Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 4/2023.
Kampuksen vanha liikuntasali on ääriään myöden täynnä. Siellä, missä menneiden vuosikymmenten opiskelijat voimistelivat ja pelasivat koripalloa, on meneillään keskustelu Harvardin yliopiston historiasta ja orjuuden pitkistä jäljistä.
Yhdysvaltalaiset instituutiot, yliopistot, osavaltiot ja myös liittovaltio ovat tehneet pitkään tiliä maan menneisyydestä. Patsaita on kaatunut, kun sisällissodan aikaisten johtajien toimia on ruodittu. Osa muutoksista on vähemmän näkyviä.
Miten menneisyyden epätasa-arvon ja väkivallan kanssa pitäisi nyt toimia? Miten tulee suhtautua siihen, että oma esivanhempi aikanaan omisti toisen ihmisen tai oli jonkun toisen omistama? Onko tämän päivän maailma ja nykyhetki vastuussa menneistä vääryyksistä?
Harvard ei ollut itsekritiikin etujoukoissa
Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevan Harvardin yliopiston kolmivuotinen tutkimus pureutuu näihin kysymyksiin. Pääsin seuraamaan projektin mittavan loppuraportin julkistusta paikan päällä ja olin vaikuttunut tilaisuuden vakavailmeisestä juhlavuudesta.
Yliopistolle oli tärkeää osoittaa, että se ottaa historiansa ja siihen kohdistuvan kritiikin vakavasti.
Harvard ei ole kuitenkaan ensimmäisiä omaa historiaansa kriittisesti pohtivia yliopistoja. Esimerkiksi Brownin yliopisto Rhode Islandin osavaltiossa julkaisi oman vastaavan raporttinsa jo 2000-luvun alussa. Harvard ei siis ollut muutoksen aallonharjalla vaan päinvastoin se toimi, kun paine kasvoi liian suureksi olla toimimatta.
Yliopistot seuraavat laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, jossa pohditaan Yhdysvaltain menneisyyttä. Yksien valta toisten yli on toistuvasti pönkittänyt maan taloudellista asemaa ja oikeuttanut liittovaltion imperialistista otetta.
Afroamerikkalaisten orjuuttamisen ohella tilinteko koskee myös alkuperäisasukkaiden pakkosiirtoja ja tuhoamista sekä maahanmuuttajien hyväksikäyttöä maan taloudellisen mahdin rakentamisessa.
Historiakuvaa on pakko tarkastella ja uudistaa. Yliopistot kriittisen ajattelun kehtoina ovat mukana muovaamassa uusia historiakertomuksia. Vastakkain ovat isänmaallinen ja patriarkaalinen, Yhdysvaltojen erityisyyttä korostava kertomus perustajaisien valtiosta ja toisaalta tarina heistä, joiden kustannuksella maata on rakennettu.
Se on tarina valloittajista ja orjuutuksesta, lynkkauksista ja pakkosiirroista, väkivallasta ja oikeuksien epäämisestä. Samalla se kertoo myös kansalaisoikeustaistelijoista, aktivisteista ja työstä oikeudenmukaisuuden puolesta.
Yliopisto hyötyi epätasa-arvosta
Monet Harvardin yliopistoa taloudellisesti tukeneet suvut saivat varallisuutensa Karibian alueen orjataloudesta, joka tuotti maailmalle sokeria, melassia ja kaakaota. Vaikka yliopiston suorat siteet orjuuteen katkesivat 1783, kun orjuus kiellettiin osavaltiossa, yliopisto hyötyi epätasa-arvosta pitkään. Vaikutukset eivät päättyneet sisällissotaan.
Tiede ei ole viaton rasistisen maailmankuvan synnyssä ja ylläpitämisessä. Myös Harvardin professorien harjoittama ”rotutiede” ja eugeniikka 1800–1900-luvun taitteessa asettivat eri rodulliset ryhmät eri kehitystasoille.
Tutkijat antoivat pseudotieteelliset perusteet afroamerikkalaisten ja alkuperäiskansojen alistetulle asemalle orjuuden päättymisestä huolimatta. Vaikka tämän epätieteen perusteet on moneen kertaan kumottu, ajattelutavalle rakentuneet ongelmat — kuten syvään juurtunut rakenteellinen epätasa-arvo — ovat hiertäneet näihin päiviin saakka.
Kriittisessä tarkastelussa on myös yliopiston opiskelijavalinta: Harvardin usean sadan opiskelijan vuosiluokilla oli vain muutamia afroamerikkalaisia opiskelijoita aina 1960-luvun alkuun saakka, jolloin määrä alkoi vihdoin kasvaa.
Tosin afroamerikkalaiset naiset saivat odottaa sisäänpääsyä vieläkin pidempään. Naiset ylimalkaan saivat Harvardissa tasavertaisen tutkinnonsuoritusoikeuden vasta 1970-luvun lopussa.
Kriittinen historiantutkimus kysyy, keitä pidetään tärkeinä
Orjuuden perinnön käsittelyllä on kaksi tärkeää päämäärää: pyrkimys korvata menneitä vääryyksiä ja luoda uusia historiallisia kertomuksia. Vaikka menneisyyttä ei voi muuttaa eikä historiaa kaunistella, aiemmin eläneiden ihmisten kohtaloita voi tavoittaa.
Historiankirjoituksessa esiin tulee nostaa myös sorretut, marginalisoidut, vallaltaan vähäiset, hiljaisuudessaan sivuutetut ja äänettömiksi jätetyt. Harvardin kampuksella 1700-luvulla eläneet orjat Titus, Juba ja Bilhah eivät jättäneet jälkeensä juuri muuta kuin nimet hallinnollisiin asiakirjoihin. He olivat aikansa ajattelussa omaisuutta, eivät toimijoita. Heidät oli erotettu omien yhteisöjensä muistamisen tavoista ja verkostoista.
Kun myös Tituksen, Juban ja Bilhahin elämästä kirjoitetaan osana Harvardin historiaa, kuva menneisyydestä muuttuu aiempaa monipuolisemmaksi. Kriittinen historiantutkimus laajentaa kuvaa siitä, ketkä ovat kirjoittamisen arvoisia kohteita, keitä pidetään tärkeinä ja keillä ylipäätään on väliä itseymmärryksemme kannalta.
Korvaustyö on vasta alussa
Harvardin yliopiston tutkimusraportti orjuuden jäljistä ohjeistaa yhteisöä ja yksilöitä toimintaan. Yliopistoa kehotetaan luomaan uusia yhteistyön muotoja sisällissodan jälkeen entisille orjille perustettujen yliopistojen kanssa.
Uuden Englannin alkuperäiskansat voivat saada lisää tukea koulutukseen. Orjien ja heidän jälkeläistensä tarinat kirjoitetaan osaksi yliopiston historiaa. Varsinainen korvaustyö on vasta alussa.
Menneisyyden painolastien käsittely on olennaisen tärkeää nykyisyyden kannalta. Mennyttä ymmärtämällä voimme ymmärtää paremmin yhteiskunnallisia vääryyksiä ja oivaltaa, miksi oma aikamme on sellainen kuin on.
Kirjoittaja on historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän vieraili tutkijavaihdossa Harvardin yliopistossa Yhdysvalloissa 2021–2022.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.