Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2023.
Pohjoismaiden mestaruuskisat Kööpenhaminassa ovat tyypillinen kansainvälinen miekkailukisa: niihin käyttää aikaa ja rahaa, kaiken yrittää suunnitella valmiiksi — ja silti puolet asioista menee pieleen heti aluksi.
Kisa on Taastrupissa, kymmenen kilometriä Kööpenhaminan keskustan ulkopuolella, ja sinne pääsy vaatii ankaralle säälle nöyrtymistä. Jo ensimmäinen suojatie lähijuna-aseman ulkopuolella pyörteilee kiihkeänä aallokkona, tennari uppoaa siihen kuin sukellusvene mereen, innokkaasti ja vaivatta.
Kisapaikalla kolme tanskalaista juniorimiekkailijan vanhempaa vastaa kisoihin ilmoittautumisesta. Yksikään heistä ei osaa käyttää ilmoittautumiseen vaadittavaa sähköistä ohjelmistoa. Eräs heistä aloittaa keskustelun kanssani tanskaksi, johon sanon, etten valitettavasti puhu tanskaa. ”No, sehän ei ole minun ongelmani, hoh hoh hoo”, hän vastaa.
Säännöt ovat ulkopuolisille näkymättömiä
Tyypillinen miekkailualue on 14 metriä pitkä ja 1,2 metriä leveä suorakulmio. Alueen sisään jäävä maailma toimii omilla säännöillään, joista moni jää ulkopuoliselle epäselväksi. Osa säännöistä on ehdottomia — älä koskaan käännä selkääsi vastustajalle, äläkä koskaan lyö häntä vahingoittaaksesi — ja osa suosituksia. Kun vastustaja tekee näin, siihen kannattaa vastata noin.
Koska alueen säännöt ovat lajin ulkopuolisille näkymättömiä, heidän on usein mahdotonta tulkita miekkailijoiden toimintaa, saati tulkita sitä oikein. Heille miekkailijan toiminta näyttää usein typerältä: Mitä tapahtuu? Mitä hän ajaa takaa?
Kaiken tämän voisi sanoa myös tieteellisestä tutkimuksesta: filosofiasta, neurotieteistä, ekologiasta. Tiede on kilpaurheilun tavoin usein hyvinkin konkreettisesti rajattu, kontrolloitu alue, jota vartioivat omanlaisensa lait.
Tutkijoiden toiminta jää usein ulkopuolisille käsittämättömäksi, jos toiminnan sääntöjä ei ymmärrä — tutkijan on lähestyttävä kysymystään näin, rakennettava koeasetelma noin, tulkittava tuloksiaan tällä tavoin. Muuten hän vaarantaa toimintansa tarkoitusperät. Mitkä tarkoitusperät ne ovatkaan! Perimmiltään ylevät: kilpaurheilussa voitto, tieteessä totuus.
Tällaisenaan vertaus on kuitenkin lattea ja perustuu osatotuuksiin.
Pyrkimys muovaa ihmistä tunnistamattomaksi
Toisen näkökulman tarjoaa David Foster Wallacen essee Tennispelaaja Michael Joycen ammatillinen taidokkuus esimerkkinä muutamista valintaa, vapautta, rajoituksia, iloa, groteskiutta ja inhimillistä täydellisyyttä koskevista kysymyksistä.
Wallace kirjoittaa tenniksen ammattilaisturnauksia kiertävästä huippu-urheilijasta Michael Joycesta, joka on esseen kirjoitushetkellä 22-vuotias ja maailman 79. parhaaksi sijoitettu tennispelaaja. Hän on edennyt tuhansien pelaajien ohi sadan parhaan joukkoon, mutta ulkopuoliset eivät liene koskaan Joycesta kuulleetkaan.
Wallace kuvailee ammattilaistenniksen byrokratiaa ja järjestelmän ominaisuuksiksi luotuja hankaluuksia, jotka Joycen on ylitettävä päästäkseen pelaamaan turnauksissa, joissa hänen täytyy pelata, jotta voisi edetä urallaan.
Wallace toteaa, kuinka Joyce ei vaikuta hermostuvan mistään: ”Kun [Joyce] huomauttaa, ettei ole "mitään järkeä" hiiltyä epäreiluudesta, jolle ei voi mitään, minusta hän tuntuu oikeastaan sanovan, että sitä joko oppii olemaan hiiltymättä tai katoaa kuvioista.”
Arvaat varmaan, mitä aion kohta sanoa.
Essee on kuvaus siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän omistaa elämänsä parhauden tavoitteluun. Ihmisestä tulee groteski — hän pysyy kokonaisena ihmisenä, mutta omistautuminen vaatii niin paljon, että pyrkimys muovaa ihmistä jollain tapaa tunnistamattomaksi.
Myös tutkimus vaatii omistautumista
Esitän, että huippu-urheilun tavoin myös nykymuotoinen akateeminen tutkimus, ainakin kansainvälisillä kentillä, vaatii samalla tavoin ”varhaista ja täydellistä sitoutumista vain yhden asian tavoitteluun. Melkeinpä askeettista keskittymistä. Lähes kaikkien muiden ihmiselämän piirteiden sivuuttamista yhden ainoan lahjakkuuden muodon ja siinä erinomaiseksi tulemisen nimissä”, kuten Wallace kirjoittaa. Ammattiurheilijan tavoin akateemiset ihmiset suostuvat ”elämään maailmassa, joka on lapsen maailman tavoin erittäin totinen ja erittäin pieni.”
Ihannetutkijaa — siis akateemisen maailman luomaa ihannetta, hologrammia — kiinnostaa vain oma alansa ja tutkimuksensa. Hän on valmis tekemään kaikkensa sen jatkamisen puolesta, järjestämään elämänsä ja perheensä sen ehdoilla, ja kutsumaan tätä rakkaudeksi.
Osan mielestä liioittelen: Ei tutkijan tarvitse tavoitella tuollaista! Tavallaan se on totta: tutkija voi järjestää elämänsä myös toisin. Silti nykymuotoinen yliopistotutkimus kannustaa ja palkitsee tutkijaa havittelemaan jotain huippu-urheilijuuden kaltaista. Täydellistä omistautumista ymmärrykselle ja totuudelle, universumin perimmäisille tiedollisille salaisuuksille.
Maailma on totinen ja pieni
Kööpenhaminan kisat sujuvat mitäänsanomattomasti. Ilmoittautumisohjelmisto saadaan toimimaan, sijoitun seitsemänneksi. En ole Michael Joyce. En ole omistanut elämääni tälle.
Kuukautta myöhemmin matkustan akateemisiin konferensseihin, joissa varsinkin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa työskentelevien väitöskirjatutkijoiden taso on hämmästyttävä. He ovat omistautuneet tutkimukselle, laittaneet siihen valtavan paljon itsestään. Monet vastaväitelleet puhuvat alanvaihdosta, sillä työpaikkoja ei ole. Maailma on kaikille erittäin totinen ja erittäin pieni.
Viimeinen konferenssipäivä päättyy baariin. Monilitraisten olutkannujen äärellä olemme, Wallacen sanoin, onnekkaita ja -tomia. Kuten hän Joycelle, toivon meille hyvää.
David Foster Wallacen kirjoitus on ilmestynyt kokoelmassa Tennisesseet (suomentanut
Tero Valkonen). Siltala, 2021.
Kirjoittaja on filosofian väitöskirjatutkija, kriitikko ja kilpamiekkailija, jonka esseeteos Voitto ilmestyi 2021 (Kosmos).
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.