Skotlantilainen Adam Smith (1723–90) tunnetaan modernin taloustieteen perustajaisänä. Viime keväänä hänen pääteoksensa Kansojen varallisuus (1776) saatiin ensi kertaa kokonaan suomeksi Jaakko Kankaanpään mainiona käännöksenä. En tiedä, moniko jaksaa lukea lähes tuhatsivuisen tiiliskiven kannesta kanteen, mutta toivottavasti mahdollisimman moni.
Kansojen varallisuus yhdistyy mielikuvissa teolliseen vallankumoukseen: siirtymään pois maatalousvaltaisesta yhteiskuntamuodosta, joka sai alkunsa juuri Smithin kotimaassa Britanniassa. Todellisuudessa maatalous muodosti kuitenkin Smithin elinaikana vielä pääosan kansantaloudesta. Tämä on ehkä se asia, joka merkitykseensä nähden muistetaan Kansojen varallisuudesta kaikkein huonoimmin. Teos kuvaa maailmaa, jossa suurten rikkauksien lähde ei ole osakesalkulle maksettava osinko vaan vuokran luonteinen tulo, jota erilaiset kartanonherrat saavat valtavista maaomaisuuksistaan. Teollistuminen on jo käynnistymässä, ja hyvä niin, mutta se on vasta pieni osa siitä, mitä taloudessa tapahtuu.
Smithin ehkä hämmentävin yksittäinen väite on teoksen yhdennessätoista luvussa: ”Ruoka ei ainoastaan muodosta enintä osaa maailman varallisuudesta, vaan maailman monet muut rikkaudet saavat enimmän osan arvostaan siitä, että ruokaa on runsaasti.” Mitä köyhempi maa tai kansa, sitä suurempi osa sen tuloista menee ruokaan. Maatalousyhteiskunnassa siihen meni valtaosa, mikä tekee nykyään ihmeellisen kuuloisesta väittämästä täysin ymmärrettävän.
Kliseinen mielikuva on, että Smith olisi puolustanut raakaa kapitalismia, jossa vallitsee viidakon laki ja jossa pienen rikkaan eliitin rikastumiselle ei ole esteitä. Kaikki on parhaiten silloin, kun kuuluisa ”näkymätön käsi” saa toimia taloudessa ilman valtion tai politiikan asettamia rajoja.
Juuri mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Yhteiskunta menestyy Smithin mukaan, kun tavallisten ihmisten suuri enemmistö rikastuu: ”Sitä, mikä parantaa enemmistön asemaa, ei voitane koskaan pitää kokonaisuuden kannalta haitallisena. Eihän yhteiskunta voi kukoistaa eikä olla onnellinen, jos suurin osa sen jäsenistä on köyhiä ja elää kurjuudessa.” Vapauksia saa ja pitääkin rajoittaa yhteisen edun nimissä, ja rikkaita on oikein verottaa enemmän kuin köyhiä: ”Ei varmaankaan olisi kohtuutonta, että rikkaat osallistuisivat julkisten menojen kattamiseen paitsi suhteessa tuloihinsa myös enemmän kuin suhteessa niihin.”
Mikä vielä kiinnostavampaa, elinkeinoelämä on Smithille jonkinlainen arveluttava hyvä veli -verkosto: ”Kun saman liikealan edustajat kokoontuvat yhteen, vaikka sitten ilonpidon ja huvitusten merkeissä, heidän keskustelunsa pyrkii yleensä päättymään salaliittoon suurta yleisöä vastaan eli jonkinlaiseen hankkeeseen hintojen korottamiseksi.” Niinpä vaatimuksiin, joita kauppiaat ja teollisuusmiehet esittävät talouspolitiikalle, pitäisi suhtautua johdonmukaisesti epäillen: ”Ne ovat peräisin miehiltä, joiden edut eivät koskaan täysin vastaa yleistä etua, joiden etujen mukaista on yleensä petkuttaa ja jopa sortaa kansan suurta enemmistöä ja jotka myös ovat monissa tapauksissa sekä petkuttaneet että sortaneet sitä.”
Näkymätöntä kättä tarvitaan, mutta se voi esimerkiksi täristä, jolloin tarvitaan kovaa lääkitystä sen pitämiseksi toimintakykyisenä. Käsi voi olla myös puristunut nyrkkiin, eikä kukaan sen tielle joutuva silloin osaa varoa sitä — juuri siksi, että se on näkymätön. Myös tällaisiin tilanteisiin on Smithin mukaan syytä varautua, vaikka hän ei itse puhukaan niistä juuri käsimetaforansa kautta.
