Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2024.
Kaisa Tammi katsoo suoraan silmiin ja kättelee rivakasti. Vankilanjohtajana tunnetuksi tullut Tammi on tullut vastaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen aulaan. THL on hänen työpaikkansa vuoden 2024 ajan: hän johtaa valtion lastensuojeluyksiköiden toimintaa.
— Täällä on melkein tiukempi vartiointi kuin joissain vankiloissa, Tammi sanoo kulunvalvontaportilla.
Hän on nähnyt monet vankilat: Katajanokan ja Sörnäisten suljetut laitokset, pohjoisen Pelson sekä Hämeenlinnan Vanajan ja Ojoisten avovankilan, muun muassa.
Haemme kahvit, iltapäivällä kupponen on ilmainen. THL kannustaa palkollisiaan sosiaalisiin taukoihin.
— En ole ihan vielä kotonani. Vankiloissa ei ole tällaista työntekijöiden yhteistä ilmaista kahvituntia.
Tammi on ollut nyt 30 vuotta Rikosseuraamuslaitos Risen ja sen edeltäjän Vankeinhoitolaitoksen palveluksessa. Pitkä aika 53-vuotiaalle.
90-luvun vankilassa ilmapiiri oli macho ja syrjivä
Kaisa Tammi astui ensi kertaa Katajanokan vankilaan vuonna 1991, kesävartijana. Takana oli yksi vuosi psykologian opintoja Helsingin yliopistossa.
— Lama-aikaan ei oikein mistään tahtonut saada omaan alaan liittyviä töitä, ja näin ilmoituksen Porthanian seinällä. Kävin haastattelussa ja soittelin pitkään perään, koska vartiopäällikkö epäröi naispuolisen kesävartijan palkkaamista.
Nokka oli outo ympäristö, mutta isoin shokki eivät olleet sinne päätyneet rikolliset. 1990-luvun vankila oli raju työpaikka nuorelle naiselle: macho, syrjivä ja ankara.
Tammi oppi selviytymiskikkoja. Naiseuden merkit oli hyvä piilottaa: niukasti meikkiä, löysät vaatteet, hiukset tiukasti kiinni. Uran aikana hänen puheäänensä on madaltunut, koska sillä tavoin vankilassa tulee kuulluksi.
— Vankila muuttaa ihmistä. Olen vasta viime vuosina pitänyt hiuksia auki tai käyttänyt huulipunaa töissä, Tammi kertoo.
Erityinen taito oli tulla toimeen ihmisten kanssa
Yhteiskunnan varjopuolet olivat opiskelijalle jo tuttuja. Tammi asui lapsuutensa ja nuoruutensa Espoon Tiistilässä, jossa päihdeongelmat, kotiväkivalta, huumekauppa ja poliisien käynnit rappukäytävissä olivat tuohon aikaan arkea.
Nuori Kaisa oppi ymmärtämään ja auttamaan naapureitaan. Oli Tammen omassakin perheessä ajoittain vaikeuksia, esimerkiksi isän alkoholinkäytön ja siskon mielenterveysongelmien vuoksi.
Kaisa oli lahjakas liikunnallisesti ja pärjäsi koulussa, mutta erityisesti hän tuli toimeen ihmisten kanssa.
— Se varmaan sai minut hakemaan psykologian opintoihin. Ihmiset ovat aina kiinnostaneet minua.
Osa korostaa turvallisuutta, osa tahtoo auttaa
Tammi työskenteli koko opiskeluajan osa-aikaisena vankilassa ja alkoi nähdä siellä tulevaisuutensa. Ensimmäinen työnhaku vankilapsykologin pestiin ei kuitenkaan tuottanut tulosta.
— Olin ihan maassa. Ajattelin, että nyt minusta tulee jumppaohjaaja, jolla on maisterintutkinto, Tammi sanoo.
Epäonnistuminen sai Tammen sisuuntumaan. Kun Pelson vankilasta Kajaanin ja Oulun puolivälistä vapautui psykologinvirka, Tammi haki ja pääsi kauas pohjoiseen. Opit pääsivät osaksi työarkea.
— Opiskellessani halusin tehdä gradunikin vankiloihin liittyvästä aiheesta. Se oli 25-vuotiaan kunnianhimoinen ajatus.
Hän halusi verrata, mitä yhteistä on vangeilla ja vankilatyöntekijöillä. Olisiko persoonallisuustekijöitä, jotka saavat hakeutumaan rikollisuuden pariin? Aihe ei kuitenkaan saanut tukea psykologian laitoksella, jossa määrälliset menetelmät ja neurotiede olivat kovassa huudossa.
— Onneksi en tehnyt gradua siitä aiheesta. En tiedä, olisiko vankilaurani siitä jatkunut, Tammi tuumii.
Aihe kiinnostaa yhä, sillä vankiloihin hakeutuu töihin ihmisiä, joita alamaailma kiehtoo. Motiiveja on monenlaisia.
— Kärjistetysti voi sanoa, että osa haluaa olla osa rankaisumekanismia, tehdä osansa yhteiskunnan turvallisuuden eteen. Osa haluaa ymmärtää ja auttaa, parantaa maailmaa. Itse olen siltä väliltä.
On tyystin eri asia olla rankaisemassa kuin parantamassa, ja tätä köydenvetoa Kaisa Tammi on saanut johtajana käydä.
