KANSI // Y/10/15 / Liipolan huipulta, korkeus 130 metriä merenpinnasta, näkee komeasti Eliel Saarisen suunnittelemalle Lahden kaupungintalolle ja Salpausselän antennimastoille. Lähiössä asuu paljon eläkeläisiä, kuten 85-vuotias Astrid Pellikka, joka on asunut samassa kodissa 46 vuotta.
Pellikka ei ole yksin — yli 80-vuotiaita on Suomessa jo enemmän kuin Tampereella asukkaita.
— Lähiönuorista on puhuttu paljon, mutta ei juurikaan siitä, millaista on vanheta lähiössä, toteaa Liipolan lähiötä pitkään tutkinut sosiaalityön professori Marjaana Seppänen Helsingin yliopistosta.
Kun vanhenemisesta ja vanhuudesta puhutaan julkisuudessa, tarinan lähtökohtana on usein muistisairas ja tämän uupunut omaishoitajapuoliso. Toinen esimerkkitarina kuvaa sänkyynsä tuomittua invalidia, jonka luona kotihoito käy liian harvoin ja liian nopeasti. Vanhuus näyttäytyy surkeana ja surullisena saattokotina, ongelmana.
YSTÄVÄT, YHTEYDET, LUONTO / Vaikka vanhusten ongelmat ovat todellisia, ne eivät ole koko totuus, eivät edes hieman karun näköisessä lähiössä. Seppäsen tutkimukset osoittavat, että ikääntyneet näkevät lähiönsä paljon valoisammin kuin nuoremmat sukupolvet. Monet heistä ovat aktiivisia, sosiaalisia ja katsovat myös ystäviensä perään, jos joku tarvitsee apua.
Yli 65-vuotiaat kehuivat tutkijalle Liipolaa: lähiössä asuu paljon ikätovereita, luonto on lähellä, talot ovat hyvässä kunnossa ja etupäässä sopivia myös rollaattoreille ja rullatuoleille. Bussikin kulkee kymmenen minuutin välein, ja sillä pääsee kätevästi mäen juurella sijaitsevalle ostoskadulle.
Jyrkkä Liipolan mäki on Pellikalle ja hänen ikätovereilleen melkoinen riesa varsinkin talvisin. Mutta itse lähiö, se ei ole hullumpi paikka vanheta, sanovat sekä asukas Pellikka että tutkija Seppänen.
— Fyysinen ympäristö tukee ikääntyneiden asumista paremmin lähiöissä kuin vaikka harvaanasutulla omakotitaloalueella, Seppänen toteaa.
Ikääntyneet ovat sitoutuneempia asuinpaikkaansa ja heillä on enemmän sosiaalista kanssakäymistä ja ystäviä kuin nuoremmilla, Seppänen totesi tutkimuksessaan.
— Useimmilla menee kaiken kaikkiaan oikein hyvin.
Nämä huomiot innostivat Seppäsen tutkimaan ikääntyneiden urbaania yhteisöllisyyttä. Miten ikääntyneet ihmiset rakentavat ja ylläpitävät yhteisöllisyyttä lähiössä, millaisia muotoja se saa?
HYVÄSSÄ SEURASSA / Kun Astrid Pellikka alkaa muistella menneitä, joka toisessa lauseessa nousee esiin yhdistys tai kerho, jota hän on ollut perustamassa tai puolustamassa. On kuoroa, sydänyhdistystä, seurakunnan aluetyöryhmää, Liipolan Lähiöseuraa.
— Kerran minulle ehdotettiin, että tule ja perusta Liipolan Martat. Minä siinä suu auki, että eihän kerrostaloalueella voi Marttoja perustaa, pitää olla puutarhat. Mutta siitä se lähti.
Tärkeä on ollut myös Sokoksen entisten työntekijöiden Sokka-kerho, joka kokoontuu kerran kuussa.
— Et arvaakaan, kuinka hauskaa meillä on yhdessä! Kerho on ollut minun elämässäni kantava voima. Kaikkien eläkkeellä olevien entisten työkaverien pitäisi perustaa samanlainen, Pellikka vinkkaa.