Se, mistä Smith oikeasti vaati taloudelle vapautta, oli niin kutsuttu merkantilismi: ajatus, että ”kansojen varallisuus” seuraa suoraan siitä, paljonko maassa on rahaa, paljonko sitä tulee sinne ja paljonko sitä menee ulkomaille. Rahaa ei kuitenkaan voi syödä. Se tuottaa ihmisille iloa vain siinä määrin kuin sitä kulutetaan, ja sen haaliminen on perusteltua vain siinä määrin kuin tämä turvaa tulevaisuuden kulutusmahdollisuudet parhaiten. Vauraus ja hyvinvointi ei synny rahan lisääntymisestä vaan siitä, että samalla rahamäärällä voi talouden ja tekniikan kehittyessä ostaa yhä hyödyllisempiä asioita.
Monille tämä on yhä vieläkin vaikeaa hyväksyä. Julkisessa keskustelussa törmää vähän väliä puheenvuoroihin siitä, kuinka ”emme voi rikastua pesemällä toistemme paitoja”. Tällaisessa ajattelussa kuhunkin maailman maahan on koko ajan tultava ulkomailta uutta rahaa, koska olemassaoleva raha kuluu jotenkin omituisesti loppuun, kun se vaihtaa taloudessa omistajaa riittävän monta kertaa. Aiheellisesti on huomautettu, että jos tämä todella pitäisi paikkansa, niin koko maailmantalous ei voisi toimia, koska maapallolta ei viedä mitään minnekään.
Jos keksimme uuden tavan pestä paitoja entistä tehokkaammin ja nopeammin, siitä on hyötyä, vaikka emme saisi hankittua uusia asiakkaita lainkaan sen enempää kotimaasta kuin ulkomailta. Meille jää enemmän vapaa-aikaa, jolla on oma huomattava arvonsa, vaikka sitä ei yleensä edes lasketa rahana.
Jopa Smith itse on paljon merkantilistisempi kuin nykyinen taloustiede. Esimerkiksi palvelualoista hän puhui usein jonkinlaisena toissijaisena luksuksena, koska niissä ei tuoteta mitään konkreettista ja kouriintuntuvaa. Tämänkin hän kytkee maatalouteen: ”maaseudun maanparannus ja -viljelys, jotka tuottavat elantoa, ovat etusijalla verrattuna kaupunkeihin, jotka tuottavat vain mukavuuksia ja ylellisyyksiä”. Sävy on jopa hieman paheksuva. Smithillä olisi ollut ihmettelemistä nykyisissä länsimaissa, joissa teollisuus on kuihtumassa pois — jo pitkälti kuihtuneen maatalouden tavoin — ja kaksi kolmannesta taloudesta on elämää mukavoittavia palveluja.
Nykymuotoiset pankitkin olivat Smithin aikaan vielä uusi asia, jonka merkitys oli suhteellisen pieni. Liikepankeista erillisiä investointipankkeja ei ollut, vaan sijoittajat toimivat ensisijaisesti yksityishenkilöinä. Ajatus investointipankkien nousemisesta niin tärkeiksi, että niiden talousvaikeudet voisivat saattaa koko maailman hyvinvoinnin vaaraan — kuten kävi vuonna 2008 — oli kaukana kuvittelukyvyn ulkopuolella. Smith ei myöskään ennakoinut nykyisiä suuria pörssiyhtiöitä, jotka eivät henkilöidy omistajiinsa vaan lähinnä kulloiseenkin toimitusjohtajaansa. Smithille ei ollut olemassa johtajuutta omana, yhteiskunnan huipulle sijoittuvana ammattinaan, jonka harjoittajan ei tarvitse periaatteessa tietää mitään johtamansa yhtiön tuotteista vaan ainoastaan liiketaloustieteestä.
Eräs nykynäkökulmasta hätkähdyttävän täydellinen puute on myös se, ettei Smith sano mitään niin kutsutuista ulkoisvaikutuksista (”kahden kauppa on kolmannen korvapuusti” -tilanteista). Nykyisessä 2000-luvun taloustieteessä ne ovat jatkuvasti keskiössä esimerkiksi ympäristöongelmien vuoksi.
Mutta taloustiede ei olekaan ala, jonka klassikkoja luettaisiin sen takia, että he olisivat ajattomia — samalla tavalla kuin filosofian tai kaunokirjallisuuden klassikot. Nykymaailman kiinnostus Smithiin on aatehistoriallista kiinnostusta, joka sellaisenaan riittää pitämään hänet lukemisen arvoisena. Oman lisäkiehtovuutensa Smithiin tuo vielä se, että häntä kiroavat nykyään monet, joiden puolella hän itse olisi katsonut olevansa — ja ylistävät monet, joita hän taas olisi jyrkästi vastustanut. //
Esseen kirjoittaja on helsinkiläinen kääntäjä ja tietokirjailija.