Ei riitä, että lääkäri tietää potilaansa diagnoosin. Potilaan tulisi tietää ja hyväksyä se itsekin.
Tämä voi kuulostaa sanomattakin selvältä, mutta hoitotilanteiden todellisuus on usein ihannekohtaamista mutkikkaampi. Mielenterveysongelmien kohdalla kommunikaatioon liittyviä ongelmia on vielä enemmän kuin muiden sairauksien hoidossa.
— Yleislääkärin vastaanotolla potilaan ei yleensä tarvitse olla itse aktiivinen. Psykiatriassa täytyy. Jotta potilas voisi motivoitua hoitoon ja ylipäätään etsiä muutosta elämäänsä, lääkärin tulee saada potilas mukaan samaan ymmärrykseen diagnoosista, sosiologian professori Anssi Peräkylä Helsingin yliopistosta toteaa.
Hyvä potilas ei kysy?
Jos diagnoosi ei tunnu oikealta tai jos sitä on vaikea ymmärtää, potilas ei välttämättä sitoudu hänelle määriteltyyn hoitoon. Lääkkeet jäävät ottamatta ja oireet kertomatta. Potilas saattaa myös jättää tulematta sovittuihin tapaamisiin, ellei tunne saavansa apua.
— Parhaimmillaan diagnoosi voi auttaa potilasta ymmärtämään itseään ja elämäänsä. Huonoimmillaan se on vain vieraalta tuntuva leima, vuorovaikutustutkimusta tekevä Peräkylä kuvailee.
Mutta mistä lääkäri voi tietää, milloin potilas ei jaa hänen kanssaan samaa ymmärrystä? Moni haluaa olla ”hyvä potilas” ja osoittaa kuuntelevansa ja hyväksyvänsä lääkärin auktoriteetin, vaikka kerrottu asia jäisikin hämäräksi. Lääkäriltä vaaditaan herkkyyttä tunnistaa potilaansa reaktiot ja reagoida niihin rauhallisesti, toista tukevalla tavalla.
Tutkija nurkassa
Yleislääkärin vastaanottotilanteita on tutkittu jo useiden vuosien ajan, mutta psykiatrian vastaanotoilla vuorovaikutustutkimusta on tehty hämmästyttävän vähän, Peräkylä kertoo.
Uutta tietoa on kuitenkin luvassa, kun Peräkylä kollegoineen saa analysoitua aineiston, jota he ovat keränneet eteläsuomalaisella psykiatrisella poliklinikalla puolentoista vuoden ajan. Mukaan suostuneilla potilailla on erilaisia psyykkisiä ongelmia, jotka eivät vaadi hoitoa sairaalaosastoilla.
Erityisen kiinnostuneita tutkijat olivat persoonallisuushäiriöistä eli ongelmista, jotka liittyvät tunnesäätelyyn ja minäkäsitykseen.
Peräkylä kollegoineen on videoinut 75 diagnostista haastattelua. Vielä useampia vastaanottoja he ovat olleet itse huoneen nurkassa seuraamassa, muistiinpanoja tehden. Potilaiden ja lääkärien välisten tapaamisten lisäksi tutkijat ovat seuranneet myös hoitohenkilökunnan välisiä, diagnoosia käsitteleviä keskusteluja.
Potilaan ja lääkärin lupa
Kutakuinkin ainutlaatuisen tutkimuksesta tekee se, että kultakin 12 potilaalta on kerätty kaikki diagnoosiin johtaneet vastaanotot.
— Keskusteluanalyyttinen vuorovaikutustutkimus on lähes aina keskittynyt yksittäisiin tapahtumiin. Nyt meillä on mahdollisuus tutkia prosessia eli sitä, kuinka ymmärrys muovautuu useamman tapahtuman kautta, Peräkylä sanoo.
Tutkijat tekevät nyt analyysiä vastaanottovideoista ja pyrkivät tunnistamaan toistuvia kuvioita vuorovaikutuksessa. Peräkylä on aiemmissa tutkimuksissaan todennut, että potilaan on helpompi avata suunsa, jos lääkäri perustelee, miten on päätynyt diagnoosiinsa. Jos lääkäri täräyttää diagnoosin ilman pohjustusta, potilas voi tulkita, ettei keskustelua edes toivota.
