Onnellinen lääkärinä

26.4.2015
DOS. (4/2015) | Mervi Halttunen-Nieminen auttaa lapsettomia pariskuntia ja opettaa lääketieteen opiskelijoita.

Mervi Halttunen-Nieminen kokee itsensä onnekkaaksi ihmiseksi.

— Kaikki on sujunut elämässäni aika hyvin. Olen siitä kiitollinen. Ehkä onni johtuu siitä, että satuin syntymään sunnuntaina, Halttunen-Nieminen hymyilee.

Naistentautien ja synnytysopin dosentti on aina viihtynyt ihmisten parissa. Jo koululaisena seuraa löytyi helposti, koulutyö innosti ja opettajat olivat mukavia.

Ei hän silti ylikiltti suorittaja kokenut olevansa. Omaa tahtoa ja temperamenttia on aina riittänyt.

— Aioin ensin kauppakorkeaan, mutta kun kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1976, sinne ei enää päässytkään suoraan papereilla. Edellisenä vuonna olisin mennyt kirkkaasti sisään. Muutos sapetti niin, että päätin varmasti olla menemättä. Kun tekivät tällaisen katalan tempun!

Ovet lääketieteelliseen aukesivat toisella yrittämällä. Mervi Halttunen aloitti opinnot innokkain mielin, mutta törmäsi kulttuurishokkiin.

— Kaksi ensimmäistä vuotta yliopistolla olivat hirveitä. 1970-luvun lopulla toiminta oli hyvin poliittista, eikä politikointi ole minun juttuni.

HOITOTYÖ VEI VOITON | Hyvien ystävien avulla ja ansiosta opiskelija sinnitteli kuitenkin lääkiksessä.

— Koin myös silloisen opiskelun äärimmäisen tylsäksi: ulkolukua, pänttäämistä ja nippelitiedon testaamista. Onneksi metodit ovat niistä ajoista kehittyneet.

Kun opiskelija pääsi kliinisen työn ääreen, hommat alkoivat luistaa.

— Koin hyvin vahvasti, että lääkäri minusta tulee. Haikailut alanvaihdosta jäivät. Paperitöistä en piittaa enkä kokouksista, niitä on riittävästi sairaalassakin, mutta rakastan edelleen työni ihmisläheisyyttä.

Oman alan valinta selvisi viidentenä opiskeluvuonna, kun Halttunen-Nieminen aloitti naistentautien ja synnytysopin kurssin. Innostavat opettajat sen ratkaisivat: tuli haastetta ja hyvää palautetta juuri oikeassa suhteessa. Kun hän samana vuonna pääsi kesägynekologiksi Porvoon aluesairaalaan, erikoistumisala oli selvä.

— Porvoon pienessä ja turvallisessa ympäristössä sain ihanien vanhempien kollegojeni kanssa harjoitella ammattitaitoja. Työ opetti todella paljon.

NEW YORK | Valmistuttuaan lisensiaatiksi vuonna 1984 Mervi Halttunen-Nieminen meni naimisiin, sai esikoisensa ja jäi äitiyslomalle. Hänen silloisen miehensä, Ilkka Julkusen, unelma oli lähteä valtameren taakse post doc -tutkijaksi.

Vaimo tunsi itsensä ja tiesi, ettei viihtyisi ainoastaan kotiäitinä. Niinpä hän tarttui tutkimukseen, jotta voisi itsekin hakea ulkomailta töitä. Väitös kohdun limakalvon valkuaisainesynteesistä valmistui nopeasti, kahdessa vuodessa.

— Aiheeni oli aivan silloisen tieteellisen aallon harjalla. Se oli perustutkimusta liittyen kohdun limakalvon toimintaan ja valkuaisainesynteesiin. Tämä oli vielä uutta kliinisellä puolella.

Perhe kotiutui New Yorkiin ja Mervi aloitti tutkijana Rockefeller-yliopistossa. Vuoden reissu venyi lopulta kolmeksi: perhe asui New Yorkissa 1986–89. Kokemus oli unohtumaton.

— Asuimme Manhattanilla ja kuka tahansa kuuluisuus saattoi tulla kadulla vastaan Woody Allenista lähtien.

Kaupungin julkkisglamourin alta paljastui nopeasti myös film noir -puoli. Tuohon aikaan New Yorkissa murhattiin 3 200 ihmistä vuodessa. Vertailun vuoksi: viime vuonna New Yorkissa tehtiin 300 murhaa. Perhe-elämä oli vartioitua.

