Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2022.
Akateeminen syksy on täynnä uusia alkuja. Uusien opiskelijoiden ja tuutorien ohella kampuksilla pyörii vähemmälle huomiolle jäävä ryhmä vasta-alkajia. Tuoreet väitöstutkijat etsivät työtilojaan, hakeutuvat seminaareihin ja opettelevat uuden ammattinsa reunaehtoja.
Tein loikan vastavalmistuneesta maisterista historian väitöskirjatutkijaksi loppuvuodesta 2020. Olin innoissani mutta samalla epävarma uudesta tittelistäni.
Kuka on tutkija? Itselleni hän merkitsi pitkään myyttistä hahmoa, jonka sanoilla on painoarvoa ja jonka olemus huokuu sivistyksen arvovaltaa. Tutkijan kuuluu tuottaa uutta tietoa ja noudattaa alansa ja akateemisen yhteisön pelisääntöjä.
Mutta miten sellaiseksi tullaan? Miten tutkijan identiteetti omaksutaan? Kuka auttaa uuden uran alkuun?
Olin perheeni ensimmäinen yliopisto-opiskelija. Päijäthämäläisestä korpimetsästä tullut törmäsi — kuten moni ennen minua ja minun jälkeeni — ”Hesassa” yhteiskuntaluokan koviin reunoihin. Käsitin pian, että on jonkinlainen keskiluokkainen akateemisen ihmisen muotti. Sen ääriviivoja piirtävät taito keskustella, kyky tilata ravintolassa oikeat annokset ja ostaa oikeita brändejä sekä vapaus suhtautua vaistonvaraisen huolettomasti ympäröivään todellisuuteen. Olin pala väärässä palapelissä, mutta vähitellen opin sulautumaan joukkoon.
Tunne ulkopuolisuudesta ja siitä seurannut tarkkailijan rooli vetivät minut tekemään väitöstutkimusta. Yliopistomaailman eriarvoisuus ja näkymättömät pelisäännöt olivat aiheina liian tärkeitä, jotta olisin voinut jättää ne käsittelemättä.
Tutkimusaiheekseni valikoituivat yhdysvaltalaiset yliopistot 1900-luvun alussa ja niiden tänäkin päivänä näkyvä, sukupuoleen ja rodullistamiseen perustunut koulutuksen eriarvoisuus. Kauas on ehkä ollut helpompi katsoa kuin lähietäisyydelle, vaikka samaa tematiikkaa voisi hyvin käsitellä myös Suomen osalta.
Kun väitöstutkimuksen teko alkoi, ymmärsin, miten kummallinen työpaikka yliopisto on. Sain työsuhteen turvan ja toimeentulon mutta myös yrittäjän vapauden — ja vastuun hoitaa itse enimmät asiani.
En kuitenkaan hahmottanut tätä vielä työtä aloittaessani, vaan odotin perehdytystä, esihenkilön kohtaamista, työaikakäytäntöjen selvittämistä, avainten noutoa sekä kahvihuonekohtaamisia työyhteisön kanssa. Tuli ensimmäinen päivä, toinen viikko ja kolmas kuukausi, mutta sähköposti pysyi vaiti ja pandemian vuoksi etätyöt eristivät niin minut kuin muutkin kotiin.
Vähitellen ensimmäisen vuoden aikana opin, kuka on esihenkilöni, kehen voin ottaa yhteyttä palkka-asioissa ja keitä ovat he, joiden kanssa istun samassa työhuoneessa. Tutkijan vapaus ja työn epämääräisyys kulkevat käsi kädessä: saan valita, miten työni teen, mutta kukaan ei neuvo, miten ongelmatilanteet ratkaistaan.
Työyhteisö koostuu erilaisilla rahoituksilla ja erimittaisissa työsuhteissa ylityöllistetyistä vanhemmista tutkijoista, lehtoreista ja professoreista. Heillä on omat projektinsa, rahoitushakunsa ja opetuksensa, eikä ole kenenkään tietyn henkilön vastuulla perehdyttää uutta väitöskirjatutkijaa talon tavoille. Hallinto on kaukana, jossain toisaalla.
Väitöskirjan ohjaajat voivat olla kiireisiä ja etäisiä, toisinaan kokonaan toisessa yliopistossa ja tietämättömiä väitöstutkijan työsuhteen yksityiskohdista. Tutkijayhteisön tulokkaat joutuvat usein luomaan siirtymäriittinsä omin päin ja keksimään itse, kuinka homma toimii ja miten larpata uskottavimmin tutkijaa.
Tutkijayhteisö ei ole ainakaan yhtään vähemmän keskiluokkainen kuin opiskelijayhteisö. Akateemiseen asiantuntijuuteen oppiminen korostaa entisestään oikeanlaisen ulosannin merkitystä.
Jos jo hyppäys yliopisto-opintoihin vaatii loikkaa työväenluokasta keskiluokkaan, tohtoriopinnoissa sopeutumisvaihdetta pitää kääntää vielä isommalle. Yleisö on vaativaa: oman työn esittely konferensseissa oman alan edustajille sekä mediassa kaikille muillekin kuuluvat tänä päivänä olennaisesti tutkijan tontille. Harkittu puheenparsi, kyky argumentoida ja näyttää ulkoisesti uskottavalta määrittävät usein sen, miten hyvin tutkija tavoittaa yleisönsä ja onnistuu työssään. Oli se sitten oikein tai ei.
Perheittensä ensimmäisillä maistereilla on korkea kynnys jatkaa tohtoreiksi. Jos epävarmuuden kanssa kipuileva väitöstutkija — taustasta riippumatta — jää liian yksin tutkijanuransa alkuvaiheessa, akateeminen polku voi olla kovin kuoppainen. Tutkimusaihe voi yhä kutkutella, mutta ammatinvalinnan mielekkyys järkkyä.
Toivoisin, että akateemisen yhteisön sisällä olisi enemmän tilaa hapuilulle ja epämääräiselle aloittelijuudelle. Tästä pitäisi puhua ääneen, jotta kellekään ei jäisi sellainen olo, että taakkoja tulee kantaa yksin.
Varmin keino taistella eriarvoisuutta vastaan on antaa tilaa erilaisille näkökulmille, puhetavoille, ihmisryhmille ja yksilöille.
On myös hyvä olla kriittinen akateemista kulttuuria kohtaan: se mikä voi yliopiston sisällä tuntua itsestään selvältä tai luonnolliselta, ei ole sitä kaikkialla — eikä välttämättä edes yliopiston sisällä. Opimme vain liian hyvin jäljittelemään enemmistöä ja kätkemään joukkoon kuulumattoman, haavoittuvan minämme.
Miten aloittelevaa tutkijaa voisi tukea? Yliopistoyhteisössä voisi miettiä vastuukysymyksiä uusiksi ja sopia konkreettisesti, kuka perehdyttää, kuka neuvoo ja kuka tukee tulokasta.
Väitöstutkimuksen rakenteet uudistuvat jälleen 2023. Olisiko se hyvä kohta myös parantaa yliopistollista perehdyttämistä?
Kirjoittaja on historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee yliopistokoulutusta ja rotua Yhdysvalloissa 1800–1900-luvun taitteessa.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.