Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa 5/2011.
Pankkisalaisuuden aika on ohi. Näin julistivat rikkaiden valtioiden ja nousevien kehitysmaiden G20-ryhmän johtajat huhtikuussa 2009 finanssikriisin ratkaisuista päättäneessä kokouksessaan.
Moni talouspolitiikan harrastaja höristi korviaan. Mitä tekemistä salaisuusvaltioilla — tutummin veroparatiiseilla — oli kansainvälisen finanssikriisin kanssa? Eikö kyseessä ollut ketjureaktiosta, joka lähti liikkeelle USA:n asuntolainoittajien kehnosta riskienhallinnasta?
Vastaus on kiinni näkökulmasta. Yhä useamman tutkijan mielestä rahoitusmarkkinoilla on valuvika, jonka aiheuttavat salaisuuspalveluja, heikkoa säätelyä ja alhaista verotusta tarjoavat veroparatiisit.
PANKIT JA RISKIT | Birminghamin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Ronen Palan kirjoitti veroparatiiseja käsitelleen The Offshore World -kirjansa vuonna 2006. Aihe on sittemmin noussut huomion kohteeksi maailmanpolitiikassa ja vaikkapa OECD:ssä.
— Jos kirjoittaisin nyt, aiheena olisi veroparatiisien suhde rahoitusmarkkinoiden vakauteen. Veroparatiisit eivät synnyttäneet kriisiä, mutta niillä oli merkittävä rooli sen kärjistymisessä, Palan luonnehtii.
Kriisin purkautuessa rahoitusmarkkinoilla toimivat eivät voineet luottaa saamaansa tietoon. Pankit kätkivät nimittäin riskejään tytäryhtiöihinsä salaisuuslakien taakse.
— Brittiläinen Northern Rock -pankki kätki riskejä Jerseyn Granite-tytäryhtiöön saadakseen luottoluokituslaitoksilta parhaan AAA-merkinnän. Muut pankit tekivät samaa.
Myös finanssimyrskyssä kaatunut subprime-sijoitusten vakuuttaja AIG hyödynsi Lontoon rahoituskeskus Cityn löyhää lainsäädäntöä.
Kun luottamus järkkyi, koko järjestelmä kaatui.
BRITANNIAN MARKET | Osa tutkijoista puhuu nykyään salaisuusalueista veroparatiisien sijaan.
— Veroparatiisien ja tavallisten valtioiden raja-aidat ovat hämärtyneet, Palan muistuttaa.
Veroparatiisitalous lähti kasvuun 1950-luvun lopulla Lontooseen keskuspankin tuella syntyneen säätelemättömäm dollarikaupan mukana. Kun Ison-Britannian lainsäädäntö ei enää koskenut maassa tehtävää kauppaa, siihen eivät yltäneet muidenkaan maiden lait, toteaa aiheesta 2006 väitellyt Gary Burn.
Malli sai liikanimen Euromarket.
— Euromarket oli ensimmäinen säätelemätön rahoitusmarkkinakeskus. Monet veroparatiisit ovat syntyneet Euromarketin etäpesäkkeiksi, Palan huomauttaa.
Samantyyppisiä järjestelyjä luotiin myös moniin pieniin saarivaltioihin. Euroopassa Sveitsi, Liechtenstein ja Luxemburg rakensivat ja kehittivät omia salaisuuslakejaan ja niiden ympärille räätälöityjä palveluita. Monet pankkisalaisuuslait olivat tosin jo vanhempaa perua.
THATCHERISMIN SEURAUKSIA | Todelliseen nousukiitoon Euromarket — ja veroparatiisitalous laajemmin — lähti 1980-luvun alussa, kun Ronald Reagan ja Margaret Thatcher alkoivat purkaa rahoitusmarkkinoiden säätelyä. Jalansijan otti monetaristinen taloustiede, joka painotti rahan määrän säätelyä talouden keskeisenä ohjausmekanismina.
Syksyllä suomeksi julkaistavan Treasure Islands -kirjan kirjoittajan Nicholas Shaxonin mukaan on ironista, että samaan aikaan tapahtunut Euromarketin kasvun viimeistenkin esteiden poisto syövytti oleellisesti rahapolitiikan tehoa. Rahan määrän säätely karkasi Euromarketin siivellä osin keskuspankkien hallinnasta.
