Ensimmäiset vuotensa Nils-Erik Saris kierteli Euroopassa kapellimestari-isänsä, äitinsä ja orkesterin kanssa. Hänen ollessaan viisivuotias perhe asettui Helsinkiin, jossa hän kävi Suomen ensimmäistä yhteiskoulua, Brobergska läroverket for gossar och flickor. Nils-Erik valmistui ylioppilaaksi 1947, ja jatkoi saman tien opiskelua Helsingin yliopistossa. Hän oli laajasti kiinnostunut luonnontieteistä ja opiskeli biologiaa, eläintiedettä, fysiikkaa, kemiaa ja matematiikkaa. Nils-Erik päätyi erikoistumaan biokemiaan, ja suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1953, filosofian lisensiaatin tutkinnon 1956 sekä filosofian tohtorin tutkinnon 1964.
Vuonna 1951 Nils-Erik pääsi kesäharjoittelijaksi Biokemialliseen tutkimuslaitokseen Professori J.K. Miettisen johtamaan ryhmään. Tehtävänä oli kokeilla, mikä tärkkelyslaji soveltuisi parhaiten juuri kehitettyyn aminohappojen tärkkelyskromatografiaan. Kun erikoistyön aika tuli, kysyi Artturi I. Virtanen, olisiko Nils-Erik halukas tutkimaan, kuinka paljon typpiyhdisteitä tulee ilmasta maahan sateen mukana. AIV:tä kiinnosti selvittää, saavatko kasvit myös tätä kautta typpeä. AIV lupasi maksaa Nils-Erikille pienen kuukausipalkkion, jos hän ei kertoisi siitä kenelläkään. Oitis Nils-Erik suostui ehdotukseen ja teki töitä erikoistyöntekijänä vuoteen 1953.
Valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi 1953 jatkoi Nils-Erik AIV:n laboratoriossa tutkimusassistenttina aina vuoteen 1956 saakka. Perustettuaan perheen Nils-Erik hakeutui parempipalkkaiseen työhön Auroran sairaalan kemistiksi. Siellä hän aloitti sairaaloiden mittayksiköiden standardoimisen ja analyysien laaduntarkkailun. Omien sanojensa mukaan hän oli silloin Suomen epäsuosituin sairaalakemisti, mutta työ oli välttämätöntä, kun eri sairaaloiden menetelmät ja mittayksiköt vaihtelivat. Näistä ansioistaan sairaalakemistit perustivat Saris-palkinnon, joka ensimmäisellä kerralla myönnettiin Nils-Erikille 1995. Hän jatkoi sairaalakemistinä ja ylikemistinä Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa, kunnes sai 1972 ruotsinkielisen lääketieteellisen kemian professuurin Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa ja jatkoi siinä tehtävässä vuoteen 1993.
Nils-Erik toteutti useita tutkimusjaksoja Euroopassa, Neuvostoliitossa/Venäjällä ja pisimmän jakson USA:ssa 1958–1959 The Eldridge Reeves Johnson Foundation for Medical Physics, University of Philadelphia, johon stipendishekki saapui kaksi kuukautta myöhässä. Odottaessaan shekkiään Nils-Erik söi pääasiassa löytämiään jätebanaaneja torin sulkeuduttua eikä suostunut syömään banaaneja sen koommin.
Nils-Erik ohjasi puolisen tusinaa väitöskirjatyötä vuodesta 1966 alkaen. Hän oli erinomainen opettaja ja ohjaaja, mutta antoi samalla aina oppilailleen paljon vapautta toteuttaa omia suunnitelmiaan. Ennen eläköitymistään hän toimi myös toisena vararehtorina Helsingin yliopistossa 1989–1992.
Nils-Erik ei toki eläköidyttyään lopettanut tutkimustyötä, vaan jatkoi lempiaiheensa mitokondrioiden kalsiumpumpun parissa tuottaen eläköitymisensä jälkeen vielä 35 julkaisua. Mitokondrioiden kalsiumpumpun löytäminen 60-luvun alussa oli tärkeä saavutus, mutta koska se julkaistiin ainoastaan kotimaisessa lehdessä, se jäi maailmassa useimmilta huomaamatta. Viimeisen tieteellisen artikkelinsa hän julkaisi 93-vuotiaana vuonna 2022 venäläisten kollegoidensa kanssa.
Nils-Erik oli aktiivinen monessa järjestössä sihteerinä, varapuheenjohtajana ja puheenjohtajana. Hän sai näistä ansioistaan kunniajäsenyyden Kemistiliitossa, Suomen kliinisen kemian yhdistyksessä, Suomen kemistiseurassa ja Medicinarklubben Thoraxissa. Hän oli myös Suomen tiedeseuran jäsen vuodesta 1978 ja vuonna 1990 hänet promovoitiin Helsingin yliopistossa lääketieteen ja kirurgian kunniatohtoriksi.
Tieteiden ja tutkimustyön lisäksi humanismi oli hänelle tunnusomaista, ja hän koordinoi useita vuosia minoriteettiyliopisto Winston Salemin opiskelijoiden vierailuja eri tutkimusryhmiin Helsingin yliopistossa. Yhdysvaltalaiset opiskelijat saivat kokea Nils-Erikin ystävällisyyden jo heti kentälle saapuessaan ja saatuaan häneltä kyydin eri osiin kaupunkia sijoittuviin asuntoihin. Saman ystävällisen kohtelun saivat myös kokea lukemattomat yhteistyökumppanit ja vierailevat tutkijat entisen Neuvostoliiton tutkimuslaitoksista. Heitäkin tuli Suomeen Nils-Erikin järjestämänä ja kutsumana useita vuosittain.
Nils-Erik oli hyvin sosiaalinen luonteeltaan, ja viihtyi nuorempana viimeisenä juhlissa, usein myös päällään seisoen. Hän toi opiskelijoita, kollegoitaan ja ulkomaalaisia vierailijoitaan kotiinsa, joskus jouluisinkin. Ensimmäisen avioliittonsa hän solmi luokkatoverinsa hammaslääkäri Eva Wollitzin kanssa, jonka kanssa hän sai kolme lasta. Eva menehtyi syöpään 1979. Nils-Erikin elämään kuului hänen kuolinpäivänään kymmenen lastenlasta ja kuusi lastenlastenlasta. Toisen avioliittonsa Nils-Erik solmi farmaseutti Margita Lundin kanssa, joka oli myös ollut samalla luokalla. Margitan kautta hän sai lisää bonuslapsia ja heidän jälkeläisiään.
Nuorena Nils-Erik oli liikunnallinen ja hän hyppäsi korkeutta saksityylillä yli 180 cm. Hän ei ollut erityisen sovinnainen luonteeltaan ja saattoi kuumana päivänä pyydystää Lapin tuntureilla perhosia ilkosillaan pelkät kengät jalassaan. Hän piti uimisesta, kalastamisesta ja varttuneemmalla iällä myös puutarhanhoidosta. Töihin hän usein pyöräili ja lumisina päivinä hän saattoi jopa hiihtää Kaivopuistosta töihin Siltavuorenpenkereelle. Moni muistaa hänet ystävällisenä, sydämellisenä ja aina hymyilevänä. Hänen hyvä huumorintajunsa ja erinomainen seurustelutaitonsa tuli monille tutuksi illan pimetessä ja juhlien jatkuessa. Nissen kanssa ei koskaan ollut tylsää.
Marc Baumann
Per Saris
Mårten Wikström
Kirjoittajat ovat Nils-Erikin poika ja kollegat