Kun Mirja Ruohoniemi oli hakeutumassa eläinlääketieteen opintoihin, hän mietti usein yhtä asiaa: hevosten jalkoja. Kuten hevosihmiset tietävät, jalat ovat hevosen hienoin ja herkin kohta. Ne mahdollistavat valtavan eläimen varman ja nopean liikkeen, mutta niiden vahingoittuminen voi olla kohtalokasta. Katkennut jalka ei kannattele 600 kilon painoa, eikä hevonen voi elää laittamatta painoa jalalleen. Armollisin ratkaisu saattaa olla lopettaminen.
Lievemmissäkin tapauksissa ontuminen aiheuttaa omistajalle huolta ja harmia – ongelman syytä voi olla vaikea selvittää, könkkääminen voi kestää kauan eikä ontuvalla hevosella voi ravata tai ratsastaa. Tallimaksut ja eläinlääkärikulut juoksevat, hevonen seisoo.
Kun Ruohoniemi sitten valmistui silloisesta Eläinlääketieteellisestä korkeakoulusta Helsingin Hämeentieltä, hän työskenteli ensin kunnaneläinlääkärin sijaisena ja Vermon raviradan rataeläinlääkärinä. Pian hän kuitenkin palasi Hämeentielle silloisen suureläinklinikan palvelukseen ja alkoi jälleen miettiä jalkoja.
Suomenhevosten kavioista hevosten hiekansyöntiin
Kun hevosklinikalle 90-luvun alussa hankittiin tehokkaammat röntgenlaitteet, hevossairauksiin erikoistunut Ruohoniemi ryhtyi perehtymään niihin. Ultraäänilaitteetkin olivat alkaneet tuolloin yleistyä, ja uudet kuvantamismenetelmät tarjosivat aivan uusia mahdollisuuksia eläinten tutkimiseen – myös niiden hevosten jalkojen.
Väitöskirjassaan Ruohoniemi yhdistikin kaksi lempilastaan: tutkimus selvitti suomenhevosten kaviorustojen luutumaa ja sen tutkimista kuvantamislaitteiden avulla. Myöhemmin Ruohoniemi on selvittänyt esimerkiksi ultraäänen hyödyntämistä pikkuvarsojen luuston kehityksen ja hevosten hiekansyönnin tutkimuksissa.
Nyt Mia-nimeä arjessa käyttävä Ruohoniemi on aloittanut työt Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan diagnostisen kuvantamisen professorina. Yhtenä ensimmäisistä työtehtävistään hän luotsaa käyttöön yliopiston eläinsairaalan uusinta hankintaa: hevosten jalkojen kuvaukseen erikoistunutta magneettikuvauslaitteistoa.
Magneettikuvauksesta uutta apua hevosille
Eläinten diagnostinen kuvantaminen käyttää monille ihmislääkäristä tuttuja työkaluja: röntgen- ja ultraäänilaitteita, magneettikuvauksia sekä tietokonetomografiaa.
Röntgen on perinteisesti ollut eläinten tutkimuksen perusmenetelmä. Ultraäänitutkimus alkoi muuttua rutiinimenetelmäksi Ruohoniemen uran alkuaikoina. Nykyisin pieniä eläimiä tutkitaan myös tietokonetomografialla ja magneettikuvauksilla aivan kuten ihmisiäkin. Tosin eläinpotilaat yleensä rauhoitetaan tai nukutetaan tutkimuksen ajaksi.
Hevosten hoitoa rajoittaa niiden koko: ison ja painavan eläimen nukuttaminen, liikuttelu ja tutkiminen vaatii jykevät laitteet, pöydät ja isot tilat. Siksi röntgen- ja ultraäänitutkimus ovat edelleen keskeiset kuvantamismenetelmät hevosia tutkittaessa. Hevosten tietokonetomografia-laitteita on maailmalla, muttei Suomessa. Viikin eläinsairaalaan tulevalla magneettitutkimuslaitteella pystytään tutkimaan seisovan hevosen jalan alaosaa. Laite täydentää kokoelmaa, koska pieneläimetkin saivat äskettäin uuden magneettilaitteen.
Kuvantamisen jatkokoulutusta Suomeenkin
Uudet laitteet vaativat kuitenkin Ruohoniemeltä ja hänen kollegoiltaan uusia taitoja, ja se onkin yksi keskeinen alue, jota professori haluaa työssään edistää.