— Poikamme esikoulun piha oli aidattu ja myös pihan päällä oli verkot. Sinne ei päässyt sisään kuin ovesta. Asuntomme ikkunoihin piti laskea öisin ja poissa ollessa kalterit, ettei kukaan kiipeä paloportaista sisään.

Rottia ja torakoitakin näkyi kaupungissa paljon. Mielialaa ei nostanut varsinkaan torakoiden kuukausittainen myrkyttäminen.

— Mietin, kuinka paljon lapsi mahtaa saada myrkkyjä elimistöönsä.

PORVOO KUTSUU | Perheellinen post doc -pariskunta oli poikkeus New Yorkin kaavasta. Kollegat olivat kaikki sinkkuja.

— New Yorkissa tutkijoiden mentaliteetti oli ja on ehkä yhä hakea sieltä kannuksensa ja tehdä maksimissaan viisi vuotta huipputiedettä. Sen jälkeen elämä mennään elämään jonnekin Kansasiin.

Halttunen-Nieminen kaipasi vapaata ja turvallista pohjoismaista yhteiskuntaa. Samaten hän ikävöi hoitotyön ihmisläheisyyttä: Rockefellerin yliopistossa aika kului laboratoriossa.

Perhe muutti takaisin Suomeen. Tutkimisen ja toisen äitiysloman jälkeen oli kulunut jo viisi vuotta ilman lääkärintyötä. Rimakauhu oli iskeä: uskaltautuako enää lainkaan lääkärintöihin?

Halttunen-Nieminen yritti laboratoriotöitä kliinisenä kemistinä, mutta jaksoi vain kolme kuukautta. Sitten oli soitettava taas Porvooseen. Aluesairaala toivotti matkaajan sydämellisesti tervetulleeksi takaisin.

— Fantastisten kollegoideni täytyi tykätä myös minusta, kun he olivat valmiita ottamaan heti takaisin. Lääkäreistä ei nimittäin tuolloin ollut pulaa.

Vuonna 1991 Porvoo vaihtui Hyksin Naistenklinikkaan, jossa Halttunen-Nieminen on siitä lähtien työskennellyt eritoten lapsettomuuskysymysten parissa. Vuodesta 1998 alkaen Halttunen-Nieminen on toiminut kliinisenä opettajana, ja työaika jakautuu puoliksi sairaalatyön ja opetuksen välillä.

JAPANIN MALLIA? | Halttunen-Nieminen tunnetaan hyvänä opettajana. Hän arvelee maineen johtuvan omasta innostuksesta ja toimivasta vuorovaikutuksesta opiskelijoiden kanssa.

— Pidän opettamisesta niin paljon, että se varmastikin välittyy opiskelijoille. On aivan ihanaa ja palkitsevaa nähdä, kun valo syttyy lääketieteen kandin pään päälle, kun joku asia naksahtaa ja opista tulee osa ammattitaitoa!

Opettaminen ja kliininen työ tarvitsevat ja tukevat toisiaan.

— Hyvistä kysymyksistä ja keskusteluista opiskelijoiden kanssa saan aina intoa pysyä ajan tasalla asioista, ja ajan tasalla pysyäkseni minun täytyy tehdä potilastyötä.

Myös opetuksen kehittäminen kiinnostaa Halttunen-Niemistä. Hän vietti alkuvuodesta kuusi viikkoa Japanin Sapporossa opettajanvaihdossa. Uuteen kulttuuriin tutustuminen oli avartavaa, mutta toiveena oli myös löytää opetukseen uusia innovaatioita.

— Ikävä kyllä Japani on huomattavan vanhanaikainen lääketieteellisessä opetuksessaan. Opiskelijat eivät saa suoraa potilaskontaktia, eivätkä erikoistumisvaiheen lääkäritkään saa vielä potilasvastuuta. Uskon kuitenkin, että japanilaiset hyötyivät meidän opeistamme.

LAPSETTOMUUS | Sapporossa Halttunen-Nieminen vieraili nykyisen miehensä, dosentti Pekka Niemisen kanssa, joka oli matkalla Paulon säätiön stipendiaattina. Avioliittoa parilla on takanaan jo 17 vuotta.

— Mieheni kautta sain elämääni vielä kolme bonuslastakin. Lapsenlapsia on yhteensä jo kuusi, ja seitsemäs on tulossa.

Työssään lapsettomuusklinikalla Halttunen-Nieminen auttaa niitä pariskuntia, joille perheonni ei ole ollut myötäinen.