Pellikalla ei ole sisaruksia, mutta niin rakkaita ystäviä, että voi siskoista puhua. Ja ikinä hän ei ole pelännyt mitään tai ketään, päinvastoin. Lapsenakin hän istui aina Hanjalan-sedän syliin, vaikka isolla konduktöörillä oli hurjat jutut ja puujalka, joka likisti kauheasti.
Tämän asenteen ansiosta hän uskoo jaksaneensa myös vaikeina aikoina, esimerkiksi Kalevi-puolison kuoleman jälkeen 1980-luvun alussa.
EI AINAKAAN SINNE / Professori Seppänen muutti Lahteen 1990-luvulla miehensä työn perässä.
— Kyselimme ihmisiltä, mistä päin asuntoa kannattaisi katsoa. Kukaan ei osannut vinkata, mutta kaikki osasivat sanoa, mistä ei kannattaisi: Liipolasta.
Tutkijaa alkoi kiinnostaa, millainen paikka oli kyseessä. Vuonna 2001 valmistui väitöskirja Liipolan onni. Asuinalueen sosiaalinen erilaistuminen ja merkitys asukkaille, sittemmin jatkotutkimus, Takaisin Liipolaan, vuonna 2012.
TEKIJÄT JA KATSOJAT / Seppänen on luokitellut Astrid Pellikan kaltaiset tarmonpesät arjen sankareiksi. He organisoivat ja luovat uutta. Näiden ihmisten varaan yhteisöllisyys ankkuroituu.
Arjen sankari saattaa järjestää yhteisen viikoittaisen ruokailun seurakunnan tiloissa.
— Tärkeitä ovat myös ahertajat, jotka ovat innokkaasti mukana, mutteivät välttämättä aloitteellisia. He saattavat osallistua ruoan laittamiseen.
Sitten tarvitaan myös osallistujia, joille ruokailu järjestetään. Neljäs ryhmä ovat hiukan murheellisesti nimetyt ikkunasta katsojat, jotka tuntevat olevansa osa yhteisöä, mutta pystyvät osallistumaan ehkä vain lehdestä lukemalla tai kodistaan ulos katsomalla.
YHTEEN HIILEEN / Astrid Pellikalla on kaksi tytärtä, joista nuorempi asuu Sveitsissä ja vanhempi Helsingissä. Hän kertoo elävänsä lastensa ja neljän lapsenlapsensa elämässä mukana täydellä sydämellä, mutta etäisyyden takia yhteydenpito tapahtuu yleensä puhelimitse tai kirjeitse.
— Aikanaan lomat kyllä vietettiin vuoroin Sveitsissä, vuoroin Englannissa, missä vanhempi tyttäreni silloin asui.
Pellikan suvussa on aina oltu valmiita lähtemään kauemmaksikin, jos tilaisuus on kutsunut. Hän itsekin asui vanhemman tyttärensä syntymään asti Ruotsissa Boråsissa, missä Kalevi oli miesten pukutehtaalla mittatilausvaatturina.
— Äitini sanoi, että meidän pitää tulla takaisin, koska jos jotakin sattuu synnytyksessä, hän ei anna ikinä anteeksi.
Niin Pellikat muuttivat takaisin Suomeen, ensin Padasjoelle, sitten Hämeenlinnaan. Kun Astridin vanhemmat alkoivat ikääntyä, Pellikat muuttivat Lahden keskustaan heitä lähemmäs.
Alun perin keskustasta oli tarkoitus muuttaa omakotitaloon, mutta pankissa kamreeri ehdotti avaraa neljän huoneen asuntoa juuri valmistuneesta talosta Liipolasta. Talossa oli vapaana ensimmäisen kerroksen asunto, jossa Kalevinkaan ei tarvinnut miettiä naapureita, jos halusi joskus ommella.
Pellikalla ei ole vuosikymmenien mittaan ollut koskaan ongelmia naapureiden kanssa, päinvastoin.
