Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 2/2023.
Vuoden alussa se vihdoin tapahtui: hyvinvointialueet aloittivat toimintansa vuosikymmenen kestäneen väännön jälkeen. Pitkästä pyörittelystä huolimatta lopputulos saatettiin maaliin kiireellä, tutkimusjohtaja Ville-Pekka Sorsa arvioi. Hyvinvointialueilta puuttuu rahaa, henkilöstöä ja aikaa kehittää toimintaansa.
— Alkuvaiheessa pitäisi panostaa, jotta saataisiin säästöjä pitkällä aikavälillä. Jos tutkimus- ja kehitystyö jäävät tekemättä, päädytään vain sammuttelemaan tulipaloja, Sorsa sanoo.
Kun sosiaaliala, perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito laitetaan yhteen, voi ihmisten ongelmiin puuttua ajoissa. Se kuitenkin edellyttää sujuvia toimintamalleja. Lähes kaikki hyvinvointialueet aloittivat työnsä alijäämäisillä budjeteilla.
Silti vielä pahempi puute uhkaa tulla terveydenhuollon henkilöstöstä.
— Hoivajärjestelmä on vaarassa romahtaa 10–15 vuoden sisällä. Ihmiset ja aika loppuvat kesken, Sorsa varoittaa.
Noidankehässä
Suomi harmaantuu: hoidettavien lisäksi myös nykyiset hoitajat ikääntyvät. Heistä suuri osa jää lähivuosina eläkkeelle. THL on arvioinut, että vuoteen 2040 mennessä sosiaali- ja terveysalalle tarvitaan 200 000 uutta työntekijää. Hoitajien lisäksi pulaa on muun muassa lääkäreistä.
Järjestelmän on annettu ajautua kriisiin, vaikka yli 20 vuotta on varoiteltu, että palvelutarpeet lisääntyvät, kun väestö ikääntyy, Sorsa toteaa.
— Lamasta saakka on menty ”tehostetaan vielä vähän” -asenteella. Puhutaan kutsumustyöstä, mutta työolot ovat mahdottomat. Jos naapurimaissa vielä maksetaan palkkaa tonni enemmän kuussa, onko se ihme, jos sinne lähdetään.
Jotta työolot paranisivat, pitäisi palkata enemmän työntekijöitä. Mutta jos olot ovat huonot, heitä ei saada.
Hoitajien ikäjakauma on huolestuttava: on nuoria ja on paljon pian eläkkeelle jääviä. Jo 1990-luvulta lähtien alalle olisi pitänyt kouluttaa enemmän osaajia. Nyt koulutuksen aloittavat eivät ehdi avuksi työelämään vielä vuosiin. Kuinka sairaaloiden käy? Sorsa ennustaa isoja kriisejä.
— Enemmistö osastonhoitajista on jäämässä eläkkeelle kymmenen vuoden sisällä. Heillä on organisaation muisti. Kun vaihtuvuus on suurta, hiljainen tieto ei siirry.
Iloa työhön
Jos tahdotaan muualle siirtyneet hoitajat palaamaan ja uusia opiskelemaan alaa, työolot on saatava sellaisiksi, että sinne halutaan, sosiaalityön apulaisprofessori Minna Zechner sanoo.
Julkisten palvelujen virtaviivaistaminen ei ole johtanut laadukkaaseen hoitoon eikä hyviin työoloihin, Zechner arvioi.
— Hoitoalalla työskentelevien intressi on auttaa ihmisiä ja olla vuorovaikutuksessa heidän kanssaan. Siitä he saavat iloa työhönsä. Liukuhihnamaisessa meiningissä katoaa ilo ja syy, miksi he ovat alalle hakeutuneet.
Hoitoalalle hakevien määrät ovat olleet laskussa, eikä kaikkia koulutuspaikkoja ole saatu täytettyä. Ikäluokat pienenevät ja työvoimapula vaivaa lähes kaikkia aloja.
— Kaikista ei voi eikä saa tulla hoitajia, Zechner toteaa.
Ei kolonialismia
Ratkaisuksi hoitajapulaan esitetään usein ulkomailta rekrytointia. Zechner kuitenkin kysyy, onko meillä oikeutta viedä hoitajia heidän lähtömaistaan, jossa heitä myös tarvitaan. Siinä on kolonialismin piirteitä.
— Mitä heille luvataan ja miten heistä täällä huolehditaan? Kielen oppiminen ei tapahdu käden käänteessä. Perehdyttäminen ilman yhteistä kieltä on raskasta myös suomalaisille hoitajille.
