Orjien kurjasta osasta on kirjoitettu paljon, myös tutkimusta. Yhdysvaltain historiaan liittyy olennaisella tavalla tapa, jolla työvoimaa on rahdattu toiselta mantereelta puuvillapelloille ja kotiorjiksi ja jolla ihmisiä on kohdeltu muun omaisuuden osana. Mutta mitä ajatteli omistava luokka, orjien isännät ja emännät?
Historioitsija Anna Koivusalo lähti ehtimään vastausta Pohjois-Carolinan yliopiston arkistoista. Hän löysi täysosuman, varakkaan DeRosset-suvun valtavan kirjearkiston. Arkistossa on noin kymmenen tuhatta 1800-luvulta säilynyttä kirjettä neljältä sukupolvelta.
— Kirjeet olivat kuin 1800-luvun WhatsApp-keskusteluketjuja. Kahdeksankymmentä ihmistä kirjoittaa toisilleen siitä, mitä ovat juuri tänään ja tällä viikolla tehneet ja tunteneet, Koivusalo kuvaa.
Sisäoppilaitoksessa ja rintamalla
Koivusaloa kiinnostavat erityisesti Armand ja Eliza Lord DeRosset ja heidän 11 lastaan. He kirjoittivat toisilleen useita kertoja viikossa 1840–1860-luvulla: lapset kirjoittivat ensin sisäoppilaitoksista, pojat muutettuaan sittemmin muualle työn perässä ja tytöt lähdettyään puolisoittensa mukaan. Sisällissodan aikana DeRossetit kirjoittivat sukulaisille rintamalle ja sotilaat kirjoittivat rintamalta kotiin.
Tutkimus on vielä kesken, mutta löydökset ovat lupaavia. Kirjevuori on aarreaitta tunnehistorioitsijalle, Koivusalo iloitsee.
— Tunnehistoria on 1980-luvulla syntynyt tieteenala. Se tutkii esimerkiksi sitä, miten tietyn aikakauden tai yhteisön ihminen ilmaisi ja sai ilmaista tunteitaan pysyäkseen yhteisönsä hyväksyttynä jäsenenä.
Ihmisen omistamisen oikeus
Yhdysvaltain etelävaltioiden tunnehistoriaa on tutkittu erittäin vähän, etenkin etelävaltioiden valkoisten tunnekokemuksia. Syy on ilmeinen: orjanomistajat eivät herätä sympatiaa.
Myös Koivusalon tutkimat DeRossetit pitivät orjia ja katsoivat toisen ihmisen omistamisen täydeksi oikeudekseen.
— Etelävaltioiden valkoiset eivät yksinkertaisesti kyseenalaistaneet oikeuttaan omistaa toista ihmistä.
Harvat tasa-arvoa kannattaneet joutuivat varsin pian hankaukseen ympäristönsä kanssa ja muuttivat Pohjoisvaltioiden puolelle.
— DeRossetien näkemyksen mukaan orjat olivat olemassa heitä varten. Niin kauan kuin orjat käyttäytyivät asiallisesti ja kunnioittavasti, omistajat kohtelivat heitä — omasta mielestään —hyvin, Koivusalo kertoo.
Jos nämä vastustivat omistajaa tai tekivät jotakin mielen osoittamiseksi tulkittavaa, vaikkapa vain hidastelivat, seurasi helposti rangaistus.
Alempaa lajia
DeRossetin suku mainitsee harvoin kirjeissään muita tunteita orjia kohtaan kuin harmistuksen. He manailivat orjien ruoka- tai vaatetuskustannuksia ja näiden käytöksestä aiheutuvaa vaivaa.
Toinen tunne oli pelko. Omistajat olivat varuillaan: Etelävaltioissa syttyi silloin tällöin orjakapinoita.
