parkkisakon Ukrainan delegaatiolle.
Tässä huoneessa, yliopistoyhteisön keskellä, Zelenskyi oli ystävien seurassa.
Minuun teki erityisen vaikutuksen tapa, jolla presidentti Zelenskyi kutsui meitä tukemaan paitsi Ukrainan sotilaallista puolustusta myös maan demokratian rakentamista – tulevaisuutta, joka ammentaa maan perinteistä mutta keskittyy myös konkreettisten ongelmien ratkaisuun.
Hyvät juhlavieraat –
Oma vastaukseni kysymykseen Euroopan roolista tässä hetkessä nojaa kahteen pilariin: sivistykseen ja demokratiaan.
Näillä käsitteillä en tarkoita ensi sijassa objektiivisia aikaansaannoksia: painettua kirjasivistystä tai parlamentaarisen demokratian instituutioita. Tarkoitan sitä vastoin molempien kohdalla tiettyä ihmisen olemassaolon tapaa ja tapaa suuntautua maailmaan.
Sivistys ja demokratia ovatkin erityisiä ideoita juuri siksi, koska molemmat jakavat ajatuksen ihmisen perimmäisestä keskeneräisyydestä ja määrittämättömyydestä.
Molemmat ovat myös ajattelun perinteitä, joiden ytimessä on ajatus tulevaisuuden avoimuudesta – ja ihmisen mahdollisuudesta toimia tuon tulevaisuuden muokkaajana.
Sivistyksen ja demokratian voima ei siksi liity vain rakenteisiin tai instituutioihin vaan ihmisen kykyyn käydä vuoropuhelua nykyhetken ja menneisyyden välillä.
Aloitetaan demokratiasta.
Kuten esitän kirjassani Demokratian aika, moderni demokratia nojasi ennen kaikkea uudenlaiseen aikakäsitykseen. Sitä pohjustanut varhaismodernin ajan tasavaltalainen ajattelu irtaantui sekä antiikin syklisestä aikakäsityksestä että kristillisestä pelastushistoriasta.
Tuon Italian kaupunkivaltioissa syntyneen ajattelutavan mukaan poliittisen toiminnan perusta ei ollut luonnossa eikä Jumalassa vaan historiassa, siis ihmisen toiminnassa. Koska kaupunkivaltioiden instituutiot olivat historiassa muodostuneita asioita, siis ihmisen aikaansaannoksia, oli ihmisen myös mahdollista niitä muuttaa.
Tie tulevaisuuden avoimuuteen kävi menneisyyden kautta.
Historiasta tulikin keskeinen osa uutta politiikan autonomiaa, sen omalakisuutta. Niccolo Machiavellin kaltaiset ajattelijat korostivat, että politiikkaa tehtiin ajassa ja historiallisessa tilanteessa. Ennalta määrätyn suunnitelman sijaan politiikkaa alkoi määrittää ajatus jatkuvasti muuttuvista yhteiskunnallisista suhteista.
Historiallisissa tilanteissa toteutuvasta kamppailusta tuli politiikan ydintä.
Tuon ajattelun vallankumouksen myötä tulevaisuudesta tuli uudella tavalla ennakoimaton alue, jonka oli mahdollista synnyttää maailmaan myös uusia merkityksiä ja merkitysrakenteita. Se inspiroi keskeisesti 1700- ja 1800-lukujen vallankumouksellista ajattelua niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa.
Demokratia oli yksi nimi tälle ajatukselle uusien alkujen merkityksestä. Alexis de Tocquevillen sanoin demokratian erityisyys olikin juuri siinä, että se vastusti ajatusta historian välttämättömyydesta, sen yksisuuntaisuudesta. Ikuisten ideoiden sijaan demokratiasta tuli katkoksellisuuden ja muutoksen symboli.
Kuten Yhdysvaltain perustajaisä Thomas Paine asian muotoili: “Meillä on valta aloittaa maailma uudelleen.”
Keskeinen osa tätä uutta avoimuuden kulttuuria olikin uudenlainen ajatus ihmisen yksilöllisyydestä, joka liittyi olennaisesti 1800-luvun alun romantiikan filosofiaan. Siinä missä valistusajan teoreetikot lähestyivät demokratiaa ennen kaikkea yksimielisyyden tai yleistahdon ohjaamana ideana, romantiikan virtaukset siirsivät painopistettä yksilöön ja tämän henkilökohtaiseen maailmasuhteeseen.
Erimielisyydestä ja sen hallinnasta tuli vähitellen demokraattisen ajattelun keskeisiä hyveitä.