— Tässä talossa puhallettiin aina yhteen hiileen. Niin kauan kun täällä vielä asui alkuperäisiä asukkaita, aina saattoi mennä vaikka kananmunia hakemaan, jos itseltä oli loppunut. Enää samanlaista talkoohenkeä ei ole, Pellikka toteaa.
LIIKAA ODOTUKSIA? / Yhteisöllisyys on nyt kovassa huudossa. Helsingissä puuhataan uusia yhteisiä asumisratkaisuja opiskelijoille ja ikäihmisille Hollannin ja Tanskan esimerkkien innoittamana.
Yli 65-vuotiaiden liipolalaisten keskuudessa yhteisöllisyys elää niin ikään. Joka kolmannes kyläilee säännöllisesti naapurien luona ja lähes joka neljännellä on yhteisiä harrastuksia naapureiden kanssa. Nuorista aikuisista naapureillaan kyläilee harvempi kuin joka kymmenes.
— Vanhemmalla väellä on ollut enemmän aikaa tutustua naapureihinsa. Heillä on usein enemmän aikaa pitää yhteyksiä.
Yhteisöllisyydelle asetetaan Seppäsen mielestä kuitenkin usein liikaa odotuksia. Toivotaan, että yhteisö hoitaisi itse vanhuksensa ja muut apua tarvitsevat. Se olisikin kätevää, kun laitospaikkoja vähennetään ja kotihoitoa tehostetaan.
— Paikallinen yhteisöllisyys tukee kyllä hyvinvointia yhteisen toiminnan, vuorovaikutuksen ja kuulumisen tunteen kautta. Arkipäivän selviytymistä tukeva apu tulee kuitenkin ensi sijassa perheeltä ja vanhuspalveluista.
Kuka hoitaa ketä ja millä rahalla? Tätä mietitään jatkossa yhä hartaammin. Suurten ikäluokkien ikääntyminen ja siitä aiheutuvat kustannukset ovat olleet yksi keskeinen argumentti sote-uudistuksenkin taustalla. Toisaalta suuret ikäluokat ovat suuri kuluttajaryhmä, jolla on rahaa ja varallisuutta enemmän kuin aiemmilla ikäpolvilla — tai seuraavilla.
JÄI HYVÄ MIELI / Astrid Pellikka kiittelee Liipolan kohteliaita nuoria. Omasta pihapiiristä löytyy monta ”enkeliä”, jotka kantavat ostokset pyöränsarvissaan tai rientävät avaamaan ovea.
— Hyvältä tuntuu, kun autetaan. Ja olenhan minä itsekin aina ollut auttaja.
Pellikka on rollaattoria tarvitsevan miesystävänsä Juhanin omaishoitaja nytkin. Mutta sitä nimitystä hän ei itse suostu käyttämään.
— On luonnollinen asia auttaa, kun on oltu 30 vuotta yhdessä.
Tulevaisuus mietityttää, muttei pelota, Pellikka toteaa.
— Kyllähän minä ajattelen, että kumpi ensin ja mitä sitten. Ihminen ajattelee eteenpäin, vaikka onkin vanha.
Onko näistä asioista vaikea puhua?
— Kuule ei. Kun minun äitini lähti, olin vuoteen vierellä. Pastori kävi antamassa äidille ehtoollisen, kun äiti sen vielä tajusi. Pidin äidin kädestä kiinni, ja hänen lempisairaanhoitajansa oli siinä vieressä. Sanoin, että äiti ei taida enää hengittää, ja koetin ranteesta. Jäi niin hyvä mieli. Kuolema on osa elämän kiertokulkua ja kuuluu jokaiselle.
Huolena turvattomuus
TEKSTI / TUOMO TAMMINEN
Vanhusten yksinäisyydestä on tullut huoli, johon on helppo yhtyä. On raastavaa ajatella kotiinsa kuolleita vanhuksia, joita kukaan ei kaivannut viikkokausiin. Tai 74-vuotiasta talonmies-Penttiä, jonka hautajaisiin ei tullut kukaan.
Lehtijutuista ja keskustelupalstoilta paistava huoli perustuu kuitenkin usein kovin mustavalkoiselle käsitykselle sekä vanhuudesta että yksinäisyydestä, sanoo tutkija Elisa Tiilikainen.