— Kun orjista tuli sisällissodan jälkeen vapaita ja itsenäisiä kansalaisia, perhe oli tyrmistynyt siitä, etteivät entiset orjat olleet heille kiitollisia heidän kaikesta huolenpidostaan ja siitä, että nämä saivat yhä palvella heitä, Koivusalo toteaa.
DeRossetit — kuten suurin osa heidän seurapiirinsä ja yhteiskuntaluokkansa edustajista — eivät pitäneet afroamerikkalaisia ihmisinä lainkaan. Ajattelutavan historiallinen jälki on ollut pitkä.
Tutkijan fyysinen inho
Anna Koivusalo on joutunut käymään läpi myös omia tunteitaan ja asenteitaan työnsä mittaan. Historioitsijan pitääkin tiedostaa, miten omat moraalikäsitykset vaikuttavat siihen, miten hän näkee materiaalinsa. Se vaikuttaa myös tapaan, jolla tutkija kuvaa lähteistä nousevia asioita.
— Erityisen tärkeää omien arvojen tiedostaminen on silloin, kun tutkimusaiheen ihmiset herättävät moraalista närkästystä.
DeRossetit aiheuttivat tutkijalle ajoittain suorastaan fyysisiä inhoreaktioita. Tapa, jolla he ajattelivat orjan asemassa olevista ihmisistä, tuntui puistattavalta.
— Koen kuitenkin, että etenkin silloin, jos joku asia iskee tutkijaan henkilökohtaisesti kovaa, sen täytyy olla pohdiskelun ja puhumisen arvoinen, Koivusalo arvioi.
”Rintakehää painaa, päätä särkee”
Jos tutkijasta on tuntunut välillä tukalalta kirjeiden ääressä, myös DeRossetin perhettä piinasi fyysinen tunnekokemus, ahdistus. He eivät itse käyttäneet sanaa, mutta Koivusalosta se on toimiva kattotermi asioille, jotka heitä huolestuttivat.
— DeRossetit kirjoittavat huolesta, hermoilusta ja tuskasta.
He kertovat myös siitä, miten ”rintakehää painaa, päätä särkee”. He eivät saaneet nukuttua, kun ahdistus tuotti fyysisiä oireita.
DeRossetit olivat hyvin uskonnollisia. Uskonto antoi lohtua, mutta tuotti osaltaan myös ahdistusta. Aikakauden normit olivat tiukat. Etenkin vanhemmat sukupolvet kontrolloivat huomattavasti suvun jäsenten ilon ja surun tunneilmaisuja. Liian näkyvästi ja voimakkaasti ei saanut rakastaa puolisoaan tai lastaan, sillä väkevimmät rakkaudenosoitukset piti varata Jumalalle.
— Ne suvun naiset, jotka nauttivat avioliiton fyysisestä puolesta tai kokivat vahvaa emotionaalista yhteyttä puolisoonsa, saattoivat tuntea itsensä syntisiksi ja ahdistuivat siitä.
Kun pieni kuolee
Riipaisevinta Koivusalosta oli lukea läheisten ymmärtämätöntä suhtautumista lapsensa menettäneiden isien ja äitien suruun. 1800-luvulla kulkutaudit tappoivat paljon lapsia eikä hyväosaisuus suojellut perheitä kipeiltä menetyksiltä.
— Surra piti ja suru kuului näyttää, mutta suru ei saanut kestää paria–kolmea kuukautta pitempään. Jos vanhempi ei siinä ajassa toipunut, häneen alettiin suhtautua torjuvasti: ei kai hän kyseenalaistanut Jumalan tahtoa? Piti olla onnellinen, kun lapsi oli päässyt parempaan paikkaan.
Terapiaa ei ollut olemassakaan eikä ahdistusta osattu hoitaa. 1800-lukulainen omahoito on tuttua meidänkin aikanamme: moni pakeni ylenpalttiseen työntekoon tai turrutti murhettaan nautintoaineilla. Jotkut shoppailivat vimmatusti ja tilasivat New Yorkista kalliita hattuja ja kankaita.