Sivistys oli yksi nimi tälle pyrkimykselle, jossa yksilön henkilökohtainen ja luovuttamaton vapaus pyrittiin sovittamaan ajatukseen yhteisöstä ja sen mukanaan tuomista rajoitteista. Sivistys merkitsi paitsi oikeudellisten normien ja hyvien tapojen sisäistämistä, myös uudenlaisen vastuun ja kehityksellisen horisontin avautumista.
Se nojasi uudenlaisen käsityksen ihmisen luonnosta, joka ei romantiikan ihanteiden mukaisesti ollut valmis vaan jotain, joka muokkaantuu kulttuurin, yhteisön ja poliittisten järjestelmien myötä.
Demokratia ja sivistys ponnistivat siis molemmat samasta lähteestä, joka vastasi Wilhelm Meisterin tarinan opetusta. Molempien ytimessä oli ajatus ihmisen määrittämättömyydestä ja tulevaisuuden avoimuudesta.
Poliittiset instituutiomme ja lakimme eivät ole valmiita, koska ihminen itse ei ole valmis. Ihmisyys itse muokkautuu siinä yritysten ja erehdysten vuoropuhelussa, joka luonnehtii inhimillistä kulttuuria ja sen kehitystä.
Hyvät juhlavieraat –
Elämme aikaa, jolloin tiede ja kulttuuri ovat puolustuskannalla. Tieteen kohdalla näin on erityisesti sellaisen tutkimuksen tapauksessa, joka ei suoraan käänny tuotekehitykseksi tai innovaatioiksi.
Onkin ymmärrettävää, että uutta tukijalkaa haetaan nyt turvallisuudesta ja kriisinkestävyydestä. Tieteestä ja taiteesta on tullut henkisen huoltovarmuuden lähde.
Haluaisin kuitenkin muistuttaa toisesta tehtävästä. Se on kulttuurin ja tieteen rooli nimenomaan demokratiaan ja sivistykseen kuuluvan keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden vaalijana.
Tiede ja kulttuuri muistuttavat meitä siitä, ettei maailma ole valmis. Ne osoittavat, että poliittiset järjestelmämme ovat epätäydellisiä, mutta niiden historia tarjoaa joukon opetuksia, jotka mahdollistavat uuden näkymän eteenpäin
Autoritaarinen populismi, joka valtaa alaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa, näkee politiikan toisin. Vaikka liike esiintyy mielellään muutoksen airueena, sen periaatteellinen viesti on päinvastainen. Sille kulttuuri ja kansakunta ovat valmiita asioita. Todellinen kansa kyllä tietää. Sen sivistystaso on riittävä eikä poliittisen yhteisön tarvitse pohtia omaa menneisyyttään tai omia rajojaan.
Historia ei ole autoritarismille oppimisen lähde vaan ennen kaikkea pakopaikka kaikelta siltä, mikä on uutta – joissain tapauksissa jopa mahdollisuus rakentaa tarinaa itsestä uhrina.
Hyvät juhlavieraat –
Haluaisin ajatella, että me tieteentekijät olemme paitsi totuuden, myös sivistyksen ja demokratian puolustajia. Me toteutamme tätä tehtävää eri tavoin: joku monimutkaisten teorioiden avulla, toinen konkreettisen ongelmanratkaisun keinoin.
Toinen esittää oivalluksensa matemaattisten tarkkojen yhtälöiden avulla, toinen kaivaa historiasta esiin valaisevia yksittäistapauksia ja luottaa esimerkin voimaan.
Mutta viime kädessä se, mikä meitä yhdistää, on ymmärrys olemassaolevan tiedon epävarmuudesta ja rajoista.
Vaikka tiede merkitsee varmuutta ja osaamisen vahvistamista, on se samalla myös todistus ihmisyyteen kuuluvasta keskeneräisyydestä – siitä, että maailma ei ole valmis.
Ja ehkä demokratian puolustaminen merkitsee tässä ajassa paitsi tiedon ja totuuden, myös omiin näkökulmiimme liittyvän epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden puolustamista.
Kuten Goethe Wilhelm Meisterissa toteaa:
“Ei ole ihmisten kasvattajan velvollisuus varjella erehdyksiltä, vaan ohjata erehtyvää, vieläpä antaa hänen juoda erehdyksensä pohjaan saakka täysistä pikareista. Siinä on opettajan viisaus." Goethe, J. W. (1923). Wilhelm Meisterin oppivuodet (Osa II, s. 690). Otava.
“Nicht vor Irrtum zu bewahren ist die Pflicht des Menschenerziehers, sondern den Irrenden zu leiten, ja ihn seinen Irrtum aus vollen Bechern ausschlürfen zu lassen, das ist Weisheit der Lehrer.”
Kiitos mielenkiinnostanne.
Timo Miettinen, akatemiatutkija, Academy Research Fellow