Elämme vihan, katkeruuden ja hämmennyksen aikaa. Maailma tuntuu muuttuneen mielettömäksi. Ahdistus purkautuu tiukkaan rajanvetoon meidän ja muiden välillä. Kamppailu vallasta käy yhä säälimättömämmäksi.
Näin intialainen esseisti ja kirjailija Pankaj Mishra luonnehtii nykyhetken levotonta mielenmaisemaa pari vuotta sitten julkaistussa kirjassaan Age of Anger.
Otsikko tuo mieleen brittirunoilija W. H. Audenin toisen maailmansodan jälkitunnelmissa kirjoittaman runon The Age of Anxiety. Ytimessä on nopeiden muutosten keskellä elävien ihmisten henkinen tyhjyys ja vieraantuminen toisistaan. On helpompaa epäillä kuin uskoa, sanoa ei kuin kyllä.
Barack Obaman sanoista yes we can, kyllä me voimme, on kulunut ikuisuus. Siltä pian päättyvä vuosikymmen tuntuu. Niin pitkältä ja tapahtumarikkaalta, että se on vaikuttanut siihenkin, miten suhtaudumme edeltävään aikaan.
Kolmenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat, kylmän sodan päättyminen ja vuoden 1989 jälkeinen demokratia-aalto, vaikuttavat monien silmissä vain suurelta menetetyltä mahdollisuudelta. Historiaa kirjoitetaan uusiksi, huonommaksi.
Nuoret ovat liikkeellä
Toisinkin voi ajatella, sillä tulevaisuutta kirjoitetaan paremmaksi. Nuoret ikäluokat ovat liikkeellä kaikilla mantereilla vaatien ja tehden tekoja asioiden korjaamiseksi. Kulutustottumuksia ollaan valmiita muuttamaan ilmastokriisin pysäyttämiseksi ja eettisistä syistä. Tyytymättömyys yhdessä tiedon kanssa on vahva muutosvoima.
Trumpin, Xin, Johnsonin ja Putinin varjossa luodaan valoisampaa historiaa.
Politiikan draaman alta löytyy lujia rakenteita, hyvää byrokratiaa, viisaita lainsäätäjiä, toimivia yhteisöjä ja yrityksiä, joiden kautta uudet ideat kehittyvät ja juurtuvat käytäntöön. Työ on näkymätöntä, vähittäistä ja vaikutuksia joudutaan odottamaan. Joskus kyse on silkasta säilyttämisestä tai hyvän yhteiskuntaelämän hiljaisesta varjelusta.
Historia muistaa pyramidien rakennuttajat mutta ei rakentajia. Kuluvaa ahdistuksen ja vihan aikaa hallitsevat kuvat Trumpista, Xistä, Johnsonista ja Putinista. Heidän varjossaan on kuitenkin valoisampi historia, arkisten korjaajien, säilyttäjien ja huolehtijoiden historia, joka toivottavasti kolmenkymmenen vuoden päästä hallitsee käsityksiä tästä ajastamme.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan varadekaani ja Eurooppatutkimuksen keskuksen johtaja.
Pääkirjoitus on julkaistu Yliopisto-lehdessä 10/2019.