Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2022.
Syyslukukauden alussa uudet opiskelijat saapuivat kampukselle. Ensitapaamiset oli järjestetty kauniisti entisöityyn rakennukseen. Tarkistin ajan ja salin numeron hyvissä ajoin.
Rakennukseen pääsee tiedekuntamme päätalosta alikulkutunnelin kautta ja sitten hissillä. Ei siis huolta, pääsisin mainiosti opiskelijoiden luo, etuajassa vielä.
Kaikki sujui mainiosti, kunnes huomasin, että hissitasolta pitäisi kulkea alaspäin kolme porrasta, jotta pääsisi alemmalle tasolle. Kolme kriittistä porrasta. Niitä ei terve ihminen edes huomaa. Rollaattorin tai pyörätuolin kannalta nuo mitättömältä tuntuvat portaat aiheuttavat ylitsepääsemättömän esteen — tässä tapauksessa alaspääsemättömän.
Olisin päässyt nuo kolme porrasta alaspäin, jos seinustalla olisi ollut kaide. Jalkani toimivat, mutta tasapainoni horjuu. Kaadun välittömästi ilman tukea. Sairastan kahta neuroimmunologista sairautta, jäykkyysoireyhtymää ja myasthenia gravista eli myeasteniaa.
Vammani ei näy, kun istun tai olen videokokouksessa. Mutta jos lähden kävelemään ilman tukea, ilkeät krampit tai lihasteni kummallinen jäykkyyden ja löysyyden vaihtelu voivat kaataa minut.
Miten päästä alas, miten päästä ylös?
Tajusin, että myöhästyisin opiskelijoiden alkuinfosta. Lopulta en keksinyt muuta keinoa kuin vääntäytyä alas lattialle istumaan. Siitä sitten tulin pyllymäkeä portaat alas, yksi kerrallaan.
Hiukan syrjemmällä osa aulassa odotelleista opiskelijoista katseli, kun täti ähelsi alushousut vilkkuen lattialla. Joku ystävällinen oli nostanut rollaattorini alatasolle. Sitten alkoikin varsinainen koettelemus: miten pääsisin löysillä jaloillani ylös seisomaan, mistä saisin tukea tai kahvan, jonka avulla vetää itseni ylös?
Saavuin lopulta saliin 10 minuuttia myöhässä, rollaattoriani hikisenä työntäen. Mitähän opiskelijat minusta ajattelivat?
”Toi meidän opettaja on vammainen, jotain se sairastaa ja se kulkee rollaattorin kanssa.”
Vammaisuus voi tarkoittaa sitä, ettei ehdi viiden minuutin vessatauolla kuin WC:n ovelle, ehkä huomatakseen, ettei se ole vammaiselle soveltuva ja että pitäisi jaksaa jatkaa toiseen tilaan. Vammaisuus voi tarkoittaa myös sitä, että on pakko varmuuden vuoksi tilata kuljetuspalvelun taksi tunnin etuajassa, koska se on kuitenkin taas myöhässä. Vammaisuus voi tarkoittaa, ettei näe tekstejä tai saa selvää toisen puheesta.
Toisinaan pelottaa aivan valtavasti: sydän takoo melkein räjähtävästi, kun näkökenttään osuvat kaikki toistensa kanssa juttelevat ja nauravat terveet ihmiset.
Vammaisuus on moninaista. Se ei aina näy päällepäin, eikä se todellakaan ole aina yhtä kuin pyörätuoli.
Yliopistolla opiskelee ja opettaa vammaisia ihmisiä, mutta he eivät ole useinkaan kovin näkyviä. Opettajakunnassa, ainakin omalla kampuksellani, vammaisia on hyvin vähän. On myös mahdollista, etten tiedä heidän vammoistaan. Harva puhuu sairauksistaan — asiaan liittyy edelleen ulkopuolisuutta, jopa häpeää.
Meidän vammaisten ei ole aina helppo puhua omista tarpeistamme ja oikeuksistamme. Verrattuna moniin muihin vähemmistöihin olemme usein hiljaisempia.
Yhdellä kipu, toisella aistivamma, kolmannella pelkotila ja neljännellä liikkumisen vaikeus saattavat estää mielenilmaisuun tai ihan vain keskustelutilaisuuteen tulemisen.
Tiedostamatonta syrjintää on paljon
En usko, että yliopistolla olisi tietoista vammaisten syrjintää. Paljon sen sijaan on tiedostamatonta. Usein kyse on siitä, että ei vain osata ajatella vammaisen ihmisen tarpeita.
Tosin fyysisten tarpeiden tunnistamisessa on otettu suuri askel eteenpäin, mistä suuri kiitos. On lisätty saavutettavuutta ja rakennettu esteettömiä tiloja, on lisätty ramppeja ja kaiteita, on laadittu videoihin tekstityksiä. On jopa muistettu, että vammaistunnuksella autoilevan on hyvä pysäköidä paikalle, joka on lähellä sisäänkäyntiä.
Sen sijaan tunnetason tarpeet jäävät usein liian vähälle huomiolle. Liian usein vammainen kohdataan hänen oireidensa, diagnoosiensa, lääkkeidensä, apuvälineidensä ja hoitotapojensa perusteella. Silloin vammainen ihminen ihmisenä kaikkine tunteineen ja mielen hyvinvoinnin tarpeineen voi jäädä huomiotta.
Heikkouden ja ulkopuolisuuden tunteista ei ole aina helppo puhua, eikä niistä myöskään usein kysytä. Miten hyvältä tuntuukaan, kun joku kollega tai tuttava kysyy, miten jaksan, miten voin, olenko ollut surullinen, miltä tämä epäreilu sairastumisen ja sen mukanaan tuoma vammautuminen on tuntunut. Tunnen itseni arvokkaaksi ihmiseksi, kun joku on kiinnostunut minusta ja tunteistani.
Kysy, niin minä kerron
En tullut ajatelleeksi näitä asioita, ennen kuin itse vammauduin. On täysin ymmärrettävää, että terve ei tule aina ajatelleeksi esteettömyyttä ja saavutettavuutta. Mutta ei hätää, ne ovat helposti korjattavia rakenteita, jos niin vain halutaan ja päätetään toimia sen mukaan.
Paljon haastavampaa on vaikuttaa siihen, että meidät vammaiset kohdattaisiin kokonaisina, tuntevina ihmisinä.
En tietenkään voi puhua muiden puolesta, mutta nämä ovat minun toiveitani: älä oleta minun puolestani. Kysy, niin minä vastaan ja kerron mielelläni. Puhun joskus jopa niin paljon, että saatat myöhästyä opetuksestasi tai kokouksestasi.
Toivon, että olen edelleen oma itseni, Hannele, kokenut, taitava kestävyyskasvatuksen ja opetuksen asiantuntija, kollega, joka vammautui muutama vuosi sitten.
Toivon, etten olisi opiskelijoilleni ainoastaan joku rollaattoritäti, vaan oman alani huippuope, joka välillä pyytää apua vaikkapa tavaroiden kantamisessa. Toivon, että voisin olla yhdenvertaisuuden roolimalli yliopisto-opettajana.
Dosentti Hannele Cantell on kestävyys- ja yhdenvertaisuusasioihin perehtynyt opettajankouluttaja. Hän on kirjoittanut vammautumisestaan teoksen Sekunnit ennen kaatumista (Tuuma, 2022). Kirja palkittiin 3.12. Kunnia-Vimmalla. Kulttuuripalkinnon myöntää Kynnys ry.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.