Alhaisen säätelyn veroparatiiseihin perustetut pankit pystyivät lainaamaan rahaa huomattavasti muita valtioita alhaisemmilla vakavaraisuusvaatimuksilla. Tämä oli osaltaan syynä rahoitussektorin koon paisumiseen suhteessa reaalitalouteen.
Veroparatiisi kelluu niin Lontoossa kuin Aleksillakin.
PANIIKKI PARATIISISSA | Palataan takaisin huhtikuuhun 2009. Finanssikriisin ratkaisuja hakenut G20-kokous otti veroparatiisien salaisuuslait maalitaulukseen vedoten veromenetyksiin.
— Keväällä 2009 veroparatiisien ilmassa oli paniikkia. Peloissaan olivat pienten saarivaltioiden lisäksi OECD:n omat veroparatiisit Itävalta ja Sveitsi, luonnehtii OECD:n veroparatiisien vastaisesta toiminnasta väitellyt Jason Sharman.
OECD otti G20:n ohjeistamana aseekseen mustat listat. Niille joutuivat veroparatiisit, jotka olivat sopineet verotietojen vaihdosta alle 12 muun maan kanssa.
— Sopimukset tosin tuskin ovat kovinkaan tehokkaita. Tietoa on vaihdettu keksimäärin kerran vuodessa per sopimus. Monet sopimukset ovat vielä uusia, mutta myös USA:n ja Bermudan välistä sopimusta on käytetty 25 vuoden aikana yhtä harvoin, Sharman huomauttaa.
Sharman nostaa esiin myös Pohjoismaiden yhdessä neuvottelemat sopimukset. Ne ovat veroparatiisien näkökulmasta käteviä, sillä yksillä neuvotteluilla on mahdollista kerätä seitsemän sopimusta vaaditusta kahdestatoista. Myös Fär-saaret ja Grönlanti kelpaavat.
Veroparatiisien hallitukset voivat taas hengittää vapaammin. Yksi syy tähän on se, että säätely voi olla heikkoa jopa suurissa valtioissa. Tax Justice Network -tutkijajärjestö on osoittanut, että Ison-Britannian ja USA:n salaisuusrakenteet ovat pahimpien joukossa, Jason Sharman luonnehtii.
Sharman itse julkaisi vuonna 2009 akateemisen artikkelin, jonka pohjatyönä oli pöytälaatikkoyhtiöiden avaaminen Isoon-Britanniaan ja USA:n Nevadan osavaltioon.
— Minua kiinnosti lakien sijaan liike-elämän todellisuus. Miten helppoa on perustaa yhtiö, jonka omistusta ei voitaisi linkittää minuun?
Vaikeaa se ei tosiaan ollut. Yhtiön perustaminen Isossa-Britanniassa onnistui ilman henkilöllisyystodistusta. Nevadassa yhtiön pankkitilin avaaminen vaati kopion vanhasta ajokortista, jonka osoite ei enää pitänyt paikkaansa.
EIVÄT VAIN PIKKU SAARET | Onko keinoja veroparatiisien avaamiseksi ja vero-ongelman ratkaisemiseksi? Palanin mukaan avainpelurit näissä toimissa ovat Euroopan unioni, Yhdysvallat, Kiina ja mahdollisesti myös Lähi-idän valtiot.
— EU:lla on vahvoja linjauksia veroparatiiseja vastaan. USA:n linja on tyypillistä Obamaa: he tekevät paljon, mutta ovat huonoja pitämään meteliä tuloksista.
Yhdysvallat velvoitti vuonna 2008 sveitsiläistä UBS-pankkia antamaan 4000 tilinomistajan tiedot veronkiertojutussa.
Kysymysmerkeiksi jäävät Kiina ja Lähi-itä.
— Liiketoimintaa siirtyy tällä hetkellä Singaporeen, Bahrainiin ja Dubaihin. Kiina puolustaa vahvasti omia lähialueitaan, kuten Singaporea ja Hong Kongia. Tästä syystä en ole järin optimistinen, Palan toteaa.
