Yleislääketieteen erikoislääkäri Helena Karppinen selvitti väitöstutkimuksessaan ikääntyneiden ihmisten elämänhalua ja sen yhteyttä elinaikaan sekä hoitotahdon vaikutusta elämän loppuvaiheeseen. Lisäksi hän selvitti ikääntyneiden voinnin ja toimintakyvyn kehittymistä vuoden 1989 jälkeen.
Tutkimuksessa hyödynnettiin Helsingin vanhustutkimuksen (HEVA 1989, 1999 ja 2009) ja sydän- ja verisuonisairauksien interventiotutkimus DEBATEn (2000 – 2010) aineistoja. Osallistujat olivat kotona asuvia 75-96-vuotiaita helsinkiläisiä. Tutkimukseen osallistuneilta kysyttiin heidän omaa arviotaan terveydestään, voinnistaan ja toimintakyvystään.
Kysymys ”kuinka monta vuotta haluaisit vielä elää?” esitettiin DEBATE-seurantatutkimukseen osallistuneille 283 ikäihmiselle. Suurta elämänhalua ilmaisivat tavallisimmin miehet ja nuoremmat vastaajat sekä ne, jotka kokivat terveytensä hyväksi.
– Vuosina ilmaistu elämänhalu osoittautui kymmenen vuoden seurannassa vahvaksi itsenäiseksi elinajan ennustajaksi vielä silloinkin, kun ikä, sukupuoli ja sairaudet vakioitiin, Karppinen kertoo.
HEVA-tutkimukseen vuonna 2009 osallistuneilta (n=1 405) kysyttiin, haluaisivatko he elää satavuotiaiksi ja heitä pyydettiin myös perustelemaan vastauksensa. Vastaajista joka kolmas toivoi elävänsä satavuotiaaksi, vanhimmat vastaajat innokkaimmin. Ehtona toiveelle oli kuitenkin usein se, että toimintakyky säilyisi riittävänä. Toiveeseen kuolla ennen satavuotispäivää puolestaan liittyi tulevaisuuden pelkoa, kielteistä asennetta ja oletusarvoinen huono toimintakyky tai sairaudet.
Tulevien vuosikymmenien ikäihmiset saattavat tarvita arvioitua enemmän fyysistä apua
Karppinen selvitti myös ikääntyneiden voinnin ja toimintakyvyn muutoksia vuodesta 1989 vuoteen 2009. Kohorttitutkimuksessa tarkasteltiin kymmenen vuoden välein ikäihmisten itsearvioitua terveydentilaa, psyykkistä hyvinvointia ja toiminnanvajeita.
– Fyysinen toimintakyky samanikäisissä kohorteissa ei enää parantunut 2000-luvulle tultaessa, mutta psyykkinen hyvinvointi vaikutti vielä lisääntyneen, Karppinen toteaa.
Väitöstutkimuksensa viimeisessä osassa Karppinen tutki hoitotahdon vaikutusta elämän loppuvaiheen hoitoon. Seurantatutkimuksessa vertailtiin DEBATE-tutkimuksessa mukana olleiden kymmenen vuoden aikana kuolleiden elämän loppuvaihetta sen mukaan, oliko tutkimukseen osallistuneella ollut hoitotahto vai ei. Hoitotahdolla ei näyttänyt olevan vaikutusta siihen, miten tehokkaasti potilasta oli loppuvaiheessa hoidettu, mutta hoitotahdon tehnyt kuitenkin kuoli todennäköisemin kotona kuin sellainen, jolla hoitotahtoa ei ollut (17 % vs. 6 %).
– Väitöstyön tulokset rohkaisevat kysymään, kuulemaan ja huomioimaan ikääntyneiden omia toiveita ja arvioita silloin, kun heille tehdään hoito- ja kuntoutussuunnitelmia ja myös silloin, kun yhteiskunnassa suunnitellaan ikääntyneiden elämänhalua, elämänlaatua ja toimintakykyä parantavia toimia, Karppinen toteaa.
Kohorttitutkimuksen löydökset viittaavat myös siihen, että tulevien vuosikymmenien ikääntyneet tarvitsevat arvioitua enemmän fyysistä apua.
– On suositeltavaa keskustella toiveista ja hoitotahdosta jo ennen vakavia sairauksia tai toiminnanvajeita ja kirjata keskustelut sairauskertomukseen, Karppinen sanoo.
LL Helena Karppinen väittelee 30.8.2019 kello 12 Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa aiheesta "Older People´s Views Related to Their End of Life: Will-to-live, Wellbeing and Functioning" (Ikääntyneiden ajatuksia elämän lähestyessä loppuaan: elämänhalu, hyvinvointi ja toimintakyky). Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Biomedicum 1, luentosali 3, Haartmaninkatu 8. Vastaväittäjänä on professori Päivi Korhonen, Turun yliopisto, ja kustoksena on professori Kaisu Pitkälä. Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa E-thesis -palvelussa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/304409
Väittelijän yhteystiedot:
helena.karppinen@helsinki.fi