Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2023.
Maxim Fedorovia pelottaa harvoin, mutta tuona päivänä häntä vähintään jännitti.
Hän oli juuri sopinut esihenkilönsä kanssa, että lähtisi Ylen kirjeenvaihtajaksi Kiovaan. Oli huhtikuu vuonna 2022, ja Venäjä oli juuri hyökännyt Ukrainaan. Valloittaja eteni vauhdilla, ja pääkaupunki oli ensimmäiset puolisentoista kuukautta kaaoksessa.
Fedorov ei pelännyt jäävänsä mottiin piiritettyyn kaupunkiin tai kuolevansa raketti-iskussa. Sen sijaan häntä jännitti, kuinka ukrainalaiset suhtautuisivat häneen. Hän kun sattuu olemaan venäläinen.
— Mutta se oli turha pelko.
Palstan sato kulki repussa juna-asemalle ja junalla Pietariin.
Lapsi ei tiedä, mihin verrata. Niinpä Fedorovin lapsuus 1980–1990-lukujen taitteen Pietarissa oli vain tavallinen lapsuus. Jälkeenpäin hän on tajunnut, että aika oli niukkaa.
— Ei meillä ollut pulaa, mutta datšalla piti käydä kasvattamassa vihanneksia.
Perunaa, porkkanaa, sipulia, kaalia. Datšaa ei voi verrata suomalaisiin mökkeihin. Oli tontti tontin vieressä, ja kullakin tontilla oli pieni mökki, joista puuttuivat mukavuudet.
Mutta lapselle paikka oli kiva.
— Lähellä oli metsä, jossa kävimme sienessä. Uimapaikkoja ei ollut, mutta sain leikkiä muiden lasten kanssa.
Matka takaisin kaupunkiin sen sijaan ei ollut kiva. Juna-asema oli neljän kilometrin päässä.
— Satoa piti rahdata repussa tunnin kävelymatkan ajan. Mutta se oli tyypillistä. Kaikki tuntemani kaverit elivät samaa elämää.
Lapsena ei tajunnut, mikä oli ukrainalaista. Mummon puhe oli erilaista.
Neuvostoliitto oli suuri kansojen sulatusuuni. Kukaan ei erityisemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että Maxim Fedorovin äiti oli ukrainalainen. Äiti opiskeli 1980-luvun alussa kemiaa Leningradissa, missä hän tapasi fysiikkaa opiskelevan venäläismiehen. Muutamaa vuotta myöhemmin syntyi ainoa lapsi, Maxim. Hän ei lapsena miettinyt, mikä ehkä oli ukrainalaista.
— Jälkeenpäin ymmärsin, että mummon puheesta tunnisti hänen taustansa. Se kuulosti lapsesta vähän hassulta.
Äidin lapsuudenperhe oli muuttanut 1960-luvulla Pohjois-Venäjälle. Samalla he lopettivat ukrainan puhumisen.
— Kieltä ei ollut järkeä ylläpitää tai siirtää lapsille. Se olisi aiheuttanut vain hämmennystä. Että miksi te puhutte eri kieltä kuin kaikki muut.
Kun Maxim oli lapsi, hänen perheensä matkusteli lomilla sukulaisten luona Ukrainassa ja Moldovassa. Sukua asui myös Kiovan lähellä Irpinissä.
Kesällä 2022 ukrainalaisjoukot saivat valloitettua Irpinin ja sen naapurikaupungin Butšan takaisin venäläismiehittäjiltä. Uutisia seuranneille ei tarvinne toistaa, mitä kaupungeista löytyi.
Fedorov rakastaa kielioppia. Se on kuin matemaattinen malli.
Nuorena Maxim Fedorov osasi kahta kieltä: venäjää ja heikkoa englantia. Nyt hän puhuu yhdeksää, ainakin jossain määrin: venäjää, suomea, ukrainaa, saksaa, englantia, espanjaa, italiaa, ranskaa ja ruotsia.
— Kuudella pystyn puhumaan, vaikka joku herättäisi minut kolmelta yöllä.
Fedorov kävi koulua humanistisella linjalla, josta oli helppo päästä yliopiston filologiseen tiedekuntaan.
— Toisena vaihtoehtona oli sosiologia, mutta en muistaakseni edes hakenut sinne. Se tuntui tylsältä.
17-vuotias Fedorov oli lukenut englantia kymmenen vuotta. Häntä kyllästytti, ettei vieläkään osannut sitä kunnolla. Yliopistossa oli kaksi kieliohjelmaa, yksi Puolan ja toinen Suomen kanssa.
— Suomi oli jotain uutta. Sanastossa ei ollut mitään tuttua. Kaikki piti opiskella uusiksi.
Toisaalta suomi tuntui loogiselta. Poikkeuksia oli vähän. Fedorov rakastaa kielioppia. Se on matemaattinen malli, joka avaa pääsyn kieleen. Hän luki suomalaisia tekstejä — esimerkiksi Aku Ankkaa — ja perkasi kielen rakenteita auki.
— On kiinnostavaa lukea tekstiä, jota ei ymmärrä. Vähitellen tajuaa, miten se on muodostettu.
Fedorov ymmärtää paremmin suomen kuin venäjän rakenteita.
Vuonna 2005 Maxim Fedorov muutti ensimmäistä kertaa Suomeen, vaihto-opiskelijaksi Jyväskylän yliopistoon.
— Siellä tajusin kauhukseni, että pärjään suomeksi jokapäiväisessä elämässä ja jopa akateemisessa maailmassa. Se oli mahtavaa.
Neljä vuotta myöhemmin Fedorov haki maisterilinjalle Helsinkiin, Jyväskylään ja Tampereelle. Kaikkien yliopistojen ovet aukesivat, ja hän valitsi pääkaupungin.
