Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 9/2025. Sen voi myös kuunnella ääniartikkelina
Olen serbi Dubrovnikista, Kroatiasta. Muutin Suomeen vuonna 2002, 28-vuotiaana, suomalaisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni, vuoksi — en sosiaalietuuksien takia. Olin suorittanut merenkulun insinöörin ja psykologian maisterin tutkinnot.
Tein väitöskirjani liikennepsykologiasta Helsingin yliopistossa usein hyvin pienellä apurahalla ja välillä myös ilman rahoitusta. Uskon tilanteen olleen tuohon aikaan tavallinen monille tohtoriopiskelijoille.
Tutkijatohtorina rahoituksen saaminen osoittautui vaikeaksi, joten hakeuduin tutkijaksi Ruotsiin. Työskentelin kaksi vuotta Chalmersin teknillisessä korkeakoulussa Göteborgissa ja kaksi vuotta Tukholman yliopistossa. Tänä aikana asuin ulkomailla erossa vaimostani ja pienistä lapsistani.
Molemmissa tapauksissa minut valittiin kansainvälisessä kilpailussa tiukkojen hakuprosessien kautta täysipäiväiseen toimeen. Suomessa täysipäiväinen yli kuuden kuukauden sopimus näyttää usein olevan harvinaista — sekä suomalaisille että ulkomaalaisille tutkijoille.
Esitelmätkin suomeksi
Kun palasin Suomeen, minulle myönnettiin liikennepsykologian alan dosentuuri. Tällä hetkellä olen maan ainoa aktiivinen liikennepsykologian dosentti. Minulla on siis kaksi tutkintoa Kroatiasta, väitöskirja ja dosentuuri Suomesta sekä kaksi postdoc-tehtävää Ruotsista. Kamppailen yhä rahoituksen kanssa, kuten tekevät monet muutkin tutkijat.
Jossain vaiheessa ajattelin, että suomen kielen taitoni saattaa olla pääasiallinen ongelmani. Aloin laatia tutkimusraportteja suomeksi, kirjoittaa yleistajuisia tekstejä sekä antaa lausuntoja Suomen ministeriöille ja eduskunnalle. Pidin myös esitelmiä suomeksi, vaikka se vaati paljon valmistautumista ja harjoittelua. Näistä ei kuitenkaan ollut apua rahoitushaasteisiini.
Aina löytyy jokin syy
Olen jatkuvasti pohtinut, mitä olen tehnyt väärin ja mitä voisin parantaa. Katselen ympärilleni. Näen, että joku nousee johtajaksi ilman johtamiskokemusta, toinen taas saa tutkimuspäällikön paikan ilman alan tuntemusta. Joku päätyy opintojakson vastuuhenkilöksi ilman taustaa kyseiseltä alalta.
Miten on mahdollista, että näin merkittävät puutteet jätetään huomiotta?
Minun kohdallani kuitenkin löytyy aina jokin syy. Enkö vain ole tarpeeksi hyvä?
Jotkut suomalaiset liikennepsykologian alan kollegani yliopiston ulkopuolella saavat säännöllisesti tilaustöitä valtiolta ja sen organisaatioilta. Tästä olen voinut vain haaveilla, vaikka olen Suomen ainoa aktiivinen dosentti tällä alalla ja pääasiallinen liikennepsykologian tutkija Helsingin yliopistossa.
Olen aina tehnyt sen, mitä olen luvannut hakemuksissani ja sopimuksissani: jokainen projekti on saatettu loppuun ajoissa, eikä työni laadusta ole koskaan tullut valituksia.
Keskustelua vai vihaa?
Palattuani Suomeen — ja itse asiassa koko Suomessa viettämäni ajan — olen usein tuntenut itseni aliarvostetuksi ja alipalkatuksi. Teen jatkuvasti yli täysipäiväistä työtä, haen itse projektieni rahoituksen monista eri lähteistä, ohjaan maisterintutkielmia ilman korvausta, pidän vapaaehtoisia esityksiä ja jopa maksan itse konferenssimaksut sekä -matkat.