Älä naura pyhänä
Yksi Armandin ja Elizan lapsista, Kate DeRosset, kärsi kirjeittensä perusteella selvästi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kaikkien kuuden synnytyksensä kohdalla. Kolme hänen lapsistaan menehtyi pieninä. Yksi kuoli hinkuyskään, toinen kurkkumätään ja kolmas hukkui kalastusretkellä ystäviensä kanssa.
— Silti Kate koki lastensa kuolemien johtuvan hänen omasta syntisyydestään.
Pian kolmannen lapsensa kuoleman jälkeen hän menetti myös puolisonsa sisällissodassa.
— Menetysten ja masennuksen sykli traumatisoi Katen pahasti, eikä hän saanut siihen mitään hoitoa, Koivusalo toteaa.
Kun sairauksilta ja onnettomuuksilta välttyneet kolme poikaa lähtivät sisäoppilaitokseen, Kate alkoi kirjoittaa maanisesti kirjeitä heille. Hän oli koko ajan huolissaan siitä, etteivät lapset tekisi mitään, mikä voisi vähänkään vivahtaa syntiin.
— Älkää vain naurako sunnuntaina, Kate kirjoitti, ettei näitäkin poikia otettaisi äidiltä pois synninteon tähden.
Murheen osoittamisen tiukat kaavat
Normit ja tapojen vaatimukset näkyvät Koivusalon aineistossa selvästi. Kun läheinen kuoli, hautakiven, hautakukkien ja hautajaisseremonian piti olla ehdottomasti tietynlaisia ja haudalla piti käydä säännöllisesti ja julkisesti suremassa soveliaan ajan.
— Kaikissa ihmisyhteisöissä on omia tunnesääntöjään ja käsityksiä siitä, miten tunteita pitää ja saa ilmaista, Koivusalo sanoo.
— Meidän on ilmaistava tietynlaisia tunteita tietyissä tilanteissa saadaksemme hyväksyntää.
Suruasuihin pukeutuminen oli 1800-luvun Etelävaltioissa tärkeää. Jotkut saattoivat myös käyttää kuolleen hiuksista tehtyjä koruja. Sukulaisten ja tuttavien odotettiin kirjoittavan tietynlaisia valittelukirjeitä.
Rutiinit yleensä helpottavat ahdistusta, Anna Koivusalo tuumii. Toisaalta tiukat normit tuottivat tuskaa niille, jotka eivät syystä tai toisesta pystyneet tai halunneet niitä noudattaa.
— Yksi tutkittavistani oli surun murtama, kun hänellä ei ollut varaa ostaa kuolleelle vaimolleen sellaista hautakiveä kuin hän ajatteli asiaan kuuluvan.
Tunnenormeilla ja niiden kontrolloimisella on yhteisöissä tärkeä tehtävänsä, mutta liikkumavaraa ihmisyydelle saattaa jäädä ahdistavan vähän.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 7/2021.
Anna Koivusalo pohti väitöskirjassaan etelävaltiolaista kunniakäsitystä ja tutki Yhdysvaltain sisällissodan ensimmäiset laukaukset määrännyttä eteläcarolinalaista poliitikkoa James Chesnutia. Vuonna 2017 valmistunut tutkimus sai kiitosta — ja konkreettisen tunnustuksen.
Humanistisen tiedekunnan silloisen dekaanin Hanna Snellmanin päätöksellä muutama menestyksekkäästi väitellyt nuori tutkija palkattiin hakuprosessin perusteella kolmen vuoden määräajaksi aloittamaan seuraavaa tutkimustaan. Koivusalo oli yksi heistä.
— Työsuhteen aikana oli mahdollisuus rauhassa miettiä ja kehitellä aihetta sekä etsiä sopivaa materiaalia, mikä on tutkijalle todella kullanarvoista ja harvinaista, Koivusalo kiittää.