Arvoisat kansleri ja rehtori, hyvät tutkitun tiedon ystävät,
Lämmin kiitos tästä tunnustuksesta. J. V. Snellmanin nimeä kantava palkinto tuntuu erityisen velvoittavalta ja ajankohtaiselta, sillä hän uskoi yksinkertaiseen ajatukseen: tieto ei ole olemassa itseään varten. Se on olemassa yhteiskuntaa varten.
Itse ajattelen samoin. Siksi puhun seuraavaksi mätänevistä käsistä ja veronmaksajista, kiikarista ja asenteesta.
Kolmekymmentä vuotta sitten aloitin opinnot Biblioteca Apostolica Vaticanassa eli Vatikaanin kirjastossa. Sittemmin olen työskennellyt vuosia tuossa läntisen maailman kirjallisessa keskusmuistissa, kymmenien tuhansien keskiaikaisten kirjojen äärellä.
Kirjoittaminen oli keskiajalla, ennen kirjapainotaidon kehittämistä vaivalloista työtä, ja jokainen sulkakynällä pergamentille piirretty sana oli tarkoin punnittu. Kun teos oli viimein valmis, moni kirjoittaja purki tuntojaan kirjan viimeiselle sivulle loppuhenkosen eli kolofonin muodossa. Yksi 1400-luvulla laadittu kolofoni on jäänyt erityisesti mieleeni. Se kertoi näin:
”Käsi, joka tämän kirjoitti, mätänee jo haudassa. Mutta sen kirjoittama teksti säilyy. Kirjojen kautta kuolleet neuvovat eläviä.” 1400-luvulla työskennelleen nimeltä tuntemattoman kirjurin ajatus oli pysäyttävä. Hän kirjoitti ikuisuutta varten, teki työtään ihmisille, joita ei koskaan tapaisi. Hän rakensi omalla hiljaisella työllään tiedon katedraalia, jonka tiesi valmistuvan vasta kuolemansa jälkeen, jos koskaan.
Keskiaikainen kirjuri ajatteli täsmälleen samoin kuin me vuoden 2026 yliopistolaiset. Mekin ymmärrämme olevamme osa oppineiden ketjua, joka ulottuu historian alkuhämäristä kauas tulevaisuuteen. Meidänkin yhteisömme kantava ajatus on, että tieto karttuu sukupolvesta toiseen ja tarjoaa siksi aina uusia ratkaisuja uusiin haasteisiin.
Helsingin yliopistoon on kertynyt enemmän tietoa ja ymmärrystä kuin minnekään muualle Suomessa. Ajattelen, että yhteisömme on maailman onnellisimman kansakunnan viisain paikka. Se on Suomen aivot, äly ja muisti, ehkä sielukin.
Syvien sisältöjen myötä seuraa vastuu nykyisestä ja tulevasta. Kun katsoo ulos juhlasalin ikkunasta, näkee nopeasti hämärtyvän maailman. Demokratiaa pidetään yhä useammin heikkoutena, ja yhteiskunnat polarisoituvat. Kansanmurhia katsotaan läpi sormien, talous ja politiikka oikeuttavat viattomien ihmisten summittaiset pommitukset. Ympärillä maapallo korventuu ilmastonmuutoksen kourissa.
Historioitsijalle tällainen huoli ei kuitenkaan ole aivan uusi kokemus. Jokainen aikakausi on omasta mielestään elänyt synkkiä hetkiä. Tutkittua tietoa, ymmärrystä ja viisautta tarvitaan tänään yhtä lailla kuin kaikkina aikoina. Sen välittämisessä joudumme kuitenkin häpeään pimeäksi kuvitellun keskiajan nimettömän kirjurin rinnalla. Hän teki ylpeästi työtä tulevaisuuden ihmisille, joita hän ei koskaan kohdannut. Me taas tyydymme aivan liian usein namedroppailemaan ja viisastelemaan omissa akateemisissa kuplissamme.
Sain aikanaan olla mukana määrittelemässä yliopistomme arvoja. Niistä jokainen – totuus, sivistys, vapaus ja yhteisöllisyys – velvoittaa meitä nousemaan ylös, astumaan ulos ja lähtemään liikkeelle tavoittamaan yhä laajemman yleisön. Ne ovat yliopiston palvelulupaus kansalaisille, siis veronmaksajille, jotka rahoittavat työmme. Ja kansalaiset todella odottavat meiltä tietoa, toivoa ja ratkaisuja. Kyselyjen mukaan 80 % suomalaisista luottaa yliopistoihin ja tieteeseen; kansalaisten mielestä olemme instituutiona lähes yhtä luotettavia kuin puolustusvoimat ja poliisi.
