Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 1/2026.
Eräs kiinnostavimpia ajattelijoita tämän vuosisadan ensimmäisen neljänneksen maailmassa on ollut kanadalainen filosofi Joseph Heath.
Jos pitäisi äänestää elossa olevaa filosofia, jonka ajatusten tuleminen yleisesti hyväksytyiksi veisi maailmaa eniten parempaan suuntaan, saattaisin itse äänestää hyvinkin juuri häntä.
Toronton yliopiston professorina toimiva Heath nousi kotimaassaan laajaan julkisuuteen teoksellaan The Efficient Society (2001). Siinä hän argumentoi, että Kanada on koko maailman toimivin yhteiskunta. Siellä on hänen mukaansa näet ymmärretty paremmin kuin missään muualla sekä se, että jotkin asiat yhteiskunnassa hoitaa paremmin julkinen sektori ja jotkin toiset asiat yksityinen, että se, kumpaan näistä kahdesta kategoriasta kukin yksittäinen asia kuuluu.
Pieni vähemmistö aiheuttaa suurimman osan ei-toivotuista asenteista
Viimeaikaisissa kirjoituksissaan Heath on nostanut esiin näkökohdan, joka on hyvin yksinkertainen, mutta jäänyt merkitykseensä nähden häkellyttävän vähälle huomiolle. Se liittyy nykyisin jatkuvan keskustelun kohteena olevaan ilmiöön: ääriajattelun ja poliittisen populismin nousuun.
Asia avautuu ehkä parhaiten rinnastuksen kautta. Suomessa on arvioitu, että noin 10 prosenttia asiakkaista aiheuttaa noin 80 prosenttia kaikista sosiaali- ja terveyspalvelujen kustannuksista.
Heath esittää, että samansuuntaiset prosenttiluvut koskevat myös erilaisia ei-toivottuja epäsosiaalisia asenteita. 10 prosenttia rasisteista aiheuttaa 80 prosenttia kaikesta rasismista. 10 prosenttia seksisteistä aiheuttaa 80 prosenttia seksismistä. 10 prosenttia homofoobikoista aiheuttaa 80 prosenttia homofobiasta ja niin edelleen.
Nämä ovat tietenkin summittaisia lukuja, kuten sote-asiakkaita koskevat luvutkin. Olennaista on lukujen suuruusluokka, ei niiden tarkka paikkansapitävyys.
Toisin sanoen arveluttavia asenteita esiintyy hyvin laajassa osassa väestöä, mutta suuressa enemmistössä siitä vain lievässä muodossa. Asenteiden jakauma noudattaa normaalijakaumaa.
Riskinä vastareaktio
On pieni vähemmistö, jolle valtavirta-ajattelun moraalisesti tuomittavina pitämät asenteet ovat oman identiteetin ytimessä ja koko ajan mielessä etualalla. Ja sitten on paljon suurempi joukko, jolla on osaksi samoja asenteita, mutta joka ymmärtää ja hyväksyy sosiaaliset säännöt, joiden mukaan niiden esitteleminen avoimesti on junttia ja epäasiallista.
Heathin mukaan tämä on olennaisen tärkeää huomioida, kun pohditaan, millainen strategia näitä asenteita vastaan taistelemiseksi kannattaa omaksua. Jos pienen vähemmistön jyrkkiä ääriasenteita vastaan hyökätään voimakkaasti tunnustamatta samalla, että ne ovat pelkkä paljon laajemman ilmiön äärimmäisin ilmenemismuoto, tämä herättää helposti vastareaktion niissä, joilla on samoja asenteita lievemmässä muodossa ja jotka myös pyrkivät pitämään ne aisoissa. Ihminen, jolla on joitakin rasistisia asenteita, mutta joka ei silti ole koko ajan pakkomielteisesti niiden vallassa, saattaa mennä lukkoon, jos häntä syytetään rasistiksi — koska hän kokee tulevansa rinnastetuksi tällaisiin ”äärirasisteihin”, joista hän mieltää vilpittömästi olevansa aivan yhtä kaukana kuin syytöksen esittävä tahokin on.
Mustavalkoinen tuomitseminen voi pahentaa ongelmaa
Erään rinnastuskohteen tarjoaa Suomessa viime aikoina käyty keskustelu huumeiden käyttöhuoneista. Niiden kannattajat katsovat, että olisi parasta, jos kukaan ei käyttäisi huumeita. Mutta kun niitä nyt valitettavasti käytetään, niin olisi parasta, että tämä tapahtuu viranomaisten tiedossa olevassa paikassa ja edes jollakin tavoin järjestyneissä puitteissa. Tavoitteena on haittojen vähentäminen.
Heath ajattelee, että epäsosiaalisiin asenteisiin tulisi suhtautua samalla tavalla kuin huumeisiin. Kummassakin tapauksessa halu tuomita ongelman aiheuttaja moraalisesti leveimmällä mahdollisella pensselillä — ja kokemus, että mikä tahansa muu vaihtoehto olisi jonkinlaista pikkusormen antamista pahuudelle — on inhimillisesti ymmärrettävä. Mutta jos siitä pidetään kiinni viimeiseen saakka, tämä saattaa käytännössä vain pahentaa ongelmaa.
Sanomisten muotoilu kuormittaa
Erityisesti Heath vastustaa sitä, että ihmisiä edellytetään kielenkäytöllään todistamaan asenteidensa aitous. Julkisessa keskustelussa on usein vaadittu, että esimerkiksi tietystä syrjintää kokevasta väestöryhmästä saa käyttää vain jotakin tiettyä nimitystä, joka on harvinaisempi ja vähemmän vakiintunut kuin tietty toinen, yleiskielisempi nimitys.
Heath rinnastaa tämän niin kutsuttuun Stroopin testiin, jossa ihmisille näytetään eri värien nimiä, jotka on kirjoitettu toisen värisillä kirjaimilla: vaikkapa sana punainen sinisellä. Kun ihmisiä pyydetään nimeämään tällaisten sanojen värit, he ovat paljon hitaampia ja alttiimpia virheille verrattuna siihen, että sinisellä kirjoitettu sana ei olisikaan punainen vaan jokin neutraali sana, kuten tilanne tai henkilö.
Äänekäs paradoksi
Jo pieniä lapsia yritetään saada noudattamaan sosiaalisia sääntöjä korostamalla sitä, että ”kohteliaisuus ei maksa mitään”. Mutta on tilanteita, joissa se nimenomaan maksaa.
On psykologisesti vaativaa joutua erikseen miettimään, mitä sanoo — niin Stroopin testissä kuin myös niissä sosiaalisissa tilanteissa, joihin Heath rinnastaa sen. Sitä ei voida välttää, mutta psykologisesti vaativien tilanteiden määrä tulisi hänen mukaansa pyrkiä minimoimaan.
Heath huomauttaa myös, että ilmiössä on ainekset omituiseen paradoksiin. Jos epäsosiaaliset asenteet menettävät suosiotaan, tämä saattaa ilmetä niin, että se vähemmistö, jolle ne ovat kaiken keskipisteessä, huutaa ja mölyää entistä pahemmin ja loukkaavammin, koska tajuaa olevansa jäämässä yhä enemmän tappiolle.
Tällöin ihmisten asenteet voivat muuttua keskimäärin parempaan suuntaan samaan aikaan, kun juuri tämän parempaan suuntaan muuttumisen epäsuorana seurauksena yhteiskunnallinen keskusteluilmapiiri päinvastoin huononee entisestään.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.