Taitelija Villu Jaanisoon Pirkkalassa sijaitsevasta kotitalosta ei voi erehtyä. Jo kaukaa erottaa suhteettoman suuren mustan hahmon entisen kyläkaupan kulmalla. Lähempää hahmo tarkentuu viisimetriseksi kumigorillaksi, joka istuu lootusasennossa ja katselee kaukaisuuteen.
Gorilla ei ole vielä valmis, mutta sen tunnistaa jo siksi mikä se on. Kaikki ruumiinjäsenet ovat paikoillaan: pää, olkapäät, sylissä lepäävät käsivarret, koukussa olevat jalat. Jäsenet on pantu kokoon autonrenkaan kappaleista.
Gorillan ympärillä häärää kolmihenkinen työporukka. Autonrengaskasan vierestä cd-soitin luukuttaa pihatyömaalle räppiä. Haalariin ja työhanskoihin pukeutunut Jaanisoo katselee keskeneräistä teostaan pyöreiden, harmaasävytettyjen silmälasien lävitse ja siunailee mihin on tullut ryhdyttyä.
— Tämä on viimeinen kerta, kun teen mitään autonrenkaista. Se on liian raskasta, kovaa vääntämistä. Ja koko on yli-inhimillinen, Jaanisoo toteaa.
Totta. Homma näyttää raskaalta ja vähän vaaralliseltakin. Janisoo kiipeilee välillä gorillan hartioilla ilman kummempia turvajärjestelyjä. Korkeuksista pudotessaan voisi satuttaa itsensä pahasti.
Taitelija on rakentanut autonrenkaista aikaisemminkin raamikkaita teoksia: kumiankan, sohvan ja nojatuoleja sekä Hotein, shintolaisen jumalan. Gorillateos, nimeltään Kaikki on mahdollista, on kuitenkin kaikista rotevin tapaus.
Käytetyt autonrenkaat Jaanisoo on haalinut pakettiautolla tienoon kierrätyskeskuksista. Renkaat on pilkottu sahalla pienemmiksi, helpommin käsiteltäviksi palasiksi. Kumiruumista pitää sisältä koossa jykevä teräsrunko.
ABSURDIA HUPIA
Teosjärkäleen kimpussa on Jaanisoon lisäksi kaksi nuorta naista, Berti Talsepp ja Eike Eplik. He opiskelevat viimeistä vuottaan Tallinnan kuvataideakatemiassa ja suorittavat nyt parin viikon harjoittelujaksoa Jaanisoon työmaalla. Jaanisoo oli vielä jokin aika sitten samaisen akatemian kuvanveiston professori.
— Olen ollut kaksi vuotta professorina, enkä aio mennä enää takaisin. Irtisanoin itseni viime kesänä.
Opiskelijat sovittelevat renkaanpalasia paikoilleen ja kiinnittävät niitä teräslangoilla. Päällysmies itse kulkee viimeistelemässä kiinnityksen ruuvivääntimellä. Porukka tekee töitä sananmukaisesti viimeistä päivää. Harjoittelijat palaavat Tallinnaan, ja Jaanisoo toivoo, että työ valmistuu mahdollisimman pitkälle sitä ennen.
Paikalla on kuitenkin työrauhanhäiritsijä, toimittaja.
Yksi talon kolmesta polvenkorkuisesta koirasta haluaa pitää minulle seuraa tai osoittaa paikkani. Jaanisoo käskee sitä rauhoittumaan. Minua hän kehottaa haastattelemaan ”tyttöjä”, koska ei kuulemma itse osaa sanoa mitään.
Yritän jututtaa Talseppia ja Eplikiä englanniksi. Mutta en keksi kylmiltään mitään kunnollista, joten seurauksena on naureskelua ja yksisanaisia vastauksia. Opiskelijat selvästi protestoivat viroksi Jaanisoolle sitä, että hän usutti minut heidän kimppuunsa. Erotan sanan äitäh ironisesti lausuttuna. ”Kiitti vaan, Villu.”
Palaan ahdistelemaan Jaanisoota kysymyksilläni. Hänen mielensä askartelee työasioissa, gorillassa. Hän on syntyisin Virosta mutta on asunut Suomessa 15 vuotta. Huomautan teoksen huumorista ja tunnustelen, eikö virolaisessa taiteessa viljellä erityisesti huumoria ja absurdia.
— Niin ne sanovat, että minulla on hauskat jutut. En osaa sanoa. Mutta ei tämä Viron kuvanveistoon liity mitenkään. Teen töitä siitä, mitä näen tässä ja nyt, Villu Jaanisoo painottaa.
ILOINEN, SURULLINEN VAI MIETTELIÄS
Gorillaa katsellessa todellakin tulee hyvälle tuulelle mutta samalla mietteliääksi. Sen asento ja rauhallisuus tuo mieleen Buddha-patsaat. King Kong -yhteyden Jaanisoo torjuu ennen kuin sitä ehtii ehdottaa.
— Minusta tämä gorilla on hyvä jätkä. Onhan se onneton ja surullinen hahmo.
Jaanisoo innostuu esittelemään renkaiden urakuvioita. Yksikään kuvio ei ole samanlainen kuin toinen.
— Niissä on todella outoja kuvioita. Meille yritetään uskotella, että niillä on jokin tehtävä, johtaa vettä tai muuta. Mutta jos kuvioilla todella olisi jokin tehtävä, ne eivät poikkeaisi niin paljon toisistaan. Oikeasti kuviot yrittävät miellyttää ihmistä.
Jaanisoo tuntee materiaalinsa, niin paljon hän on hylätyistä autorenkaista rakentanut. Kierrätystavaraa hän sanoo käyttävänsä nuukuudesta — sitä kun on helppo saada. Taiteen tekeminen ei ole aina edullista.
— Totta kai on kivaa, että renkaat ovat jätettä. Kyllähän kaikki haluavat pelastaa maapallon.
Villun puoliso Hanna Jaanisoo kertoo, että lähiseudun kierrätyskeskuksissa ja romukaupoissa tiedetään taiteilijan tarpeet. Niistä soitetaan, jos käsiin sattuu osumaan jokin kiintoisa romuerä.
VAIMON OHJEILLA
Mutta miksi gorilla? Mitä gorilla tekee kylmässä Pohjolassa?
— Vaimoni luki gorilloista ja niiden uhanalaisesta asemasta. Hän sanoi, että tee gorilla. Monesti teen asioita, joita vaimoni käskee.
Idean äiti, hänkin kuvanveistäjä, ahertaa sisällä isojen ikkunoiden takana ja voi vahvistaa tarinan. Vanhan kyläkaupan entistä myymälätilaa hallitsee tavarapaljouden keskellä lehmäveistos, jota Hanna Jaanisoo paraikaa työstää. Hänen mukaansa Villu kertoilee mielellään tekevänsä mitä vaimo käskee.
Taitelijaparin ideat ovat yhteistä omaisuutta.
— Me puhumme työstä keskenämme paljon. Eikä aina ole niin tärkeää, kenen alkuperäinen ajatus on, Hanna sanoo.
Keväällä pihaan ajaa kuorma-auto. Gorilla nostetaan lavalle ja kyyditään Helsingin Viikkiin. Se pääsee istumaan nurmikolle pyöreän kirjastorakennuksen viereen kuin sfinksi konsanaan.
Viikin tiedekunnissa ihmiset tutkivat luontoa. Villu Jaanisoon gorillassa luonto tuntuu katsovan takaisin ja esittävän tutkijalleen kysymyksen tai pari.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehdessä 2/2009.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.