Moskovan patriarkan kiihkeä, samaan uskontokuntaan kuuluviin naapureihinsa kohdistuvan väkivallan siunaaminen ja heidän demonisoimisensa on laajasti herättänyt inhoa. Uskonnon aseistamista Euroopassa on pidetty järkyttävänä niin Ukrainassa kuin maailmanlaajuisesti. Viimeisten kymmenen vuoden aikana uskonto kansallisen idean osana on hiipinyt (geo)politiikkaan, jossa edellisetkään menneisyyden haavat eivät ole parantuneet.
Ehkäpä se muistityö, jota toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa kutsuttiin menneisyyden hallinnaksi (Vergangenheitsbewältigung) ja joka kesti vuosikymmeniä, ei ole vielä edes alkanut Ukrainassa tai eräissä muissa postkommunistisissa maissa.
Ydinongelma on, että Venäjän aggressio Ukrainaa vastaan tapahtuu alueella, joka kantaa pahamaineista veritannerten perintöä. Nimitys viittaa raja-alueisiin, joita Hitler ja Stalin aikoinaan terrorisoivat. Terrorin monisyinen perintö sisältää ristiriitaisia näkemyksiä historiasta. Toisen osapuolen kyseenalaistamaton sankari on toiselle kyseenalaistamaton paholainen.
Erityisesti lännen kritiikki patriarkan sodanlietsomista kohtaan on ymmärrettävästi ollut ankaraa, ja Venäjän laiton hyökkäys on tuomittu. Tästä kritiikistä on kuitenkin enimmäkseen puuttunut horisontaalinen näkemys. Kritiikistä ilmenee alueen historian tuntemuksen puute tai sen kiistanaisuuden tunnustaminen.
Arvovaltaisesta historiatieteellisestä tutkimuksesta huolimatta Ukrainan vaikeaan pirstoutuneeseen menneisyyteen ja sen mykistyneeseen kulttuuriseen muistiin, erityisesti juutalaisväestöön kohdistuneiden julmuuksien perintöön, on toistaiseksi kiinnitetty vain vähän huomiota. Muistityön olemattomuus jättää tilaa jatkuvalle antisemitismille, esimerkiksi verirituaalisyytöksille ja salaliittoteorioille.
Julmuuksien näyttämön pahamaisesta perinnöstä puhutaan Ukrainassa vain harvoin. Vuosina 1918–1921 yli 100 000 juutalaista sai surmansa. Heidät murhasivat omat naapurit, niin kaupunkilaiset, talonpojat kuin sotilaatkin, jotka syyttivät juutalaisia Venäjän vallankumouksen myllerryksestä. Polku pogromeista holokaustiin oli lyhyt. Tämä ristiriitainen muisto edellyttää sen olemassaolon tunnistamista. Väitän, että muistamattomuus jättää tilaa yhä jatkuvalle antisemitismille, ja että vaimennetun (tai vääntyneen) kollektiivisen muistin tekijä pitäisi tunnustaa ja työstää.
Eräs tunnetuin esimerkkinä harhaanjohtamisesta on Ukrainan kansallismielisten järjestön radikaalin sotilaallisen siiven (OUN-B) johtaja Stepan Bandera, jonka perintö jakaa mielipiteitä. Hän edustaa kansallissankaria joillekin ukrainalaisille patriooteille, kun taas toiset yhdistävät hänet natsi-ideologian kannattajiin ja juutalaisiin kohdistuneisiin joukkojulmuuksiin. Tässä tilanteessa Kremlin demonisoivalle propagandalle jää merkittävä jalansija.
Kansainvälisen yhteisön ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden, niin maallisten kuin uskonnollistenkin järjestöjen, tulisi pontevasti edistää menneisyydenhallintaa ja muistityötä. Sen pitäisi muodostaa olennainen osa emansipaatio- ja sovintopolkua kohti Ukrainan moniäänistä kansallista historianymmärrystä. Muistityö on nähtävä osana kansalaisyhteiskunnan kehitystä ja Ukrainan polkua kohti Euroopan yhdentymistä. Muistityötä ei pidä lykätä.