– Magneettikuvan tulkitseminen on vaikeampaa kuin röntgen- tai ultraäänikuvan. Tulkinta vaatii erityisosaamista ja on kaikille meille uutta.
Toistaiseksi Suomessa ei ole varsinaista diagnostisen kuvantamisen erikoistumista vaan erikoistujat hakevat oppinsa Euroopasta. Ruohoniemikin on suorittanut diagnostisen kuvantamisen sertifikaatin Britanniassa.
– Yksi kehityskohteemme on, että saisimme käynnistettyä diagnostisen kuvantamisen ammatillisen jatkokoulutuksen täällä Suomessa, Ruohoniemi sanoo.
– Tämä on vaativa erikoisala, koska kuvantamisen ja siihen liittyvien teknisten menetelmien hallitseminen ei pelkästään riitä. Lisäksi on oltava ymmärrystä eläinten sairauksista, niiden syntymekanismeista ja hoitovaihtoehdoista. Kuvantamiseen erikoistuminen edellyttää hyvin monipuolista osaamista.
Toisaalta hyvä eläinlääkäri ei myöskään voi luottaa pelkästään laitteiden antamiin tietoihin.
– Mitä enemmän tulee kaikenlaisia laitteita, sitä enemmän vaarana on, että eläimiin koskeminen saattaa jäädä sivuun. Yritän itse kannustaa opiskelijoita, että menkää ja koskekaa ja katsokaa, mitä löydätte ihan omin sormin, Ruohoniemi sanoo.
– Sitten kun katsoo, mitä sieltä laitteen avulla löytyy, pystyy yhdistämään sormituntuman ja kuvan. Silloin oppii tekemään paremmin diagnooseja silloinkin, kun laitteita ei ole. Muistijälki on saatava myös omiin silmiin ja sormiin.
Hyvä opettaja kuin Agatha Christien hahmo
Millainen on hyvä opettaja? Entä mitä valmistuvan eläinlääkärin pitäisi osata?
Näitä kysymyksiä Ruohoniemi on miettinyt paljon. Uuden oppimisesta pitävä professori on opiskellut myös yliopistopedagogiikkaa ja toiminut vuosina 2003–2016 eläinlääketieteellisen tiedekunnan pedagogisena yliopistonlehtorina. Vuodesta 2010 hän on hoitanut tiedekunnan opetusasioista vastaavan varadekaanin tehtävää. Näinä vuosina hän on johtanut eläinlääkäriopintojen uudelleenjärjestelyä. Mylläyksessä pienistä kursseista on koottu isompia kokonaisuuksia ja opinnoissa on alettu yhdistää teoriaa ja käytäntöä alusta asti.
Ruohoniemi onkin palkittu useasti ansioistaan paitsi eläinlääkärinä myös opettajana. Vuonna 2012 hän sai Helsingin yliopiston hyvän opettajan Eino Kaila -palkinnon ja vuonna 2015 Suomen eläinlääkäriliitto valitsi hänet Vuoden eläinlääkäriksi. Molemmissa palkinnoissa painoivat hänen työnsä sekä kuvantamisen asiantuntijana että opetuksen kehittäjänä. Eläinlääketieteen opiskelijat ovat puolestaan valinneet hänet Vuoden pedagogiksi kahdesti. Palkitsijat ovat kiitelleet häntä empaattiseksi, kannustavaksi, päämäärätietoiseksi ja realistiseksi, jopa nöyräksi.
Millainen siis on hyvä opettaja?
– Minulle tulee aina mieleen Agatha Christien hahmo Harley Quin, joka vain ilmestyy paikalle ja saa asioita tapahtumaan, Ruohoniemi sanoo ja naurahtaa.
– Toivon, että pystyisin olemaan paikalla ja ohjailemaan, mutta opiskelijanhan pitää tehdä oppimistyö itse. Olen aina nauttinut erityisesti siitä, että joku oikeasti oivaltaa jotakin. Sen olen oppinut, että tietoa ei pysty kenellekään siirtämään. Voi vain vähän ohjailla ja tukea oppilaan omaa oivaltamista.
Loppujen lopuksi vain yhdellä asialla on merkitystä.
– Kaikkein tärkeintä on se, että opettaja on kiinnostunut siitä, että oppilaat oppivat. Jos välittää siitä, silloin yrittää löytää niitä keinoja.
ELT Mirja Ruohoniemi aloitti Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan diagnostisen kuvantamisen professorina 1.8.2018. Uusien professoreiden tervetuliaisluennot pidetään 5.12.2018.