Silti en ole koskaan luovuttanut, kadottanut rakkautta tieteeseen, enkä turvautunut sosiaalietuuksiin rahoituskatkojen aikana.
Minun on hyvin vaikea seurata nykyistä julkista keskustelua maahanmuutosta ja maahanmuuttajista. Monet ihmiset tekevät kovasti töitä, mutta heille ei aina anneta tasavertaisia mahdollisuuksia.
Vaikka joku saattaa sanoa, etten ole se maahanmuuttajatyyppi, johon kuumentunut keskustelu kohdistuu, minä tunnen kritiikin. Usein se tuntuu jopa vihalta — kuin vähemmistönä oleminen sota-aikaan Kroatiassa.
Onko kukaan miettinyt, miltä tuntuu tehdä kovasti töitä, olla jatkuvasti alipalkattu ja jatkuvasti leimattu ja syytetty monista ongelmista Suomessa — ja samalla epäillä omaa pätevyyttään kuten kuka tahansa muu tutkija?
Vahingollisia tilastoja
Kerron esimerkin omalta alaltani. Eräs ylikomisario, joka toimii paikallispolitiikassa, julkaisi sosiaalisessa mediassa, että noin 40 prosenttia Helsingin liikennerikoksista on ulkomaalaistaustaisten tekemiä, vaikka heidän osuutensa pääkaupunkiseudun väestöstä on noin 25 prosenttia.
Tilastokeskuksen mukaan ulkomaalaistaustaiset ovat kuitenkin yliedustettuina ryhmissä, jotka tekevät eniten liikennerikkomuksia jokaisessa maassa. Turvallisimpia kuljettajia — naisia ja iäkkäitä — on vähän ulkomaalaistaustaisten joukossa. Esimerkiksi Uudellamaalla ulkomaalaistaustaisten miesten osuus 35–39-vuotiaiden ikäryhmässä on 34 prosenttia, kun taas 60–64-vuotiaiden ryhmässä se on vain 11 prosenttia. Missään maassa papat ja mummot eivät aja ylinopeutta tai humalassa.
Vaikka jotkut ulkomaalaistaustaiset ryhmät saattavat tehdä enemmän liikennerikkomuksia kulttuuristen tekijöiden vuoksi, pitäisi muistaa, että ulkomaalaiset eivät ole yhtenäinen ryhmä. Lisäksi monet ulkomaalaiset työskentelevät erilaisissa kuljetustehtävissä.
Aikana, jolloin maahanmuutto on Suomessa erittäin politisoitu aihe, tällaisten tilastojen jakaminen ilman kontekstia ja analyysiä ei ole vain huolimatonta — se on vahingollista.
Halu osallistua
Tutkijoiden mielenterveys ja hyvinvointi ovat nykyään paljon esillä julkisuudessa. Mutta onko kukaan miettinyt, miltä ulkomaalaisesta tutkijasta tuntuu nykypäivän Suomessa?
Luulen, että olen tällä hetkellä omalla osastollani pisimpään työskennellyt ulkomaalainen tutkija. En kuitenkaan saa pitää edes valinnaista kurssia osastollani — vaikka olisin valmis opettamaan ilmaiseksi. Miten voi tuntea kuuluvansa yhteisöön, kun tällainen aloitteellisuus jätetään huomiotta?
Otan vastuuta valinnoistani enkä kaipaa erityiskohtelua. En myöskään syytä ketään, vaikka tunnen itseni koko ajan vieraantuneeksi ja yksinäiseksi.
Pyydän vain oikeudenmukaisuutta ja ymmärrystä, jotta ne, jotka yrittävät, saisivat mahdollisuuden osallistua yhteiskuntaan täysipainoisesti. Jatkan työtäni alalla, johon olen panostanut lähes 30 vuotta.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.