Zechner ei pidä järkevänä, että filippiiniläiset sairaanhoitajat työskentelisivät Suomessa lähihoitajina. Ylipäänsä hoivatyön näkemistä maahanmuuttaja-ammattina pitäisi välttää, samoin pitkäaikaistyöttömien patistamista alalle.
— Ei ole itsestään selvää, että hoitoala kiinnostaisi heitä. Jos jotain joutuu tekemään vastentahtoisesti, se vaikuttaa väistämättä hoivan laatuun, apulaisprofessori sanoo.
Apua tekniikasta?
Sorsan mukaan eniten retuperällä ovat vanhojen ihmisten palvelut. Etenkin kuntoutukseen ja ennaltaehkäiseviin palveluihin on vaikea päästä. Silti suurin osa sosiaali- ja terveyskuluista syntyy parin viimeisen elinvuoden aikana.
— Kun vanhojen ihmisten perustason palveluihin ei anneta tarpeeksi resursseja, he päätyvät päivystykseen. Sama ilmiö on havaittu monissa OECD-maissa.
Digiklinikat ovat tehostaneet lääkärien töitä, ja videopuhelut iäkkäiden ihmisten koteihin ovat edes jonkinlaista vuorovaikutusta. Kaikki heistä eivät kuitenkaan osaa käyttää digitaalisia palveluita eikä kaikilla ole verkkopankkitunnuksia.
Yleinen ajattelutapa on, että tekniikka alentaa kustannuksia. Tosiasiassa se on kallista ja kestää aikaa huonosti, Sorsa huomauttaa. Odotukset ja todellisuus eivät suinkaan aina kohtaa.
Yksin kotona
Nykyinen hoitofilosofia on auttaa ihmisiä asumaan kodeissaan mahdollisimman kauan. Vanhainkoteja ja terveyskeskusten pitkäaikaisosastoja on suljettu.
Tilalle on tullut tehostettua palveluasumista, mutta se ei riitä kattamaan kasvanutta tarvetta. Palveluasumiseen on pitkät jonot, ja päivystykset ruuhkautuvat vanhuksista, jotka eivät enää pärjää kodeissaan. Kotihoitoon ei ole panostettu tarpeeksi.
— Yhä enemmän ja yhä huonokuntoisempia vanhuksia asuu kotonaan. Se ei ole edes säästöä. Kun kotihoidon kustannuksiin lisätään sairaalajaksojen ja terveydenhuollon kustannukset sekä matkakulut, olisi tehostettu tai ympärivuorokautinen palveluasuminen monen kohdalla edullisempi ratkaisu, toteaa Zechner.
Kulut valuvat
Zechner sanoo, etteivät säästöt poista hoidon kustannuksia.
— Hoivan kulut vain valuvat vanhukselle tai hänen perheelleen. Vanhuspalvelujen rahoituksesta 17 prosenttia kerätään asiakasmaksuilla. Terveyspalveluissa luku on 4,4 prosenttia ja lapsiperheiden palveluissa kuusi prosenttia.
— Meillä on tehty poliittinen päätös, että vanhusten kuuluu maksaa omista palveluistaan enemmän kuin esimerkiksi lapsiperheiden, Zechner huomauttaa.
Pienituloisille vanhuksille maksut ovat iso taakka. Köyhyysriskissä ovat etenkin yksin asuvat iäkkäät naiset.
— Moni heistä säästää jättämällä käymättä lääkärissä tai lääkkeensä ostamatta.
Omaisten hoivaaminen on vahva normi. Silloinkin kun lapset asuvat kaukana tai tekevät vaativaa työtä, heidän oletetaan huolehtivan vanhemmistaan. Ja moni huolehtiikin: kyselytutkimuksen mukaan yli 40 prosenttia suomalaisista hoivaa jotakuta. Virossa luku oli 32 ja Saksassa 36 prosenttia.
— Puhe siitä, että suomalaiset eivät huolehdi läheisistään, ei näyttäisi pitävän paikkaansa, Zechner toteaa.
Vaikea bisnes
On vain vähän tutkimusta siitä, kumpi on edullisempi palvelujen tuottaja, julkinen vai yksityinen. Tulokset ovat ristiriitaisia, koska vertailu on vaikeaa.
Usein piiloon jäävät kilpailuttamisen kustannukset. Vie työaikaa määritellä kilpailutettavat asiat ja valvoa niiden toteutumista. Vastuu tilatuista palveluista on julkisella puolella, ennen kunnalla, nykyään hyvinvointialueilla.
Viime aikoina yksityiset hoivayritykset ovat tehneet huonoa tulosta ja irtisanoneet sopimuksiaan. Kotihoidon puolella yksityisiä toimijoita on vähemmän, koska siitä on vaikea saada tuottavaa bisnestä, Zechner sanoo.