Ensinnäkään yksinäisyys ei ole lisääntynyt, joidenkin tutkimusten mukaan jopa päinvastoin. Toisekseen vanhusten yksinäisyyden taustalla on monia tekijöitä.
Joku jää yksin, kun jalat eivät enää kanna pihalle asti. Toinen kokee yksinäisyyttä lapsettomuuden takia. Kolmas on ollut yksinäinen koko ikänsä.
— Yksinäisyys on usein myös luonnollinen osa elämää. Se, mihin toivoisin tartuttavan, on poliittisin päätöksin tuotettu yksinäisyys.
Laitoshuoltoa on purettu, mutta toisaalta kotihoidon resurssit eivät ole kasvaneet. Tästä kärsivät eniten ne, jotka eivät ole tarpeeksi huonokuntoisia laitokseen, mutta eivät oikeasti tarpeeksi hyväkuntoisia pärjätäkseen kotonakaan.
— On paljon vanhuksia, jotka eivät pääse kotoaan tai edes sängystään yksin. Tästä syntyvä turvattomuus kulkee vahvasti käsi kädessä yksinäisyyden kanssa.
Vanhustenhoitoon tuskin on tulossa lisää rahaa. Tilannetta voisi kuitenkin helpottaa, jos kunnat alkaisivat tehdä tiiviimpää yhteistyötä kansalaisjärjestöjen kanssa.
— Jo palveluja suunniteltaessa pitäisi miettiä, miten järjestökenttä ja julkinen sektori toimivat yhteen, asiakkaan hyväksi, Tiilikainen esittää.
Elisa Tiilikaisen väitöskirja on parhaillaan esitarkastuksessa Helsingin yliopistossa. Tutkija työskentelee Itä-Suomen yliopistossa.
Vanhuspalvelulaki epäonnistui
TEKSTI / ANU VALLINKOSKI
Pari vuotta sitten suuren toran saattelemana voimaan astunut vanhuspalvelulaki ei ole ratkaissut vanhustenhoidon ongelmia, selviää tutkija Hanna-Kaisa Hoppanian marraskuussa tarkastetusta valtio-opin väitöskirjasta Care as a Site of Political Struggle.
Lakiin liittynyt kiista hoitajamitoituksesta jäi monille mieleen.
— Puhe hoitajien määrästä tiivisti jotain olennaista lain valmistelusta. Se nosti esille sen, miten sitovia muotoiluja lakiin pitäisi kirjata ja miten konkreettisia vaikutuksia lailla pitäisi olla, Hoppania pohtii.
Valmiista laista hoitajien minimimäärä jäi pois. Silloiset hallituspuolueet sopivat, että mitoitussuositusten toteutumista seurataan, ja asiaan puututaan tarvittaessa lainsäädännöllä.
Vuonna 2013 voimaan astuneessa laissa jäi avoimeksi vielä suurempiakin kysymyksiä, kuten se, mihin asti vanhus on itse vastuussa hoitonsa kustannuksista.
— Nyt tilanne on epätasa-arvoinen. Varakkaat voivat ostaa palvelusetelillä haluamansa, mutta vähävarainen ei pysty samaan, jos hänen rahansa eivät riitä setelin omavastuuosuuteen.
Vanhustenhoidossa on pantu toimeen uusliberaaleja uudistuksia, Hoppania sanoo. Hoidon tuottajista suuri osa on yksityisiä yrityksiä.
— Luodaan palveluita ja -markkinoita, jotka eivät aina mene yksiin hoivatarpeiden kanssa.
Sote-uudistukselta odotetaan vastausta lain auki jättämiin kysymyksiin. Tutkijan mukaan aika näyttää, onko sote ratkaisu. Entä miten kävi hoitajasuosituksen?
— Nyt hallitus on laskemassa minimimitoitusta entisestään. Nurinkurista on, että nykyiset hallituspuolueet keskusta ja perussuomalaiset aikoinaan vaativat kovasanaisesti riittäviä resursseja vanhustenhoitoon, Hoppania toteaa.