On helppo ajatella, että diktaattoria ei kiinnosta kansalaisten tai ympäristön hyvinvointi.
— En usko tällaiseen pahuuteen. Olen varma, että autoritaarisilla johtajillakin on huoli tulevaisuudesta. Kaikilla ihmisillä on, yliopistonlehtori Katalin Miklóssy tuumii.
Miklóssy on tutkimuksissaan keskittynyt itäisen Euroopan poliittiseen historiaan ja etenkin kylmään sotaan. Moni Neuvostoliitolle kuulunut alue on tullut tutuksi myös opetusyhteistyössä, eritoten Valko-Venäjä ja Georgia.
Tutkimuslöydöt ja yhteistyö ovat vahvistaneet hänen ajatustaan, että mustavalkoisten politiikantulkintojen sijalle tarvitaan prisma: valtajärjestelmien valottamista kaikissa värisävyissä.
— Ylenkatse ei auta meitä ymmärtämään autoritaarisia yhteiskuntia eikä sitä, millaisilla herätteillä itsevaltaisesti toimiviin vallanpitäjiin olisi ehkä mahdollista vaikuttaa.
Kovin pitkälle ei pääse toteamalla, että Venäjän, Unkarin tai Puolan kansa on populistien armoilla ja tyhmää. Niin kauan kuin emme käsitä eri järjestelmien toimintaa ja erittele nyansseja, demokratian edistämisessä tuskin onnistutaan, Miklóssy arvioi.
Suomettumisen paino
Katalin Miklóssyn uusi avaus on tutkia itsevaltaisia valtioita ympäristöhistorian kautta. Pohjavesiään myöten saastuneita teollisuuskaupunkeja, Araljärveä ja Tšernobyliä ei pidä unohtaa, mutta autoritaarisissa maissa on tapahtunut muutakin kuin katastrofeja.
— Unkari oli 1970-luvulla kierrätyksessä edellä esimerkiksi Itävaltaa, ja Kiinaan rakennetut ekokaupungit ovat keränneet kiitosta.
Politiikantutkijoilla olisi käyttöä todistusaineistolle, jota ympäristöhistoria voi tarjota, Miklóssy sanoo. Näitä tiedeperinteitä yhdistävä rintama on kuitenkin toistaiseksi epätasainen. Venäläiset poimivat mielellään esiin ilmiöitä, jotka rikkovat Hyvän Lännen ja Pahan Idän jakolinjaa.
Yhdysvalloissa puolestaan globaalien kysymysten tutkijat ovat usein kiinni kylmän sodan asetelmissa, vaikka maan omaa poliittista historiaa analysoidaankin raikkaasti.
— Suomessakaan ei ole edullista löytää Neuvostoliitosta mitään hyvää. Suomettumisen taakka on niin raskas, että otsaansa saa helposti putinistin leiman.
Neuvostoajan asiakirjat
Talous- ja sosiaalihistorian dosentti, Itämeren ja kylmän sodan ympäristöhistoriaan erikoistunut Simo Laakkonen on samaa mieltä.
— Neuvostoliittoa ja Putinin Venäjää nolataan mielellään ja kalautellaan ympäristörikollinen-koivuhalolla. Usein tähän on aihettakin, mutta taustojen tarkistuksessa pitäisi silti kunnostautua. Neuvostoajan asiakirjat ovat 25 viime vuoden kuluessa vähittäin avautuneet, mutta niitä käytetään hämmästyttävän vähän.
Laakkosen oma tutkimusmatka itäisiin arkistoihin alkoi jo 1990-luvun puolimaissa. Hän innostui väitöskirjaa tehdessään hankkimaan vesiensuojelun historiaa koskeville havainnoilleen kansainvälistä vertailupohjaa.
— Kuljin Itämeren ympäri ja sain puhuttua kymmenen tärkeää kaupunkia mukaan Pohjoismaiden ministerineuvoston tukemaan tutkimukseen.
Liettuan puhtaat vedet
Simo Laakkonen ilahtui erityisesti liettualaiskollegoiden työotteesta ja löydöistä.
— Liettualaiset tutkijat olivat itsekin hämmästyneitä. He ajattelivat olleensa vesiensuojelussa huonoja, mutta arkistot osoittivat muuta, Laakkonen kertoo.
Liettuan sosialistiseen neuvostotasavaltaan rakennettiin heti toisen maailmansodan päättymisestä alkaen valtava määrä jätevedenpuhdistamoita, joista 700 oli huipputeknologiaa, biologisia puhdistamoita.
Itäisestä Euroopasta koottu aineisto työllistää Laakkosta yhä, pari vuosikymmentä myöhemmin. Seuraavan artikkelin on määrä ilmestyä Pittsburghin yliopistokustantamon ympäristöhistoriallisessa kirjassa vuoden 2019 aikana.
Tieteellinen kommunismi
Polku vallitsevia käsityksiä haastavien lähteiden ääreen ei Simo Laakkosen mukaan ollut erityisen mutkallinen. Piti ohittaa poliittinen retoriikka ja kaivautua asiantuntija-arkistoihin. Liettuasta tehty tutkimus on ensimmäinen ja ehkä ainoa määrällinen selvitys neuvostotasavallan vesiensuojelusta.
— Neuvostoajan retoriikan mukaanhan mitään ympäristöongelmia ei ollut eikä niitä siksi tarvinnut korjata. Tätä poliittista puhetta pyörittelemällä emme olisi edenneet mihinkään. Hämmästys syntyi, kun kollegat kävivät läpi vesiensuojelun, vesiensuojeluhallinnon ja luonnontieteellisen tutkimuksen käytännön dokumentteja.