Lähellä sydäntä on naisvankien aseman parantaminen
Vankila vei lopulta Kaisa Tammen mukanaan. Pelsosta tarttui mukaan puolisokin, ja perhe kasvoi kahdella lapsella. Pariskunta on sittemmin eronnut.
2000-luvun alkupuolella Tammen esikoinen sairastui vakavasti ja tepsivää hoitoa etsittiin neljän vuoden ajan. Nykyisin tytär opiskelee lääketiedettä.
Kaisa Tammesta sukeutui 2000-luvulla vankila-alan näkyvin julkinen keskustelija. Tammi on pyrkinyt muun muassa puuttumaan vankiloissa rehottavaan rasismiin. Asiasta tuli henkilökohtainen, kun hänen nuorempi tyttärensä saapui adoptiolapsena Intiasta.
Työuralla erityisen lähellä Tammen sydäntä on ollut naisvankien aseman parantaminen.
— Väkivaltarikoksesta tuomittu nainen on poikkeuksetta itsekin väkivallan uhri, ja valtaosan taustalta löytyy hyväksikäyttöä.
Naisten tekemää rikollisuutta vastaan voi taistella parantamalla naisten asemaa yhteiskunnassa, Tammi sanoo. Paljon tehtävää on myös Rikosseuraamuslaitoksen sisällä. Esimerkiksi seksuaalista häirintää on vankiloissa yhä liikaa, vaikka ala onkin muuttunut parempaan suuntaan.
— Vaikka työympäristö on yhä maskuliininen, olen feministi ilman muttia. Rise tulee valitettavasti parikymmentä vuotta muuta yhteiskuntaa perässä tasa-arvoasioissa.
Kun Tammi alkoi puhua naisvankien asemasta, ensin aihe vaiettiin, sitten sitä vähäteltiin ja Tammelle naureskeltiin. Kokouksissa naljailtiin, että ”olisiko Kaisalla joku naisnäkökulma”. Eräässä kokouksessa naisvankeja verrattiin nautoihin. Kun Tammi sai vuonna 2008 Vuoden Lyyti -palkinnon, yksi ainoa työtoveri onnitteli häntä.
— On minulla liittolaisiakin ollut, ja lopulta 2020-luvulla vankiloissa alettiin hyväksyä ne seikat naisvankien asemasta, joista olin puhunut 15 vuotta.
Koulukoti on viimeinen vaihtoehto
Vuonna 2023 Tammi joutui nimityskohun kärsijäksi. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson oli esittänyt häntä Risen pääjohtajaksi, mutta uudeksi ministeriksi noussut Leena Meri peruutti Tammen nimityksen. Asia ärsyttää Tammea edelleen.
— Se oli yksi syy siihen, miksi lähdin virkavapaalle. Ja on elämässä hyvä nähdä muutakin.
Tammi johtaa nyt valtion hoitamia koulukoteja. Hän ajattelee, että valtion tehtävä onkin auttaa lapsia. Koulukotijärjestelmän ymmärtäminen on tärkeätä myös, koska nuorten vankien määrä on kasvanut tällä vuosituhannella.
— Usein mietin vankilassa, että olisivatpa nuoret saaneet apua aiemmin. Siksikin kiinnosti nähdä tilanne tältä puolen.
Lastensuojelun asiakkaaksi voi päätyä monesta syystä, ja lastensuojelulla on monia keinoja auttaa. Koulukoti on viimeinen vaihtoehto.
— Koulukodeissa on 12—17-vuotiaita lapsia, joilla on taustallaan sosiaalisia ongelmia, päihteitä, hylkäämisen kokemuksia tai mielenterveysongelmia. Koulukotiin sijoitetaan lapset, joille ei ole muuta paikkaa.
Koulukodeissakin Tammi ajattelee, että olisivatpa nämä lapset saaneet apua aiemmin. Mielenterveyspalveluiden alasajo tuntuu lastensuojelussa.
— Vaikka olen nähnyt kaikenlaista, yllätyin kuinka huonosti koulukotien lapset voivat, Tammi sanoo.
”Lasta ei voi suojella kokoushuoneessa”
Tammi on uuden pestinsä alusta lähtien pyrkinyt vierailemaan koulukodeissa, välillä kokonaisia työpäiviä arjessa lasten ja henkilökunnan kanssa keskustellen. Siihen pitää jatkossakin löytyä aikaa.
— Johtamisesta olen oppinut sen, että kenttä on tunnettava. Johtamisen tavoite on ihminen. Lasta ei voi suojella kokoushuoneessa.
Kaisa Tammi uumoilee olevansa parempi johtaja kuin psykologi. Psykologin asenne kuitenkin ohjaa työtä: vangit ovat aina muutakin kuin rikolliset tekonsa.
Vankiloissa tarvitaan yhteyttä ulkomaailmaan, Tammi sanoo. Ihmiskaupan ja väkivallan torjunnan sekä eri kulttuurien asiantuntijoita pitää tuoda mukaan vankilatyöhön.
Tammi muistuttaa, että kun yhteiskunnan arvot kovenevat, kovenee myös järjestäytyneen yhteiskunnan vastapuoli, rikollisuus.
— Katson huolissani muita Pohjoismaita, joissa kuntouttavaa vankilajärjestelmää ajetaan alas. Toivon, että voimme säilyttää sen hyvän, mikä meillä on.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.