Kun tutkijat Maïmouna Matikainen-Soreau, Saara Loukola ja Ida Hummelstedt ryhmineen olivat neljä vuotta sitten aloittamassa hanketta, jossa tutkittaisiin rasismia ja rasisminvastaisuutta suomalaisissa yläkouluissa, he alkoivat epäröidä.
– Vaikuttaako rodullistamiseni ei-valkoiseksi tutkimuksen kulkuun ja tuloksiin, kun valtaosa tutkittavien koulujen oppilaista on valkoisia? Entä miten käy, kun valkoiseksi rodullistetut kollegani tekevät tutkimusta kouluissa, joissa on ei-valkoiseksi rodullistettuja oppilaita, Matikainen-Soreau pohtii.
Tutkijat yrittivät keskustella asiasta kollegoidensa kanssa etnografiaan ja metodologiaan keskittyvässä seminaarissa, mutta kävi ilmi, ettei aihetta ollut tutkittu aiemmin.
He päättivät itse syventyä asiaan. Hankkeensa täydentämiseksi he kirjoittivat tutkimusartikkelin siitä, mitä tulee ottaa huomioon, kun tutkii ryhmää, joka on rodullistettu eri tavalla kuin tutkija itse.
– Ei-valkoisia tutkivia valkoisia tutkijoita on tarkasteltu aiemminkin, mutta päinvastainen asetelma on pohjoismaisessa kontekstissa uusi, Matikainen-Soreau kertoo. Kyseessä on etnografisen tutkimuksen sokea piste.
Kenen vastuulla on puuttua, puolustaa tai lohduttaa?
Hanketta varten tutkijat tuottivat aineistoa kouluissa tapahtuvalla havainnoinnilla, oppilaiden ja henkilökunnan haastatteluilla sekä oppilaiden kanssa suoritetulla valokuvaustehtävällä. Yhteensä tutkijat seurasivat 12:ta luokkaa kuudessa koulussa.
Tutkimuksessa käytettiin perinteistä etnografisen tutkimuksen menetelmää, jossa tutkija havainnoi tapahtumia eikä puutu niihin.
Se osoittautui kuitenkin haastavaksi.
– Päädyimme siihen, että menetelmä ei sovellu etnografiseen tutkimukseen, kun sitä tehdään kouluissa, joissa valtaosa yhteisöstä on valkoisia, varsinkin kun tutkija ei ole valkoinen. Kouluissa sekä minuun että joihinkuihin muihin kohdistettiin rasistisia hyökkäyksiä. Mutta koska olimme luvanneet vain tarkkailla luokkahuoneen tapahtumia, oli vaikeaa puuttua asiaan, puolustautua tai lohduttaa muita, Matikainen-Soreau kertoo.
Loukola muistuttaa riskeistä, joita liittyy luokkahuonetapahtumiin puuttumiseen.
– Koulun henkilökunta voi pahastua, koska puuttuminen voi vaikuttaa heidän auktoriteettinsa kyseenalaistamiselta. Tutkijalta saatetaan sen takia evätä pääsy luokkahuoneeseen, jolloin hän ei voi jatkaa tutkimustaan.
Loukola pitää tätä tärkeimpänä syynä siihen, että pelkkään havainnointiin perustuva tutkimusasetelma on tavallisin kouluja koskevan tutkimuksen menetelmä.
Rasistisia hyökkäyksiä ja kyseenalaistamista
Tutkimuksen myötä kävi selväksi, että tutkijan rodullistaminen vaikuttaa tutkittaviin eri tavoin.
– Suomessa ja muissa Pohjoismaissa valkoisuus nähdään normina ja osa ihmisistä uskoo, ettei rasismi ole täällä ongelma. Kun kouluun sitten tulee tutkija, joka kyseenalaistaa nämä oletukset ja puhuu rasismista, se herättää monenlaisia tunteita riippumatta siitä, miten tutkija rodullistetaan, Loukola kertoo.