Myös Katalin Miklóssy puhuu insinööritiedon ja luonnontieteellisten faktojen arvosta. Ne ovat kovaa valuuttaa, kun länsi haluaa keskustella entisen Neuvostoliiton alueen maiden kanssa vaikeista ympäristökysymyksistä. Teknisiä tosiasioita kunnioitetaan yhä ”tieteellisen kommunismin” tapaan.
— Faktoja kuunnellaan paremmin, jos tieteellisesti todennetuista ympäristökriiseistä keskustellaan yleismaailmallisina, rajat ylittävinä kysymyksinä.
Laskelmoitu vihreys
Moni autoritaarinen johtaja pitää ympäristöjärjestöt tiukassa otteessa. Sellaistakin silti sattuu, että hallinto erehtyy väheksymään ympäristökysymysten syvyyttä: ympäristöliikehdinnässä kytevä järjestelmän kritiikki jää vallanpitäjiltä huomaamatta.
— Johtajat voivat ajatella, että ympäristökysymykset ovat kätevä tilaisuus kerätä hyvis-pisteitä. He ehkä ajattelevat, että ympäristöpolitiikan saralla on enemmän liikkumatilaa kuin selkeissä valtapoliittisissa väittelyissä.
Niin puhtaita diktatuureja ei olekaan, että kansan mielipiteen yli voisi huoletta kävellä, Miklóssy painottaa. Erityisesti Venäjän ja Kiinan tapaisissa hybridijärjestelmissä johtajien on pakko huolehtia aidostakin kannatuksesta.
Ympäristöongelmia ei siis kannata täysin ohittaa, koska kansalaisten suosio riippuu luonnon tilasta ja ihmisten elinpiirin viihtyisyydestä.
Mitä jää viivan alle
Autoritaaristen johtajien on kuunneltava myös liike-elämää, Miklóssy muistuttaa.
— Etenkin kaikkein köyhimmissä maissa yrityksillä on valta puhua päättäjille.
Ympäristön tila on näille keskusteluille luonteva aihe, koska se useimmiten vaikuttaa liiketoimien onnistumiseen.
— Yritysten asema eliitin ja yksittäisten ihmisten välillä käy selvästi esiin kolmatta maailmaa koskevasta tutkimuksesta.
Miklóssy toivoisi ryhtiä etenkin länsimaisilta suuryrityksiltä.
— Yritykset saattavat toimia kolmansissa maissa tyyliin, jolla eivät kotimaissaan uskaltaisi. Toimintaympäristöä kuvaillaan itsevaltaiseksi, mutta myös firmojen omat keinot saattavat olla melko diktatorisia.
Ympäristöhistorian tutkijat Stephen Brain Mississippin osavaltionyliopistosta ja Viktor Pál Helsingin yliopistosta ovat hiljattain toimittaneet kirjan samasta aihepiiristä. Lue lisää aiheesta: Environmentalism under Authoritarian Regimes (Routledge, 2018).
Savupiipun varjossa
Tupruava savupiippu on neuvostokuvastossa edistyksen merkki, ja Venäjällä sekä talous että valtajärjestelmä nojaavat fossiilisiin polttoaineisiin. Vihreitä aloitteita kannattaa dosentti Sari Autio-Sarasmon mukaan etsiä lähinnä alue- tai paikallispolitiikasta.
Vaikka Putin poseeraakin tiikeriensuojelijana ja antaa ymmärtää, että salametsästys on huono idea, ympäristöpolitiikan päälinja on toinen.
— Karjalan ja Siperian metsissä näkee, kuinka laittomia hakkuita katsotaan läpi sormien.
Autio-Sarasmon vuonna 2002 valmistunut väitöstyö käsitteli Neuvosto-Karjalaa, muun muassa sen metsäpolitiikkaa, ja nyt hän tutkii Neuvostoliiton ja Venäjän taloushistoriaa ja kylmää sotaa Aleksanteri-instituutissa.
— Luonnon välineellistämisen perinnettä riittää 1800-luvulle ja Engelsiin asti: venäläinen kulttuuri on ollut teknosentrinen hyvin pitkään. On suuri ylpeyden hetki, kun tieteellinen retkikunta löytää luonnon keskeltä mineraaleja hyödynnettäväksi.
Tämä ei silti ole koko totuus, tutkija tähdentää. Venäjällä ja Neuvostoliitossa on aina ollut luonnonsuojelijoita. Kremlistäkin löytyy vihreitä yllätyksiä: erityisesti Stalin oli kiinnostunut ympäristönsuojelusta.
— Hänen valtakaudellaan metsäpolitiikkaakin puntaroitiin ihan tosissaan.
Hirmuhallitsijan vihreät ajatukset konkretisoituivat muun muassa kunnianhimoisena vesiensuojelumääräyksenä vuonna 1936. Metsänhoito-oppia haettiin myös Suomesta.
— Uitto oli metsäteollisuudelle äärettömän tärkeää, mutta suojelumääräys käski silti jättää vesireittien ympärille laajat vyöhykkeet hakkaamatonta metsää.
Vuonna 1943 metsämaat jaettiin kolmeen käyttöluokkaan, jolloin myös kuivia, herkkiä alueita otettiin suojeluun.
Paraatipaikkojen ja haavoittuvimpien alueiden vaalinnalla oli kuitenkin kääntöpuolensa. Paine periferioissa kasvoi, kun taloudellisen kasvun tavoitteesta ei tingitty.S
— Karjalassa hakkuut ylittivät jatkuvasti vuotuisen kasvun, Autio-Sarasmo toteaa.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/01/19.