Nykyinen maailmankuvamme ja ihmiskäsityksemme on yllättävänkin keskiaikainen. Keskiajan oppineisuus kehitti yliopistot, muovasi nykyiset arvomme, lakimme ja uskomusjärjestelmämme. Se valtavirtaisti ajatuksen, että jokaisella ihmisellä on arvokas sielu, hän on ajatteleva, moraalinen olento, ja sellaisena tärkeä. Keskiaika ei ollut demokraattinen tai tasapuolinen, mutta eipä ole nykyaikakaan.
Meillä nykytieteilijöillä on kuitenkin verrattomasti parempia tieteen- ja tiedonvälityksen välineitä kuin keskiaikaisella kirjurilla. Meiltä voi ja täytyy vaatia enemmän kuin vuosisatojen takaiselta kollegaltamme.
Millä keinoin siis annamme suurelle yleisölle parhaiten laajan ja oikean kuvan tieteemme tuloksista ja viemme parhaan tiedon kuplamme ulkopuolelle? Vastaukseen tarvitsen teidän apuanne.
Pyydän teitä nostamaan vasemman kätenne. Peittäkää sillä vasen silmänne. Sitten laittakaa oikea kätenne kaukoputkeksi oikean silmänne eteen. Hyvä, pitäkää näin! Miltä maailma näyttää, mitä näette? Yksityiskohtia, ehkä tarkastikin – mutta vain kapean sektorin. Joudutte näkemään paljon vaivaa ja kääntelemään päätänne hahmottaaksenne ympäristönne.
Seuraavaksi: pitäkää oikea kätenne edelleen kaukoputkena, mutta siirtäkää vasen kätenne toiseksi kaukoputkeksi vasemman silmän eteen. Miltä maailma näyttää nyt, kun tiirailette sitä näin muodostuneiden kiikarien lävitse? Näette laajemmin, stereona ja kolmiulotteisesti. Huomio ei ole enää yksityiskohdissa vaan hieman laajemmassa kokonaisuudessa.
Pitäkää kiikarit edelleen silmillänne. Kun sanon ”hep”, nostakaa kädet kaaressa pois kasvoiltanne. Hep!
Kuinka kirkasta! Kuinka laajat näkymät! Kuinka hyvin hahmotatte vierustoverinne ja ympäristönne!
Harjoituksemme havainnollistaa kahta asiaa. Yhtäältä sitä, mitä tutkijan uralla tapahtuu lähes väistämättä. Asiantuntemus tarkoittaa erikoistumista, mutta erikoistumisella on hintansa. Mitä pidemmälle erikoistuu, sitä tarkemmin näkee vain yhden alueen. Samalla laajemmat yhteydet voivat hämärtyä.
Toiseksi harjoitus muistuttaa tieteellisen yksisilmäisyyden vaarasta. Jos haluamme hahmottaa kokonaisuuksia ja antaa yhteiskunnalle kestäviä ratkaisuja, tarvitsemme monia näkökulmia. Tarvitsemme tieteidenvälisyyttä ja yhteistyötä. Olemme universitas, yhdessä ymmärrystä etsivien ihmisten yhteisö, jossa tarvitsemme toisiamme, sekä yksityiskohtiin tarkennettua katsetta että laajoja näköaloja.
Yliopistomme työskentelee maailman parhaaksi. Mutta maailma ei parane vain tiedolla, vaan ennen muuta tarvitaan asennetta. Ja sivistys on se asenne, jota maailma kaipaa eniten. Se ei ole snobbailua tai omalla erinomaisuudella kerskailua, vaan eettisen vastuun kantamista, erilaisuuden hyväksymistä ja ihmisiksi olemista. Se on keskustelua ja keskinäistä kunnioitusta. Siksi sivistys on yhteistyötä ja vuorovaikutusta, ei vain tiedon jakamista yliopistolta maailmalle.
Palataan lopuksi toiseen kolofoniin, joka ilmentää niin tiedonvälitystä kuin kohtaamisia. Eräs keskiaikainen kirjuri piirsi käsikirjoituksensa viimeiselle sivulle vain kaksi lyhyttä lausetta: ”Opus est scriptum. Da mihi potum.” Eli: Teos on valmis, nyt ansaitsen juoman. Kyseessä on lyhin ja ehkä viisain tuntemani tiede- ja sivistyspoliittinen ohjelma.
Meidän tehtävämme on jatkaa samaa vuosisataista työtä. Yhä kunnianhimoisemmin. Yhä enemmän yhteisvoimin.