Matikainen-Soreaun ja Loukolan mukaan reaktiot vaihtelivat tutkijan ihonvärin mukaan. Ruskeana henkilönä Matikainen-Soreau koki rasistisia hyökkäyksiä: jotkut oppilaat esimerkiksi käyttivät hänestä n-sanaa. Valkoiset tutkijat Loukola ja Hummelstedt kohdattiin toisin.
– Koska minä ja Ida olemme valkoisia, meidät nähtiin osana valkoisten opettajien ryhmää ja ihmiset alkoivat tunnustaa meille asioita haastatteluissa. Esimerkiksi eräs opettaja kuvasi tuntevansa häpeää, koska ajatteli tahtomattaan rasistisesti, ja alkoi haastattelussa itkeä, mitä ei varmaankaan olisi tapahtunut, jos Maïmouna olisi haastatellut häntä.
Loukola huomauttaa, että itsensä rasismin vastustajaksi määrittelevä valkoinen tutkija joutuu eettiseen pulmatilanteeseen, jos hän ei puutu rasismiin.
– Jos näin käy luokkahuoneessa, jossa tilannetta todistaa myös ei-valkoisia ihmisiä, tutkijan on vaikea vakuuttaa muut rasisminvastaisuudestaan.
Jotkut ei-valkoisista oppilaista ja henkilökunnasta epäilivät, voiko valkoinen tutkija tutkia rasismia. Loukolan mukaan jotkut kysyivät häneltä asiasta suoraan, kun taas toiset pyrkivät ottamaan asian puheeksi epäsuorasti.
– He halusivat selvästi varmistua siitä, että olimme pohtineet näitä näkökohtia tutkimuksessamme ja tiedostimme, miten asia mahdollisesti vaikuttaa haastattelutilanteisiin.
Muiden tutkijoiden tuki on tärkeää
Matikainen-Soreau kuvaa koulussa kokemiaan rasistisia hyökkäyksiä traumaattisiksi. Hän korostaa, ettei yhdenkään tutkijan tulisi joutua vastaavaan tilanteeseen ja ettei itse tekisi tutkimusta uudelleen samoilla menetelmillä.
– Samassa luokkahuoneessa tarvitaan useita tutkijoita, jottei kukaan jää puolustautumaan yksin. Tutkijoiden ja koulun henkilökunnan tulisi myös sopia etukäteen siitä, kuka puuttuu tilanteeseen, jos jotain rasistista tapahtuu, Matikainen-Soreau toteaa.
Matikainen-Soreau, Hummelstedt ja Loukola sanovat, että uusia etnografisia tutkimusmenetelmiä on kehitettävä kiireesti ja samalla on pohdittava, miten kouluissa ilmenevää rasismia koskevaa aineistoa tuotetaan.
– Toivon, että artikkelimme saa tutkimusryhmät keskustelemaan tutkimusprosessin eri vaiheissa aina tutkimushakemuksen luonnostelusta siihen, että pohditaan millaisia tutkijoita kentällä työskentelee ja mihin asioihin tuolloin voi ja pitää ottaa kantaa.
Tutkijat painottavat myös, että heidän artikkelinsa tuo esiin, miten tärkeää muiden tutkijoiden tuki on tutkittaessa rasismia eri näkökulmista ja miten olennaista on selvittää, miten ja mistä tutkijat voivat tarvittaessa saada tukea.
– Koska työskentelimme yksin kouluissa, minulle oli tärkeää, että minulla oli valkoisia liittolaisia ja että saatoin pohtia näitä asioita yhdessä muiden kanssa turvallisessa tilassa, Matikainen-Soreau sanoo.
– Toivon mukaan artikkelimme voi auttaa myös valkoisia tutkijoita toimimaan kentällä rasisminvastaisesti ja olemaan parempia rasisminvastaisia liittolaisia ei-valkoisille kollegoilleen tutkimusryhmissä, Loukola lisää.