Ronen Palan oli tuomassa veroparatiiseja ja varjopankkitaloutta keskusteluun viisi vuotta sitten julkaistulla kirjallaan. Finanssikriisi ja muut maailman tapahtumat ovat nostaneet veroparatiisit sen jälkeen kärkipäähän kansainvälisen politiikan asialistalla.
— Joidenkin hallitusten välisten järjestöjen ja kansalaisliikkeiden aktivoituminen on ollut menestystarina.
Vaikka OECD:n mustissa listoissa on ongelmansa, järjestö on käynnistänyt hankkeita, joilla tähdätään etenkin köyhempien maiden veroyhteistyön parantamiseen. EU on ollut varsin monessa asiassa aloitteellinen.
Politiikan tutkijoiden keskuudessa uskotaan Palanin mukaan usein erheellisesti, että veroparatiisiongelmassa kyse olisi vain pienistä, vähämerkityksellisistä saarivaltioista. Aarresaari kelluu kuitenkin yhtä hyvin Lontoon ytimessä kuin vaikkapa Helsingin Aleksanterinkadulla.
— Valtavirran taloustieteilijöiden suhtautumista salaisuusvaltioihin värittää joskus ideologinen myönteisyys.
Ideologinen myönteisyys kiteytyy suhtautumisessa kansainväliseen verokilpailuun. Osa tutkijoista pyrki perustelemaan verokilpailun hyötyjä Irlannin esimerkin valossa. Verokilpailu on hyödyttänyt kuitenkin vain osaa siihen yhdistetyistä maista. Niistä moni kärsi Irlannin tavoin suuria vahinkoja vuoden 2008 talouskriisissä.
Demokratioissa ihanne on yleensä se, että kansanedustajat päättävät valtion roolin pienentämisestä tai kasvattamisesta. Verokilpailun tukeminen kaventaa tätä liikkumavaraa.
— Taloustieteen tutkijat ovat kaikesta huolimatta heränneet ongelmiin politiikan tutkijoita nopeammin, Ronen Palan toteaa.
Kun veroa ei makseta
Kyvyttömyys kerätä verotuloja synnyttää monia ongelmia maailman valtioille. Erityisen rajuina haittavaikutukset näkyvät kehitysmaissa.
Tilastot ovat osoittaneet talouskasvun ja veronkantokyvyn selvän yhteyden. Valtiot, jotka onnistuvat keräämään verotuloja, kehittyvät muita nopeammin.
Sama toimii käänteisesti ”resurssikirouksen” kautta. Esimerkiksi öljytuloilla toimintansa rahoittavien valtioiden tilivelvollisuus kansalaisilleen on usein heikkoa, mikä johtaa helposti korruptioon ja alikehitykseen. Poikkeuksia ovat lähinnä maat, jotka ovat kehittyneet ennen merkittävien öljy- tai mineraalivarojen löytymistä.
Yritysten laittomat verojärjestelyt ovat Global Financial Integrity -tutkimuslaitoksen mukaan suurempi ongelma kuin poliitikkojen väärinkäytökset tai yksityishenkilöiden veronkierto.
Väärillä hinnoilla käytävän tytäryhtiökaupan avulla tulosta voidaan näyttää veroparatiiseissa siten, ettei verotettavaa tuloa jää todellisiin toimipaikkoihin.
Erityisen suuren ongelman tämä siirtohinnoittelun väärinkäytöksi kutsuttu ongelma muodostaa aloilla, joilla yritykset ovat ulkomaisia mutta tulot saadaan paikallisessa valuutassa, kuten teleoperaattoreiden tapauksessa.
Tällaiset yritykset haluavat vaihtaa verojärjestelyjen paisuttamat voitot dollareiksi maan keskuspankissa, mikä aiheuttaa köyhille valtioille vaihtotaseongelmia. Global Financial Integrity on arvioinut kehitysmaiden menettävän monikansallisten yritysten laittoman veronkierron vuoksi enemmän rahaa kuin mitä ne kehitysapuna saavat.
Valtiontalouden tarkastusvirasto arvioi arvopaperimarkkinoiden veronkierron aiheuttavan Suomelle vuosittain 800 miljoonan euron veromenetykset. Yritysten verojärjestelyiden hinnasta ei ole yhtä kattavaa arviota.