Diginomadismi ilmiönä määritellään elämäntapaliikkuvuutena, johon liittyy etätyöskentely. Diginomadit määritellään tämän kautta yksilöinä, jotka ovat omaksuneet liikkuvan elämäntavan ja jotka yleensä pystyvät työskentelemään etänä digitalisaation ansiosta.
Akatemiatutkija Mari Toivanen Helsingin yliopiston Svenska social- och kommunalhögskolanista ryhtyi suunnittelemaan tutkimushankettaan Diginomadismi: Elämäntapaliikkuvuus, kansallisvaltio ja liikkuva yksilö ennen kuin oli kuullutkaan koronasta. Hankkeessa Toivanen tarkastelee diginomadien kokemuksia sekä valtion roolia globaalissa maailmassa sekä suhteessa liikkuvaan elämäntapaan.
Sitten pandemia iski päälle ja vaikutti niin tutkimuksen tekemiseen, tutkimusasetelmaan, sekä tutkittavaan aiheeseen. Toivanen joutui siirtämään haastattelumatkoja ja kohdemaita ja seuraamaan kovaa vauhtia muuttuvaa globaalia ilmiötä. Ennen koronaa tietyillä ammattialoilla oli paremmat mahdollisuudet tehdä etätöitä kuin toisilla.
– Kaikki muuttui rytinällä koronapandemian seurauksena ja etätyökäytännöt tulivat hyvin tutuiksi monille. Tämä mahdollisti sen, että useammalla on tällä hetkellä mielessä, että lähtisi sitten tekemään muualle töitä kuin missä työpaikka fyysisesti sijaitsee, Toivanen sanoo.
Muuttuneet kohdemaat
Diginomadit ovat yleensä globaalin pohjoisen valtioiden kansalaisia, joilla on ns. vahvat passit, joilla pääsee matkustamaan ilman viisumia suurimpaan osaan maailman maista. Diginomadismi usein taas kohdistuu globaalin etelän maihin, joissa esimerkiksi hintataso on huomattavasti alhaisempi ja diginomadeilla on enemmän ostovoimaa.
Tämä elämäntapa on koronapandemian ja etätyöskentelyn yleistymisen myötä mahdollistunut suurelle osalla ihmisiä.
– Ainakin väliaikaisesti. Toisaalta on ollut liikkuvuuteen liittyviä rajoituksia. Kohdemaat ovat muuttuneet tietyissä määrin, Toivanen sanoo.
– Olen havainnoinut, että Etelä-Euroopassa on tällä hetkellä paljon diginomadeja, jotka normaalissa maailmatilassa viettäisivät aikaa Kaakkois-Aasiassa tähän vuodenaikaan. Eli halutaan pysyä EU-alueella.
Moniulotteista eriarvoisuutta
On helppo ajatella, että diginomadit ovat etuoikeutetussa asemassa. Heillä on mahdollisuus liikkua ja tehdä töitä missä haluavat ja vaikka viettää ikuista kesää. Pandemia todennäköisesti myös vahvistaa olemassa olevaa eriarvoistumista, joka liittyy kansainväliseen liikkuvuuteen. Globaalin pohjoisen kansalaiset, jotka pystyvät helpommin liikkumaan, pystyvät sitä helpommin tekemään myös koronapassin myötä kuin globaalin etelän kansalaiset.
– Haastatteluaineisto antaa kuitenkin vähän moniulotteisemman kuvan eriarvoisuudesta. Diginomadit ovat pääasiassa määräaikaisissa työsuhteissa, mm. freelancereina, kääntäjinä ja it-alalla. Määräaikaiset työsuhteet saattavat pidemmällä tähtäimellä aiheuttaa sen, että heidän työuristaan tulee sirpaloituneita, Toivanen sanoo.
Toinen haaste, joka nousi esiin Toivasen haastatteluista, liittyy siihen, että työntekijöiden oikeudet ovat sidottuja palveluihin. Palvelut tuotetaan jonkun valtion alueella. Hyvinvointiyhteiskunnissa, kuten Suomessa, näistä esimerkkejä ovat sosiaali- ja terveyspalvelut. Nämä ovat yleensä sidottuja kansalaisuuteen tai oleskeluun valtion alueella.