— Jos pystyisimme kuvaamaan sen kehityslinjan, miten potilas saadaan osallistumaan ja toisaalta sen, jolloin potilas vetäytyy, siitä voisin olla tyytyväinen, professori tuumii.
Tutkimuksentekoon kysyttiin ja saatiin sekä potilaiden että lääkärien suostumus. Lääkärien yhteistyöhalukkuuden Peräkylä katsoo kertovan siitä, että tutkimukselle on heidänkin mielestään tarvetta.
Tutkimaton maanosa
Anssi Peräkylä kehuu vuolaasti lääkäreitä ja psykiatrisia sairaanhoitajia, joiden työtä on poliklinikalla seurannut. Osaaviksi nykyammattilaisia kiittää myös Helsingin yliopiston psykiatrian dosentti, psykiatrian erikoislääkäri Tarja Melartin, joka muun muassa antaa työnohjausta psykiatriaan erikoistuville lääkäreille.
Lääkärin arki ei aina vastaa ihannetilannetta. Kovilla ovat Melartinin mukaan etenkin nuoret lääkärit, jotka vasta keskittyvät opettelemaan, miten erilaiset häiriöt tunnistetaan. Paine oikean diagnoosin löytämiseen voi häiritä toimivaa vuorovaikutusta.
— Aivot ovat tutkimaton maanosa. Laboratoriokokeilla tai aivokuvantamisella ei päästä diagnoosiin vaan diagnoosi perustuu haastatteluun. On taitolaji, miten oikea diagnoosi limittyy potilaan kohtaamiseen niin, ettei ihminen supistu oireluetteloksi, Melartin sanoo.
Terapeuttista otetta
1990-luvulla psy-kiatriassa suosittiin psykodynaamista lähestymistapaa ja kuunneltiin potilaiden elämäkertoja.
2000-luvun kuluessa mielenterveystyössä on kuitenkin yleistynyt keskittyminen oireiden kirjaamiseen, Melartin arvioi. Hyvää tässä on se, että diagnoosit ovat entistä tarkempia. Samalla hoito saattaa kuitenkin keskittyä liiaksi yksityiskohtien setvimiseen.
Potilaan yksilöllinen tarina ja hänen kohtaamisensa ihmisenä saattaa unohtua.
— Olen kuitenkin näkevinäni, että nuoret lääkärit olisivat kiinnostumassa uudestaan psykoterapeuttisesta ajattelusta ja toivon sen olevan totta. Terapeuttisen työskentelyn kautta potilas voi alkaa psykologisesti ymmärtää, miksi hän on masentunut. Se voi johtaa pysyvämpään muutokseen.
Pikatie ei johda perille
Tarja Melartin työskentelee nykyisin yksityisellä vastaanotolla. Päätös jättää julkisen sektorin työ ei ollut helppo 21 vuoden työuran jälkeen.
— Tahdon kohtaamista ja ymmärtämistä, psykoterapeuttista otetta, mutta siihen lääkärin toimenkuva ei julkisessa terveydenhoidossa anna juuri mahdollisuuksia.
Lääkärin työhön liittyvät vaatimukset ovat kovia, ja tämä kovuus heijastuu myös mielenterveyspotilaiden elämään, vaikka he tarvitsisivat erityisen paljon tukea ja apua. Lääkärille jää diagnoosi, lääkityksen määrääminen ja lausunnon kirjoittaminen, ja nekin pitää tehdä usein yhden tai kahden tapaamiskerran perusteella, Melartin kuvaa.
— Usein ei juuri tunne ihmistä, jolle diagnoosin kirjoittaa. Hoitosuhteet ovat hoitajien varassa.
Turvallinen, ajan kanssa muodostuva hoitosuhde vahvistaisi luottamusta.
— Psykiatriassa ei ole mitään tehokkuuskaistaa, Melartin painottaa.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/02/19.