— Sopii tiettyyn ideologiaan väittää, että yritykset pystyvät tekemään julkista halvemmalla. Mutta hoivaa on vaikea tuotteistaa ja vaikea tuottaa halvalla ilman, että sen laatu kärsii.
Voitontavoittelu tuo ristiriidan: huonolla hoivalla on mahdollista saada parempi voitto. Siksi sääntely on välttämätöntä.
— En tarkoita, että yritykset haluaisivat ihmisille pahaa, mutta voittoa ne tahtovat.
Oikeus verottaa
Hyvinvointialueet eivät saaneet ainakaan vielä verotusoikeutta, vaikka merkittävä osa sote-uudistuksen asiantuntijalausunnoista kannatti sitä. Syynä oli pelko kustannusten karkaamisesta.
Halutaanko palveluja resursoida riittävästi vai annetaanko järjestelmän kriisiytyä, Sorsa kysyy. Hän kaipaa poliittisia päätöksiä myös priorisointiin. Sen jättäminen työntekijöille ei ole reilua.
— Viime vuosina on korostettu, että menoja pitäisi leikata. Mutta kun kansalaisilta ja puolueilta kysytään, mistä leikattaisiin, he ehdottavat kohteita, joista saatavat säästöt ovat mitättömiä, Sorsa toteaa.
— Eläkkeistä, kouluista ja sotesta ei haluta leikata. Niinpä ei jää muita vaihtoehtoja kuin verojen nosto tai palvelujärjestelmän mureneminen.
Yhteisvoimin
Niukoilla resursseilla ei voi järjestää hyvää hoivaa.
— Kukaan ei pärjää koko ikäänsä ilman hoivaa. Siksi olemme rakentaneet hyvinvointivaltion, jossa vanhuuteen ja sairauteen varaudutaan yhdessä. Joissakin maissa ne ovat yksilön omalla vastuulla, mutta meillä kulut katetaan yhteisvoimin, Zechner sanoo.
Hyvinvointivaltion kannatus on suomalaisten keskuudessa edelleen laajaa. Silloin pitäisi olla valmius myös sen rahoittamiseen.
— Haluammeko, että kaikilla on oikeus terveydenhuoltoon? Haluammeko pitää kiinni hyvinvointivaltiosta, Sorsa kysyy.
Jos haluamme, resurssit on turvattava sen mukaisesti.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Tutkijat tahtovat tarjota apuaan hyvinvointialueille, jotta olisi mahdollista suunnitella ja kokeilla uusia toimintamalleja.
— Tutkimus- ja kehitystyötä voi tehdä siten, että hyvinvointialueiden tarpeet ja tutkimusintressit kohtaavat, tutkimusjohtaja Ville-Pekka Sorsa sanoo.
Sorsa johtaa tutkimusta, jossa uusia toimintatapoja testataan yhteistyökumppanien kanssa. Vuoropuhelua luodaan webinaareilla, joista ensimmäinen pidettiin loppuvuodesta 2022.
Geriatri Marja-Liisa Laakkonen kertoi Tutkimustieto käyttöön -verkkotapahtumassa Keski-Uudenmaan hyvinvointialueen henkilökunnalle tutkimuksestaan, joka käsitteli muistisairaiden kuntouttamista liikunnan avulla.
Liikunta hidastaa toimintakyvyn ja kognition heikkenemistä ja vähentää kaatumisia. Vaikka kuntouttamisesta koituu kuluja, se säästää menoja toisaalla.
— On surullista ja kauheaa, että muistisairaat unohdetaan kuntoutuksista, Laakkonen arvioi.
Samaa mieltä on webinaariin osallistunut johtava asiantuntija Marjo Liimatainen.
— Pitäisi päästä pois vanhakantaisesta ajattelusta, että ikääntyneiden kohdalla mitään ei ole tehtävissä ja että he ovat vain toimenpiteiden kohteita. Loppuelämänkin pitää olla merkityksellistä aikaa, Liimatainen sanoo.
Alkava muistisairaus näkyy usein hämmennyksenä ja ahdistuksena. Levottomuus voisi purkautua turvallisesti ohjatulla liikunnalla, mutta tätä ei vielä tehdä riittävästi, Liimatainen sanoo.
Keski-Uudellamaalla rahatilanne on heikko, mutta se ei kuitenkaan estä kehittämistä:
— Jos viemme jo olemassa olevaa tutkimusta arkeen, siitä ei tule mitään lisäkustannuksia, Liimatainen muistuttaa.