Fedorov opiskeli suomen lause- ja muoto-oppia yhdessä suomalaisten kanssa. Nykyään hän ymmärtää suomen rakenteita paremmin kuin äidinkielensä — ja luultavasti paremmin kuin moni suomalainen.
— Tiedän, miten venäjän sanat taipuvat, mutta en tiedä, mikä on se malli.
Valmistuttuaan Fedorov harkitsi tutkijan uraa. Väitöskirjalla oli jo ohjaaja.
— Mutta katsoin kavereitani, jotka ovat akateemisella alalla. Näin, kuinka uupuneita he olivat ja miten perseestä se oli. Haet yhtä apurahaa ja saat sen, mutta työn sijaan haetkin jo seuraavaa apurahaa. En halunnut siihen kierteeseen.
Fedoroville aukesi uusi ovi, kun Yle aloitti venäjänkieliset tv-uutiset.
— Vuoden 2013 lapsikiistojen jälkeen Ylellä havahduttiin, että Venäjän mediassa koko Suomesta kertoi vain dosentti Johan Bäckman. Tajuttiin, että sille pitää olla jotain vastapainoa.
Suomi alkoi pian tuntua kodilta ja Venäjä ulkomaalta.
Yle palkkasi kolme uutta toimittajaa laajentuneeseen venäjänkieliseen toimitukseen. Toimitus teki uutisia vain aiheista, jotka liittyivät Suomeen.
— Ukrainan sota oli ensimmäinen valtava poikkeus.
Ylen venäjänkielisiä uutisia siteerattiin paljon Venäjällä — usein joko väärin tai ilman viittausta.
— Joskus kopsattiin kokonaisia lauseita. Jos media oli kunnollinen, laitoimme palautetta.
Suomen venäläisiltä tuli toisinaan tulisia kommentteja. Etenkin Nato, Ukraina ja pakolaiset herättivät tunteita.
— Tai kun vuonna 2014 kutsuimme Krimin valtausta miehitykseksi. Sellaista, että me olemme Naton tai Valkoisen talon tai natsihallituksen äänitorvi.
Mitä pidempään Maxim Fedorov on asunut kotimaansa rajojen ulkopuolella, sitä vähemmän hän on tuntenut itsensä venäläiseksi. Suomi alkoi pian tuntui kodilta ja Venäjä ulkomaalta.
— Venäjä on vain maa, jonka kieltä ymmärrän ja jossa asuu sukulaisia.
Vuonna 2017 Fedorov aloitti taas nollasta. Hän muutti Saksaan, opiskeli kielen ja työskenteli pari vuotta Deutsche Wellen venäjänkielisessä toimituksessa. Jutut olivat venäjäksi, mutta työkieli saksa.
— Piti ymmärtää Saksan mediakenttää ja tapahtumia.
Loppuvuodesta 2021 Fedorov työskenteli Deutsche Wellen keikkatoimittajana Moskovassa — ”pröystäilevässä ja ylisuuressa kaupungissa, jossa ei ole mitään ymmärrystä kaupunkisuunnittelusta” —, kun Yle tarjosi työtä avustavana Venäjän-kirjeenvaihtajana. Uusi pesti ei ollut ehtinyt alkaakaan, kun sota puhkesi.
Fedorov oli 24. helmikuuta laskettelemassa Sotshissa, kun Venäjä käynnisti suurhyökkäyksen Ukrainaan. Tunnelma kaupungissa oli hämmentynyt. Kukaan ei kuitenkaan kauhistellut, että apua, meidän maamme hyökkää toiseen maahan.
— Hämmennys liittyi siihen, miten Sotshista pääsee pois. Lentoasemat suljettiin ja junat olivat täynnä. Ja että ruplan arvo romahtaa.
Fedorov joutui palaamaan Suomeen. Kuukautta myöhemmin hän puhui Ylen kollegoilleen, että sodan jälkeen olisi kiva mennä Kiovaan töihin. Miksei jo nyt, työtoverit kysyivät. Niin, miksi ei, Fedorov tuumi.
Hän pänttäsi kuukauden ukrainaa ja lähti.
Välillä on pitänyt suojautua iskuilta metrotunneliin.
Kiovassa on paljon vapaita asuntoja, koska moni lähti sodan alkuvaiheessa kaupungista pakoon. Maxim Fedorov vuokrasi kämpän pääkadun varrelta.
— Halusin, että minulla oli suoria lähetyksiä varten parveke, jolta avautuu tunnistettava Kiovan näkymä.
Elämä Kiovassa ei ole tuntunut järkyttävän toimittajaa. Vesi ja sähkö ovat toisinaan poikki, mutta ravintolat ovat auki, julkinen liikenne toimii ja ihmiset käyvät töissä. Kiovalaiset puhuvat toimittajalle mielellään, vaikka tämä onkin venäläinen. Huhtikuussa 2023 hän haastatteli presidentti Volodymyr Zelenskyiä.
— Vaikka minua kutsutaan sotareportteriksi, olen usein niin kaukana sota-aiheista kuin sotaa käyvässä maassa vain voi. Ne ovat eri ihmiset, jotka käyvät rintamalla.
Ensimmäinen kesä 2022 oli jopa yllättävän rauhallinen sodasta huolimatta. Pari ohjusiskua oli. Sittemmin — myös elokuussa 2023 — iskuja on tullut enemmän. Fedorov on hakeutunut muiden tavoin suojaan metrotunneliin. Kerran ohjus osui muutaman sadan metrin päähän kotitalosta.
Miltä se tuntui?
— Tuntui, että nyt tuli uutisaihe. Menin sinne.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.