— Lapsettomuus koskettaa jossakin vaiheessa jopa 15 prosenttia pariskunnista. Se on hyvin kipeä, ydinidentiteettiin ulottuva asia.

Pariskunnan lisäksi lapsettomuus vaikuttaa monin tavoin ympäristöön, vaikkapa isovanhemmiksi haluaviin vanhempiin sekä ystävyyssuhteisiin. Kun ystävistä tulee perheellisiä, suhde heihin saattaa mutkistua.

Toisaalta voi iloita toisten onnesta, toisaalta kadehtia sitä.

Yleisin lapsettomuuden syy nyky-Suomessa on ensisynnyttäjien korkea ikä. Lapsia ryhdytään hankkimaan naisen kannalta hieman yli-ikäisinä, Halttunen-Nieminen vahvistaa.

— Monet 25-vuotiaat elävät vielä lähes teinielämää ja ovat taloudellisesti kiinni vanhemmissaan. Kolmikymppisinä mietitään elämänsuuntia ja muutama vuosi myöhemmin aletaan sitoutua parisuhteeseen. Ennen lasten hankintaa on tietenkin mukavaa olla vähän aikaa kahdestaan ja nähdä maailmaa.

UUDET HOIDOT | Lapsettomuus ei välttämättä ole yleisempää kuin vaikkapa 1960-luvulla, jolloin ensisynnyttäjien keski-ikä oli huomattavasti nykyistä alhaisempi. Tämän selittävät entistä tehokkaammat hoidot.

— Kahdessakymmenessä vuodessa gynekologisten tulehdussairauksien diagnostiikka on parantunut niin paljon, että tulehdukset voidaan hoitaa hyvissä ajoin ennen munanjohdinvaurioita. Tulehdusperäiset syyt lapsettomuuden taustalla ovat siis selkeästi vähentyneet, Halttunen-Nieminen toteaa.

1990-luvun puolivälistä alkaen myös miehistä johtuvaa lapsettomuutta on voitu hoitaa mikrohedelmöityksellä. Lapsettomuusklinikan asiakkaista noin kolmasosalla lapsettomuus johtuu miehestä.

Diagnostiset toimenpiteet ovat nekin yksinkertaistuneet ja tulleet hellemmiksi.

— Aiemmin esimerkiksi munanjohtimien avoimuuden tarkastus piti suorittaa vatsaontelon tähystyksellä nukutuksessa. Nykyään riittää keittosuolan ja ilman ruiskuttaminen kohtuun ja kuplavirtauksen seuraaminen ultraäänellä.

Tutkittava selviää särkylääkkeellä.

— Ehkä huomattavin kehitys urani aikana on tapahtunut laboratoriotekniikassa. Viljelynesteet ja pakastusmenetelmät ovat niin kehittyneitä, että alkioita voidaan siirtää yksittäin ja niiden pakastaminen ja sulatus on hyvin turvallista.

SUKUSOLU KÄY, KOHTU EI | Vaikka monessa asiassa on menty eteenpäin, yhdestä seikasta Mervi Halttunen-Nieminen on surullinen. Vuonna 2007 voimaan astunut Suomen hedelmällisyyshoitolaki kieltää sijaissynnytyksen.

— Suomessa syntyy vuodessa noin kymmenen tyttöä, joilla ei ole kohtua eikä yleensä emätintäkään. Emättimen kehittämisessä näitä naisia voidaan auttaa, mutta kohtua ei saa. Ruotsissa tosin tehdään kokeellisia hoitoja, joissa äiti tai sukulainen on lahjoittanut potilaalle kohdun.

Sijaissynnytys antaisi mahdollisuuden saada biologisia lapsia, jos naisella ei ole kohtua tai jos siinä on rakennepoikkeavuus. Tämä koskisi pariakymmentä ihmistä vuosittain.

— Tuntuu ristiriitaiselta, että Suomessa saa käyttää vierasta munasolua tai siittiötä, muttei vierasta kohtua. Kohduttomien auttaminen vaikka edes luvanvaraisesti lisäisi tasa-arvoa jälleen piirun verran, kliinikko toteaa.

Hän hoitaa paitsi Hyksin potilaita myös oman praktiikkansa asiakkaita.

— Aloitin vastaanoton 20 vuotta sitten, enkä raaski siitä luopua. Suhde potilaisiin on yksityisellä vastaanotolla pitkäaikaisempi kuin julkisella puolella. Minulla on potilaskontakteja saman suvun sisällä aina isoäidistä lapsenlapseen, Halttunen-Nieminen kertoo.

Lue lisää aiheesta: Terveys