Lonkkamurtumia tapahtuu maailmassa vuosittain noin puolitoista miljoonaa ja Suomessakin reilu 7 000. Useimmat lonkkamurtuman saaneet ovat iäkkäitä naisia. Suomessa noin viidennes murtuman saaneista on pitkäaikaisessa laitoshoidossa.
Lonkkamurtumat johtavat usein pysyvään liikuntakyvyn ja terveyden heikkenemiseen, ja ne aiheuttavat tuntuvan osan terveydenhuollon kustannuksista.
Viimeiset parikymmentä vuotta iäkkäiden ihmisten luunmurtumia on pyritty ehkäisemään muun ohessa myös osteoporoosilääkityksellä. On uskottu, että hidastamalla luiden haurastumista estetään myös murtumien syntyä.
Murtumariskin arviointia varten on luotu niin sanottuihin murtumariskilaskureihin perustuvat kriteerit.
– Nykyisten kriteerien perusteella esimerkiksi USA:ssa 75 prosenttia yli 65-vuotiaista valkoisista naisista kuuluu riskiryhmään, sanoo BMJ:ssä julkaistua tutkimusta johtanut professori Teppo Järvinen.
Kansainvälinen tutkijaryhmä selvitti osteoporoosilääkityksen tehoa lonkkamurtumien ehkäisemisessä käymällä läpi kaiken aineiston, mitä on julkaistu osteoporoosilääkkeiden tehosta lonkkamurtumien ehkäisyssä – toisin sanoen, koko sen tieteellisen näytön, mihin nykyinen hoitostrategia perustuu.
Meta-analyysin tulos oli hätkädyttävä.
– Lääkehoidon hyöty on parhaimmillaankin vain marginaalinen. Vaikuttaa myös siltä – mikä on mielenkiintoinen yksityiskohta – että mitä parempi hoitovaste tutkimuksessa oli saatu, sitä enemmän tutkimuksesta löytyi puutteita, Järvinen kertoo.
Yksi huomattava ongelma on tutkimuksissa mukana olleiden ikäjakauma: suurin osa lonkkamurtumista tapahtuu yli 80-vuotiaille, mutta tutkimukset painottuivat selvästi nuorempaan ikäryhmään.
– Yli 80-vuotiailla on tehty ainoastaan kolme tutkimusta ja missään niistä ei löytynyt viitteitä lonkkamurtumia ehkäisevää tehosta, Järvinen sanoo.
Kysymällä enemmän tietoa kuin mittaamalla
Meta-analyysin tehneet tutkijat tulivat siihen tulokseen, että ajatus lonkkamurtumien ehkäisemisestä osteoporoosilääkityksellä on jo lähtökohtaisesti virheellinen, sillä luiden haurastumisella ei ole suurta merkitystä vanhusten murtumien syntymisessä.
– Lonkkamurtumat syntyvät kaatumisen tai vastaavan pienen tapaturman seurauksena. Murtumariskistä saa paljon tarkemman tiedon kysymällä potilaalta onko hänellä tasapaino-ongelmia kuin mittaamalla hänen luuntiheyttään, Järvinen sanoo.
Ylidiagnosointi ja ylihoitaminen eivät ole harmittomia asioita, tutkijat muistuttavat. Jos iäkäs ihminen luokitellaan riskipotilaaksi, hän saattaa murtumia välttääkseen vähentää liikkumista, mikä on haitaksi hänen terveydelleen. Lääkkeillä on myös aina omat sivuvaikutuksensa.
– Lisäksi lääkehoitoon painottuva lähestymistapa johtaa helposti siihen, ettei kiinnitetä tarpeeksi huomiota tärkeämpiin murtumariskiin vaikuttaviin tekijöihin, kuten tupakointiin ja liikuntaan sekä erilaisiin kaatumista ehkäiseviin ratkaisuihin, Järvinen huomauttaa.
Tutkimus on julkaistu BMJ:n ”Too Much Medicine” -artikkelisarjassa, jossa nostetaan esille ylidiagnosoinnin ja tarpeettomien hoitojen aiheuttamia terveydellisiä ja taloudellisia ongelmia.