– Kun kysyin diginomadeilta näistä haasteista, monet nostivat esiin verotukseen ja terveydenhoitoon liittyvät haasteet tai sitten eläkkeen saamiseen myöhemmässä vaiheessa.
Valtion muuttunut rooli
Monet diginomadit liikkuvat harmaalla alueella. He voivat virallisesti olla kirjoilla esimerkiksi vanhempiensa osoitteessa, mutta epävirallisesti saattavat olla toisella puolella maailmaa tietokoneensa kanssa. Eli monella ei ole virallista osoitetta alueella, jolla he oleskelevat, joka oikeuttaisi palveluihin. Tähän ovat nyt niin valtiot kuin yksityiset palveluntarjoajat heränneet.
– Valtiot ovat alkaneet tarjota elektronista kansalaisuutta. Tämä on tosi mielenkiintoinen muutos, Toivanen sanoo.
Esimerkiksi Viro on ensimmäisiä maita, joka tarjoaa e-kansalaisuutta. Tämä tarkoittaa, että digipalveluita, esimerkiksi verotukseen ja pankkiasioihin liittyen, tarjotaan e-kansalaisille ilman velvollisuutta oleskella maan alueella, opiskella kieltä, suorittaa mahdollista asepalvelusta tai mitään muita kansalaisuuteen liittyviä velvollisuuksia. Virolla oli tammikuussa 2022 lähes 89 000 e-kansalaista ja heidän määränsä nousee koko ajan.
– Valtiot ovat heränneet paikkaamaan tämän tyyppistä tarvetta tarjoamalla diginomadeille palveluita, jotka sitten saattavat ehkäistä eriarvoistumiskehitystä.
Vastavuoroisesti Viro saa verotuloja.
– Tämä kielii muutoksesta valtion ja kansalaisen suhteessa. Siinä, missä kansalaisuus on aikaisemmin määritelty kansaan kuulumisen kautta, etnonationalistisen määritelmän kautta, on valtioista nyt tulossa enemmän palveluntarjoajia. Kansalaisuuteen on kehittymässä asiakassuhde, Toivanen sanoo.
Globaali, nopeasti kehittyvä ilmiö
Ennen koronaa, vuonna 2019, Toivanen haastatteli diginomadeja Thaimaassa. Pandemian takia hän joutui lykkäämään seuraavaa haastattelukierrosta vuodella, sekä muuttaa kohdemaata. Viimeisin haastatteluaineisto on Mallorcan Palmalta pandemian aikana. Toivasella on uusi haastattelumatka suunnitteilla kevääksi.
– On tosi jännittävää seurata ilmiötä, joka liikkuu eteenpäin valtavan nopeasti ja olla sen toiminnan ytimessä ja kysyä ihmisiltä heidän kokemuksistaan ja seurata mitä tapahtuu.
– Luulen, että tässä mentiin kymmenen vuotta heittämällä eteenpäin etätyön kehityksessä. Pandemian vaikutus on ollut ihan valtava ja on edelleen. Monet haastateltavista olivat omaksuneet diginomadismin pandemian aikana.
Yhden arvion mukaan diginomadeja oli maailmanlaajuisesti viime vuonna 35 miljoona, mikä tarkoittaa noin Kanada kokoista väestönmäärää. USA:ssa on arvioitu, että diginomadien määrä on kasvanut 7 miljoonasta miltei 11 miljoonaan pandemian aikana, vuodesta 2019 vuoteen 2020.
– Tämä on valtavan nopea muutos, jota tällä hetkellä todistamme liittyen työhön ja liikkuvuuteen ja niiden välisiin yhteyksiin. Mitä uudenlaisia eriarvoisuuden muotoja se mahdollisesti synnyttää, sitä emme välttämättä vielä tiedäkään, Toivanen sanoo.
Mari Toivanen on akatemiatutkija Svenska social- och kommunalhögskolanissa Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimuskeskuksessa (CEREN). Hänen tutkimuksensa käsittelee liikkuvuutta, muuttuvaa työelämää, digitalisaatiota ja kansallisvaltion roolia globalisaation aikana.